LoC, luku 1: Bon voyage!

KESÄ

***

Istuin ikkunapaikalla kymmenen kilometrin korkeudessa ja katselin pyöreästä ikkunasta avautuvaa pilvistä maisemaa. Pukumies vieressäni oli aikaa sitten nukahtanut, kalju päälaki lähenteli toistuvasti vasenta hartiaani. Kuulutus kävi: lentokone aloittaisi pian laskeutumisen. Suoristin tottuneesti istuimen selkänojan, edessäpäin lentoemäntä suoritti tarkastuskierrostaan. Vatsanpohjassa tuntui tuttu puristus ja korvissa soi: varmoja laskeutumisen merkkejä. Suljin silmäni ja nieleskelin äänekkäästi piittaamatta muista matkustajista, sillä lentokoneen mahtava pauhu peitti helposti ääntelyni alleen.

Alas, alas, alas… pyörät iskivät maahan. Siivekäs alumiinijätti syöksyi pitkin kiitorataa, hellitti viimein pitkän suoran päähän ajettuaan. Pukumies hätkähti hereille, kun matkustamossa sihahti. Hän katsoi minuun hämmentyneenä kuin kysyäkseen, mistä oli jäänyt paitsi. Tuijotin häntä ilmeettömästi takaisin. Äkkiä mies muisti missä oikeastaan olikaan, ja nousi kiireesti ottamaan kompaktia vetolaukkuaan ylhäältä tavaratilasta.

Seurasin harmaan selän loittonemista koneen ahtaassa käytävässä ja nousin vasta sen kadottua kokonaan näkyvistä. Lentoemännät lyhyissä hameissaan nyökkäsivät väsyneinä, kun kävelin rinkka selässäni sillan poikki terminaaliin. Muuta matkatavaraa ei ollut, tämäkin reissu oli rinkan mittainen. Ohitin tyhjinä lipuvat tavarahihnat ja painuin lasisten liukuovien läpi Schönefeldin odotusaulaan. Se oli Berliinin kahdesta lentokentästä pienempi ja syrjäisempi ja halpalentoyhtiöllä matkustaminen merkitsi yleensä Schönefeldiin päätymistä.

Ohi säntäsi aasialainen nainen, jonka polkkatukka hohti hopeisena. Tyyli sopi hänelle täydellisesti ja herätti minussa oudon halun hieroa lähempää tuttavuutta. Hän oli kuitenkin nopeasti tiessään ja samassa astuin ulos kirkkaaseen hellepäivään. Suuntavaistoni oli hukassa mutta toiset vaikuttivat vaeltavan yksimielisesti samaa katua eteenpäin, joten liityin heidän joukkoonsa.

Schönefeldin kentälle kulki sentään raideyhteys. Ostin lipun laiturin automaastista. Pari poliisia lyhythihaisissa paidoissa tarkkaili sivusilmällä, kun astuin junan vaunuun. Laskin rinkkani viereiselle penkille ja pian juna nytkähti liikkeelle. Avasin kapean ikkunaluukun, sillä oli läkähdyttävän kuuma ja hikosin vuolaasti. Kevyt tuulenvire helpotti heti hieman oloa.

Kaivoin kännykän taskustani ja kytkin lentotilan pois päältä. Operaattorin viestin jälkeen soitin kaverilleni. Puhelin tuuttasi pari kertaa, sitten ponneton ääni vastasi: “Aldi. Kaupustelijat helvettiin. Mä oon lomalla.”

“Mä se oon, Vero. Laskeuduin äsken.”

“Aijaa, loistavaa. Me ollaan just etsimässä välipalaa Kreuzbergissä. Tuu tänne. Vanhalle Berliinin kävijälle pelkkä pyrähdys.”

“Ootko tosissasi? Ensimmäinen kerta kaupungissa. En varmaan löytäisi tv-tornia Alexanderplatzilta.”

