LoC: Intro

Olen nähnyt hänet ympäri Eurooppaa. En siis nimenomaan häntä, yksilönä, mutta samat pilkahdukset. Välähtävä hymy yössä, kissansilmät jotka käväisivät myös minussa, eivät silti rekisteröineet. Sillä kyse ei ollut minusta eikä hänestä, enemmän hänestä kuin minusta. Se oli yhteenliittymä, johon itse kutakin ajoivat omat syynsä. Vietit ja nautinnonhaku, joka sai monet parveilemaan hänen ympärillään ja sipaisemaan hänen lanteitaan juurikaan vastakaikua herättämättä. Hopeiset hiukset kirkkaissa valoissa, olemus joka huokui itse-alkuisia termejä: itsevarmuutta, itsetietoisuutta… Jokainen neliömetri jolle hän astui, muuttui hänen tilakseen jossa hänen sääntönsä pätivät, ei epäilystäkään. Nuorta valloitusmentaliteettia.

Samaa todistin eteläisellä rantaklubilla ja Kööpenhaminassa. Mistä oli peräisin sellainen luottamus omiin kykyihinsä? Pani pohtimaan. Heittäytyminen tyhjiöön ja kaiken ympäröivän kieltäminen, kunnes jäljelle jäi yksi ainoa asia, oleminen. “Hukkua koneeseen”, aloin nimittää sitä. Hän teki sen virnistäen, huojuen laiskasti puolelta toiselle ja tampaten samalla maata kengänkannoillaan kuin kyseessä olisi sittenkin ollut pelkkä banaali tanssi. Mutta minä olin haaveilija ja päätin itsepäisesti pitää kiinni edellisestä. Hän oli unohtanut itsensä, tarrasi kiinni ja päästi saman tien menemään. Tämä oli hänen hetkensä. Tyypillisesti huumeet kuuluivat yhtälöön.

Lähtiessäni näin hänet tupakkapaikalla ystävänsä kainalossa. He olivat samaa maata. Se oli kuvaavaa: haettiin kokemuksia, sääntöjen puitteissa, niin toimittiin pohjoisessa. Hän oli laskeutunut maan pinnalle korkeuksistaan eikä äkkiä ollut enää saavuttamaton. Olisimme voineet vaihtaa pari sanaa mutta miksi toisaalta; joku kehui jo hänen ulkonäköään enkä viitsinyt toistella kliseitä niille korville. Olin jokseenkin tyytyväinen siihen, mitä olin saanut todistaa tanssilattialla. Hehkuvat kulmahampaat yössä, valomerkki, tähtiä esiripussa. Kiirehdin takaisin hostellilleni ja naputin kolmisensataa liuskaa tekstiä kannettavalla.

***

Olimme saaneet kaiken. Ei niin että olisimme pyytäneet, ansainneet tai kieltäneet sitä. Se oli yksinkertaisesti kannettu pyytämättä eteen hopeatarjottimella kuin aamiainen sairasvuoteeseen. Olisi ollut hölmöä jättää tarttumatta siihen, kun elämästä tehtiin niin vaivatonta. Kaikkeen sisältyi myös vapaus. Taakka jonka kanssa painimme yhtä mittaa ja johon keksimme satoja miljoonia ratkaisuja. Enää ei opetettu, mitä tuli ja mitä ei tullut tehdä. Jokaiselta sai kysymykseen enemmän tai vähemmän erilaisen vastauksen. Pyhät ja velvollisuudet olivat muuttuneet vähitellen valinnoiksi. Samaan aikaan meidän maailman perustuksia revittiin auki siellä ja täyttömaata kärrättiin tilalle täällä, joten loppujen lopuksi olimme maattomia kakaroita. Pakenimme kalvavaa syyllisyydentuntoa parhaamme mukaan.

Vanha maailma, se josta olimme lukeneet, oli kankea ja hitaasti muuttuva. Tämä meidän taas oli juokseva, kuin nestettä. Silti vanhempamme, ne joiden käsissä valta vielä oli, elivät vähintäänkin toinen jalka kiinni menneisyydessä. He tulivat pyytämään apua pikaviestimen kanssa, jotta voisivat ilmoittaa kurssikaverilleni, ettei tätä valitettavasti ollut valittu työhaastatteluun. Koulussa meille oli opetettu kahdenlaisia asioita. Päämme oli täytetty valmiuksilla entisajan ammatteihin, joihin meitä ei milloinkaan otettaisi. Sitten meille kerrottiin että huomenna maailmaa ei enää olisi, ei sellaisena kuin sen tunsimme. Enää en voinut paheksua nuoria, jotka kiistivät juurensa ja ajelehtivat päivät pitkät kaduilla. Aloin itsekin haaveilla.

Muistan elävästi sen illan. Ensimmäiset teknobileet, joissa konemusiikki pauhasi läpi yön. Paikalta puuttuivat anniskeluoikeudet eikä ikärajaa ollut, mutta kuitenkin olin luikahtanut salaa sisään portsarin sytyttäessä tupakkaa ja tuntenut jälkeenpäin koko kehoni tärisevän jännityksestä. Kokemattomuuttani saavuin paikalle aivan liian aikaisin. Jotten olisi vaikuttanut ihan orvolta, päätin piiloutua vessaan. Nojailin lavuaariin ja laskin ajan kuluksi omia hengenvetojani. Paljon myöhemmin paikalle tuli jätkiä, etäisesti tuttuja. He käänsivät taskunsa ympäri ja pistivät näytille muutamia muovikelmulla tiiviiksi käärittyjä nyyttejä. Jostain syystä, ehkäpä säälistä, he tarjosivat minullekin. Vedin kaiken mitä sain käsiini. Siitä lähtien kuljin heidän perässään. Ja sitten eräänä päivänä osana jengiä.

Tuntiessani silloin sykkivän ja huohottavan tanssilattian resonoivan kehossani, oli se siihenastisen elämäni käännekohta. Lohdullisen tasainen koneen kylmä pulssi, joka pumppasi eloa ruumiiseeni ja koko siihen suljettuun ekosysteemiin. Kitkerä hienhaju ilmassa. Tunnin kuluessa olin jo uppoutunut täysin henkilökohtaisille unikuville. Loputtoman yksitoikkoista liikehdintää, ei mitään uutta tai radikaalia, vaan sitä samaa joka puristi selkäydintä. Mantra jota sai hokea, kunnes tunsi sulavansa. Se oli äidinmaidonkorviketta ja hengellistä mehutiivistettä, joka vetosi täydellisesti nuoriin. Olimme olleet niin pitkään yksinäisiä. Silmäni loistivat innosta niin kuin heidänkin.

Päätimme perustaa kollektiivin.

Dekadenssikirkolla, X.X.X

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s