“Ai. Jotenkin sä vaikutat olevan sitä tyyppiä, joka ravaa täällä läpi nuoruutensa”, Aldi vastasi. “Mutta ihan oikeasti, lapsikin osaisi tänne. Kaikki tiet vievät lopulta Kreuzbergiin.”

Puhelu katkesi. Vaunun katonrajassa oleva sekava kuva esitti kaupungin metro- ja junakarttaa. Hetken haettuani silmiin osui asema, jonka nimen olin kirjoittanut käteeni, ja hahmottelin reitin sinne. Joku paikallinen kolmikko istahti viereeni, he juorusivat keskenään lennokkaalla saksalla. Nainen nikotteli innoissaan lauseen poikki – korvani eivät osanneet tarttua sanoihin – ja kaverit nyökkäilivät molemmin puolin myötäillen.

Vaihdoin linjaa. Kuhisevalla laiturilla seuraava juna oli juuri lähdössä. Juoksin sulkeutuvien ovien välistä vaunuun. Se oli maanalainen. Ajoi meidät tuntemattomaan tunnelien verkostoon. Seurasin jännittyneenä tapahtumia ympärilläni: Euroopan nuoriso oli kokoontunut yhdessä kaupunkiin, Berliini oli tosiaan kuin valtava auringonkukka! Tasapainottelin rinkkani kanssa vaunun keinuessa oikeaan ja vasempaan ja koetin pitää lukua asemista. Hep, hep, hep…

Kuljin väen mukana portaat katutasolle. Nappasin kännykän vaistomaisesti käteen. Pyörähdin kannoillani, kun tunsin nipistyksen kyljessä. Jatkoin kierroksen loppuun ja vastassa olivat ystävälliset kasvot. Aldi ja Inka istuivat rasvatahrojen täplittämän terassipöydän ääressä. Seurassa oli myös tuntematon mies. Vedin tuolin itselleni ja tervehdin: “Hallöchen! Hyvä päivä olla olemassa.”

“Mitä paras”, Aldi vastasi. “Hieno nähdä sut täällä. Miten lento sujui, oliko turbulensseja?”

“Ei mitään, ne jäi kotimaahan. Mitä sä siinä mulkoilet?” kysyin ja heristin hänelle sormeani.

“En mitään”, hän mutisi ja Inka kietoi vuorostaan kätensä olalleni.

“Pääsit perille, sisko”, hän hymyili. “Tässä on Friedrich, paikallinen johon tutustuttiin noin vuosi takaperin sattumalta Punaisessa kaupungissa. Hän on ystävällisesti majoittanut meitä kuluneen viikon.”

“Vero Frankfurt, hauska tutustua”, sanoin ja ojensin käteni pöydän yli.

Halveksin jostain syystä oikeaa nimeäni ja esittäydyin tavallisesti itse keksityllä identiteetillä. Frankfurt oli toinen suosikeistani.

“Kuin myös”, Friedrich vastasi ja puristi voimakkaasti. “Teidän suku tulee siis Venäjältä, kiehtovaa. Se maa on karulla tavalla aina puhutellut mua.”

Vilkaisin kysyvästi seuralaisiani ja he kohauttivat olkiaan. En tullut oikeasti Venäjältä, ihmiset sattuivat vain usein luulemaan niin.

“Entä mitä te ootte puuhailleet?”

“Mitäs me. Ollaan katseltu nähtävyyksiä ja otettu vähän happoa. Siinähän se”, Inka vastasi.

“No niin, meillä on upea viikonloppu edessä”, jatkoin. “Tulkoon siitä sellainen, ettemme lopun koittaessa pysty enää edes kuvitella lähtöä. Niinpä me voidaan jäädä sitten ikuisesti tänne viihteen Mekkaan kelluskelemaan.”

Muu seurue nyökkäili laiskasti. Valkosipulin haju tunkeutui sieraimiini ja pani vatsan mouruamaan. En ollut syönyt koko päivänä vielä muruakaan. Menin tiskille ja tilasin koulusaksalla falafel-pitaleivän “mit Knoblauch, bitte”. Pinosin kolmen ja puolen euron edestä kolikoita pöydälle.

“Ich bin ein Berliner!” Aldi huudahti sivusta, purin huultani.

Hotkin falafelit hyvällä ruokahalulla, minkä jälkeen pyyhin suupieleni serviettiin. Friedrich vilkaisi kelloa ja ilmoitti pahoitellen, että muut velvollisuudet kutsuivat. Hän sanoi liittyvänsä taas illalla mieluusti seuraan. Vaaleapäisen tuttavamme kadottua kadun vilinään aloimme myös valmistella lähtöä. Rinkat olalla päätimme yksimielisesti etsiä hostellimme. Kapusimme portaat ylös dönerkojun kyljessä kohoavalle U-Bahn-asemalle. Juna kiemurteli korkealla rakennusten kattojen tasalla ja liimauduin kiinni ikkunaan. Hostelli sijaitsi Warschauer Straßella.

Päätepysäkillä olimme palanneet taas maankamaralle, tämä kaupunki tuntui sijaitsevan monessa eri tasossa. Kävelimme vastavirtaan ruuhkassa, jonka veroista ei kotikaupungissamme ollut nähty. Torvi tuuttasi ja käsimerkki vilahti, kuumeinen päivä metropolissa. Hetki joka muistutti meitä elämän ilosta. Amerikanenglantia, nurmilaikulla loikoili punkkareita ringissä isoine koirineen. Vaelsimme hohkaavan asfalttikentän poikki ja hartioihin ilmaantui vähitellen hiertymiä. Huomasin hostellin kyltin.

Hiljaisessa aulassa ei ollut ketään, joten Inka paineli soittokelloa. Virkailija vaappui tiskin taakse ärtyneenä kuin olisimme häirinneet häntä kesken jonkin tärkeän toimituksen. Aldi tervehti. “Meillä on taloon varaus. Herrasväki F.”

“Jaa, katsotaan”, virkailija haukotteli, tarttui hiireen ja selasi. “Frank… Fritz… foolz… aha.” Hän kopeloi hetken pöytälaatikkoa ja noukki sitten sieltä muovisen kortin.

“Huone 318”, hän sanoi ojentaessaan avaimen. “Kolmas kerros pohjakerroksesta ylöspäin. Capisce? Aamiaista on tarjolla puoli yhdeksästä yhteentoista ruokasalissa. Jos siis satutte olemaan siihen aikaan pystyssä. Ei kukaan koskaan ole…”

Hississä Aldi näppäili huoneen numeron varmuudeksi kännykän muistioon. Minusta luku muistutti erehdyttävästi sanaa “Big”. Vihreä valo välähti ja oven avautuessa kurkimme malttamattomasti Aldin olan yli huoneeseen. Se oli ahdas koppero. Lattialla oli juuri tilaa rinkoille ja kasseille. Iso sänky vei suurimman osan huoneesta. Ikkunalaudalla oli nuupahtanut ruukkukasvi.

“Se oli halpa”, Aldi sanoi ja heittäytyi patjalle, joka ei tuntunut antavan juuri periksi. “Parempi viihtyä ulkona.”

“Oliko tämä oikeasti kolmelle hengelle?” Inka pohti raapien otsaansa.

“Ainakin konvehtien määrä tyynyillä täsmää”, vastasin. Kaadoin pullostani vähän vettä ruukkuun ja kasviraukka näytti heti virkoamisen merkkejä.

Inka rojahti viereeni päiväpeiton päälle, kohta sänky peittyi hiuksista ja koukistetuista raajoista. “Mä alan olla vainaa, täällä on niin helvetin kuuma pohjoisen pojalle”, valitin ja käytin päivälehteä viuhkana.

“Niinpä, mä en oo levännyt moneen päivään”, Inka läähätti.

“Kerätkää te kaksi vaan rauhassa voimia. Mä käyn sillä välin verestämässä taitojani kickerissä. Jokaisesta aidosta saksalaisesta majapaikasta löytyy sellainen”, Aldi sanoi ja poistui huoneesta.

Raotin ikkunaa, vaalea verho heilui hiljalleen lempeän ilmavirran mukana. Kumarruin rinkkani ääreen ja kävin läpi sen sisältöä. Sängyllä yhä makaava Inka oli vaipumassa uneen.

“Herätä mut joskus parin tunnin kuluttua”, hän mutisi.

“Tietty. Heti kun tapahtuu jotain”, vastasin. Ikkunasta kantautuvat suurkaupungin äänet pitivät huoneen elossa vielä sittenkin, kun sisällä ei enää hiiskuttu.

***

Ilta saapui ja kaupunki koristautui pistämällä ylleen kirkkaiden valojen helminauhansa. Kävelimme mukulakivikaduilla; nyt niillä tosiaan oli elämää! Kello kilahti ja väistin ties kuinka monetta kertaa ohi sujahtavaa pyörää. Emme osanneet valita tarjolla olevista loputtomista houkutuksista. Aldi kävi nostamassa rahaa, minkä jälkeen istuuduimme kompromissina läheiselle terassille. Alkoholi pisti ainakin neuronit sopivaan vireeseen. Porukkaa oli kerääntynyt seuraamaan kadunvarressa konsertoivaa DJ:tä. Tekno pauhasi tauotta näissä kortteleissa. DJ oli täysin oman soittonsa lumoissa ja heittelehti kehoaan sähäkästi iskujen tahdissa.

“Mä ehdotan, että jatketaan tätä katua eteenpäin. Me ollaan koluttu jo seutua ja se on todettu kiinnostavaksi”, Aldi sanoi ja sai hiljaisen kannatuksemme.

Kulautin watermelon man -cocktailini loppuun ja nousimme pöydästä. Villisti tanssiva DJ jäi taakse, kun tulimme seuraavaan kortteliin, joka antoi edellistä rosoisemman vaikutelman. Päihtynyt parivaljakko kellahti kauempana pusikkoon, joku kaupitteli jotain laitonta. Pysähdyimme ränsistyneen rakennuksen eteen, jonka kulunut julkisivu kaipaili jo kipeästi tuoretta maalikerrosta. Kellarikapakan ovi retkotti kutsuvasti auki, sisältä kantautui estotonta naurua. Päätimme katsastaa paikan. Laskeuduimme raput alas hämärään baariin. Eteisen seinä oli vuorattu värikkäillä keikkajulisteilla kauttaaltaan umpeen.

“Tänä iltana… Fête de la Musique. Esiintymässä The In-Vertebrates”, luin julisteesta.

“In-Vertebrates… kuulostaa etäisesti tutulta”, Aldi mietti. “Mennäänkö peremmälle ja tsekataan kortit.”

Ostimme oluet ja istuimme pöytään soittolavan lähelle. Inkan tuhkansävyiset hiukset erottuivat baarissa edukseen, tökkäsin häntä kylkeen. Haalea sekoittui pähkinänruskeaan, kun katseemme kohtasivat.

“Tänne asti päästiin”, sanoin. “Prost!”

“Ja nyt vasta, mieti”, Inka kohotti lasiaan. “Tästä hetkestä me ollaan haaveiltu siitä asti, kun opittiin luettelemaan Määrin kuppilat aakkosjärjestyksessä. Niin vuodet vaan vierivät.”

“Vaalitaan näitä kulauksia”, sanoin ja kilautimme tuoppeja yhteen.

Aldi näppäili viestiä Friedrichille. Oli jotenkin tyypillistä, että kaupunkifestarit olivat päässeet paikan päällä kokonaan unohtumaan. Baari täyttyi vähitellen, sivukaljuja ja venytyskoruja, septum-lävistyksiä. Friedrich ilmaantui paikalle juuri kun askeettinen kaksikko kiipesi lavalle. Pussittavaan asuun verhoutunut mustatukkainen muusikko meni keinuvin askelin sähkökitaran ääreen ja nappasi sen syliinsä. Rumpuihin syöksyi paidaton parrakas mies, en tiedä olinko vain kuvitellut hänen juosseen sinne nelinkontin. Kitaristi lähestyi mikrofonia ja alkoi puhua.

“Olevaista, sitä soitto on mulle. Miten te täällä filosofoittekaan… das Ding an sich. Kaunis vastaanotto meillä. Ihmettelisin kovasti, jos joku sattuisi tietämään ketä me ollaan. Kun ei me oikein tiedetä sitä itsekään. Ootte parhaillaan todistamassa The In-Vertebratesin ekaa ulkomaan pyrähdystä ja niin… toistaiseksi koko vuoden ainoaa keikkaa. Tänä iltana mä saan olla taas Ape Michael. Ja mun rinnalla häärää rakas toveri Oranki-Kari leipätyössään.”

Varoittamatta soitto käynnistyi, silmänräpäyksessä sali sähköistyi.

“Nyt alkaa muistua. Selkärangatonta punkia”, Aldi huikkasi ja hyppäsi alas jakkaraltaan. “Mennään!”

Hän veti minut ja Inkan perässään yleisön sekaan enkä tajunnut päästää ajoissa irti tuopista. Kyynärkoukkua myöhemmin olut oli levinnyt pitkin baarin lattiaa. Nyrkit huitoivat välittömästi, Ape rääkyi naama irvessä mikrofoniin ja Oranki-Kari takoi voimiensa takaa rumpuja. Se oli suoraviivaista HC punkia, josta ei voinut erehtyä. Keikka jatkui tauotta kolme varttia eikä jättänyt paljon tulkinnan varaan. Mikäli kaksikko esiintyi todella vain harvakseltaan yhdessä, soittivat he siinä tapauksessa ihailtavan sujuvasti yhteen. Tai siis löysin rantein, mikä genren puitteissa oli yksi ja sama.

Soiton päättyessä iho kiilsi hiestä märkänä, t-paidat olivat tummien laikkujen peitossa. Väki hajaantui ympäri baarin ja palasimme pöytään. Aldi kantoi tarjottimella neljää olutta.

“Bändi tulee ilmeisesti meiltä päin. Hassua että piti reissata Saksaan asti niitä katsomaan”, Inka kertoi Friedrichille, joka nyökkäsi mietteliäänä.

“Pitää poiketa taas uudestaan siellä pohjoisessa. Kaupunkinne on hurmaava enkä mä oo nähnyt siitä edes paljoakaan”, Friedrich sanoi.

“Varmaan on, kunhan tulee kesällä. Talvella show muuttuu fiaskoksi”, Inka huokasi ja hörppäsi lasista.

“Mua juuri kiinnostaisi todistaa pohjoisen talvea ja luonnon armottomuutta.”

“Parempi vaan, että säilytät sun romantisoidun mielikuvan siitä. Sellainen onkin helppo muodostaa täällä lämpöisessä kuppilassa”, Inka vastasi.

“Hoi, vilkaiskaa ketkä on nurkkapöydässä!” Aldi keskeytti ja käännyimme katsomaan.

Ape Michaelin ja Oranki-Karin luihut profiilit erottuivat kauempana, pöydällä heidän edessään tuprutti komea vesipiippu. Päätimme käydä tervehtimässä.

“Parhaat kollegat, sanooko DK muuten mitään? Mä voin vaikka vannoa, että oon ollut kuuntelemassa teitä siellä”, Aldi huhuili, kun lähestyimme muusikoiden leiriä.

A. Michael kohotti katseensa piipusta, suipot aurinkolasit valahtivat nenän päähän. “Maanmiehet on saapuneet katsomaan meitä Saksaan, miten liikuttavaa!” hän vastasi. “Kirkolla me ollaan takuulla soitettu. En muista tosin kuollaksenikaan milloin, muttei siitä kovin kauaa voi olla. Ei kellään olisi tarjota yhtä röökiä? Pahoittelen röyhkeyttä, mutta pahe nostaa aina parin bissen jälkeen päätään.”

“Mulla on”, sanoin ja kaivoin askin laukusta.

“Cheers”, Ape vastasi ja jäi tuijottamaan odottavasti.

“Vero”, esittäydyin ja ojensin kättäni.

“Ilo tutustua.”

He eivät panneet pahakseen, joten asetuimme istumaan vastakkaisille sohville. Sytytin Apen tupakan ja otin itsellenikin. Hän maisteli vuorotellen röökiä ja vesipiippua, kunnes Oranki-Kari vaati päästä osingolle. Muut ryhtyivät höpöttämään musiikista ja kulttuurieroista, mutta minä huomasin viihtyväni loistavasti Apen seurassa. Hänen kasvoillaan häilyi varjo, joka jaksoi kiehtoa, ja seurasin kiinnostuneena hänen suuria outoja silmiään. Ne kohdistuivat kuitenkin minuun harvoin ja sitten kun niin viimein kävi, meni hetki luonnottoman nopeasti ohi ja jätti minut kylmäksi. Hän vaikutti olevan harvinaisesta puusta veistetty. Vilautin hänelle ystävällisen hymyn, kun samassa surumielinen katse kimposi jo takaisin seinään.

“Onkos jatkosuunnitelmia?” Ape tiedusteli.

“Eipä vissiin”, Aldi vastasi. “Ehkä viereisen pöydän punkkarit osaa kertoa, mitä tänä iltana tapahtuu kaupungilla.”

Friedrich porukan ainoana kielitaitoisena myöntyi jututtamaan punkkareita. Sitten hän tulkkasi meille: “Ne suositteli klubia nimeltä ‘Ost-Apotheke’. Se sijaitsee kuulemma muutaman metropysäkin päässä.”

Poistuimme baarista In-Vertebratesin kannoilla. Rööki törrötti huulessa, kaupungin öinen syke oli huumaava itsessään. Kuljimme Spree-joen ylittävällä sillalla, kun sormiini ujutettiin jointti.

“Mä tarjoan tän”, Ape sanoi aurinkolasit yhä silmillään.

Kiitin ja vedin henkoset.

“Berliini on kyl paska mesta”, Oranki-Kari urisi takanapäin. “Ei oteta tännäköistä sisään, mitä sekin on olevinaan? Täyttä ksenofobiaa!”

Pysähdyimme kuuntelemaan sillalla esiintyvää katusoittajaa. Kitara toisti vanhaa vangitsevaa kuviota, tahmeat nuotit kaikuivat sillan rakenteissa. Olimme täydellinen yleisö. Jointti kiersi ringissä, meille oli suotu mitä upein kesäyö. Spree kimmelsi alapuolellamme, massiiviset kulmikkaat rakennukset kohosivat sen rannoilla ja ihmiset ryyppäsivät joenpenkalla. Etäällä keskustan siluetti piirtyi mustaa taivasta vasten, mikä toi mieleen samanlaisen näkymän kotipuolesta La Défensen sillalta. Vippasin muusikolle kolikon. Jälkeemme jäi nokare hiiltä.

Maanalaisen laatoitetut käytävät saivat ajattelemaan jättimäistä kylpyhuonetta. Metro jyrisi laiturille. Minä ja toverit olimme vain yksi juhlaseurue tässä mahtavassa keitoksessa, jossa lukemattomat erilaiset ainekset sekoittuivat keskenään. Jäimme kyydistä. Pitkä ja autio, unelias tie. Ei jälkeäkään bileistä. Laahustimme puhtaasti vaiston varassa ympäriinsä, kun vastaan osui kolmissakymmenissä oleva mies. Hän pummasi tupakkaa, minulta löytyi. Tänä yönä askini saattoi avata meille useampiakin ovia.

Roy, joka väitti kuuluvansa Ost-Apotheken vakionaamoihin, lupasi järjestää meidät sisään tuoppia vastaan. Suostuimme ja hän nakkasi neppasi tumpin kaaressa tunkiolle ja lähti näyttämään tietä. Klubi sijaitsi viereisessä talossa. Roy avasi kyltittömän, julisteiden ja graffitien sekaan naamioituneen oven. Tyhjät pullot ja röökinnatsat reunustivat kynnystä. Hän vaihtoi pari sanaa portsarin kanssa. Minuutit kuluivat odotellessa, sitten pääsimme sisään.

Pari tyyppiä tanssi kaltereiden takana. Tilasimme tiskiltä Roylle cuba libren. Drinkki maksoi kahden tuopin verran, mutta hän oli sen ansainnut. Kilistettyään laseja kanssamme Roy painui jonkun yksinäisen saksattaren kainaloon. Uusi tuttavamme puhui lähinnä englantia, mutta vaikutti kuitenkin löytäneen oman ekolokeronsa tästä erikoisesta kaupungista. Roikuin Inkan käsivarsien varassa, pyörimme kaksin diskopallon alla, ympäri, ympäri… DJ poltti yhdellä kädellä ja viihdytti yleisöä toisella. Porukka huojui tanssilattialla kuin meren aallot, suljin silmäni. Yö kului kuin pikakelauksella. Myöhemmin huilasin nurkassa Apen seurassa. Oranki-Kari oli kiivennyt pöydälle.

“Mä ja Kari ollaan tunnettu ekaluokkalaisesta asti”, Ape kertoi. “Ihmisinä me ei voitaisi olla juuri kauempana toisistamme, mutta aika on kietonut meidät yhteen. Sillä on eläimellinen puolensa, puhdasta libidoa jota ei voi sulkea rasiaan. Mä taas oon omissa oloissa viihtyvä pohdiskelijaluonne. Epätodennäköinen duo voi joskus olla myös kaikkein dynaamisin. Me ollaan opittu ennakoimaan toistemme liikkeitä. Jos me esimerkiksi otetaan matsi kivi-paperi-saksia, niin se muuten kans kestää!”

“Niin mä mietin teidän keikallakin”, vastasin. “Sulla on kiinnostavat piirteet. Mistä sun suku on kotoisin?”

“Mulla on juuria Mantsuriassa asti”, Ape sanoi.

“Vau. Mua taas on monesti kutsuttu siperialaiseksi”, kerroin ja nojasin päätäni baarin seinään.

“Niinkö? Se johtuu varmasti sun vinoista silmistä. Älä ymmärrä väärin, ne on tosi kauniit”, hän vastasi ja katsoi äkkiä suoraan silmiini, jolloin onnistuin näkemään hänessä tuntemattoman puolen, joka ei ollut enää osa A. Michaelia vaan toista minulle nimetöntä persoonaa.

***

Uusi päivä oli valjennut, kun lampsimme takaisin hostellin suuntaan. Varhaisen viikonloppuaamun hiljaiset pinttyneen kusen ja lasinsirpaleiden kirjomat kadut. Aurinko paistoi taas korkealla. Olimme vähän aikaa sitten hyvästelleet punkkarit, jotka majoittuivat kaupungin itäosassa. Myös Friedrich oli painunut kotiin. Lähijuna kolisteli aidan toisella puolella, Inka potkaisi tyhjän peltipurkin kauas kostealle nurmelle. Tajusin tuskin mitään tapahtuneen. Askel oli käymässä yhä raskaammaksi.

“Koti”, Inka sanoi ja osoitti toiveikkaasti kadun päähän.

“Anna mun käpertyä”, anelin.

Aldi mutisi sekavia kaivaessaan avainkorttia taskustaan. Hississä hihitimme levottomasti. Huoneeseen päästyäni riisuin saman tien shortsit lattialle ja kierähdin leveälle sängylle. Kiskoin tottumuksesta vähän lakanaa ylleni. Inka hyräili hiljaa itsekseen Rammsteinin “Amerikaa”. Satunnainen ohi ajavan auton hurina, vilkaisin vaateröykkiön päällä olevaa kännykän ruutua. 7.57. Vastaanottovirkailija oli tainnut osua oikeaan. Ei aamiaista meille.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s