LoC, luku 2: Absinttibaari

Säpsähdin siihen, kun sormet hivelivät kasvojani. Keho seurasi perässä ja pian Inka rutisti minua kuin teddykarhua. Pyristelin irti hänen otteestaan, kerran herättyäni nukkumisesta ei tullut enää mitään. Nousin sängystä ja puin päälle. Hiukseni olivat takussa ja haisivat savulta. Kampasin tukan pikaisesti ja pöyhin sitä sormillani, pesin hampaat.

“Käväisen ulkona. Aamupalaa”, ilmoitin kuuroille korville.

Oli iltapäivä, kun sytytin tupakan meluisalla Warscauer Straßella. Minulla ei ollut oikeastaan nälkä, mutta pää kehotti haukkaamaan jotain. Kävelin kadun yli kahvilaan. Ostin täytetyn croissantin ja istuin pöytään järsimään aamiaista. Santsikuppi kahvia. Oli jälleen hiostavan kuuma päivä eikä ajattelu tuntunut luonnistuvan. Läikytin höyryävää juomaa paidan rinnuksille ja hain kiroillen servietin. Silloin aavemainen kulkue valtasi kadunpätkän. Isot mustat autot lipuivat kahvilan ohi, edessä ja takana partioivat moottoripyöräpoliisit. Mietin itsekseni, ketähän onnetonta siinä saatettiin.

Myöhemmin poljimme Inkan kanssa vuokrapyörillä Berliinin keskustan halki. Olimme matkalla kaupungin taidemuseolle, jonne olin hinkunut heti ensimmäisen mainosjulisteen bongattuani. Aldi ja Friedrich olivat sillä välin koluamassa lisää konsertteja, “Fête de la musique” jatkui toista päivää. Aldi ei ollut nähtävästi maalaustaiteen ylin ystävä, mutta Inka oli sentään lupautunut seurakseni museoon. Nyt hän kuului vain minulle! Toisiaan muistuttavat korttelit katosivat yksi kerrallaan taaksemme, kunnes saavuimme somalle kaupunkikuvaa halkovalle aukiolle. Kaksi vaaleaa museorakennusta sijaitsi vastakkain harmaalla kivellä päällystetyllä alueella.

“Perillä”, Inka sanoi ja hiljensi vauhtiaan.

Kiinnitimme pyörät telineeseen. Aukion poikki säntäsi poika kännykkä silmillään, välitön ilo levisi hänestä ympäristöön. Tuulessa rivissä lepattaviin lippuihin oli painettu näyttelyn nimi. Museon aula oli hiljainen. Askeleemme koettelivat siellä vallitsevaa herkkää ilmapiiriä ja sipsutimme peräkkäin lipputiskille.

“Kaksi opiskelijalippua, kiitos”, sanoin ja nostin varmuudeksi etu- ja keskisormeni pystyyn.

Myyjä nyökkäsi, pistin setelin tiskille.

“Enjoy”, hän huikkasi.

Teemana oli surrealismi. Esillä oli tyylisuuntauksen vanhojen mestareiden, kuten Paul Kleen ja Max Ernstin maalauksia. Matka takaisin äidin kohtuun. Poikasesta kuoriutui taiteilija (lintu nimeltään Loplop), lapsenomaisia kuumehoureita sivistyneestä sudista. Naiivista taimesta versoi täysimittainen painajainen. Ahmin sisääni taulun kerrallaan ja hehkutin:

“Näetkö sä samat luovan työn taidonnäytteet kuin mäkin? Mikset sä sitten kohoa ihastuksesta ilmaan? Mitä fantasiakuvia! Metsä esittää tietysti katsojaa itseään, varjot symboloi tuntematonta ja merkitsee toisaalta vaaraa ja toisaalta intohimoja. Ja silmä – tosi eläimellinen – tuijottaa herkeämättä sivuun tajuamatta luultavasti koskaan kokonaiskuvaa, joka oli jo lähtöasetelmaltaan vinksahtanut.”

“Kunpa mä voisin lainata silmiäsi. Tää on sun hetki”, Inka hymyili ja selasi näyttelylehtistä.

Liihotin salista toiseen kuin koulutyttö. Lyijykynäpiirroksia, öljyvärejä, fumage-tekniikkaa. Lukaisin teoksen vieressä olevan saatetekstin. “Rakkaus ei sittenkään valloita”, siinä luki. Maalauksessa pikkuinen rakkauden jumalatar oli avuton jonkin mahtavan ja ruman otuksen edessä kuin tarjottimelle asetettuna. Se oli kyyninen sanoma, hieroin sormenpäillä leukaani. Olisin voinut viipyä museossa vaikka koko päivän. Viimein Inka tarttui minua ranteesta, kun olin meditoinut erään maalauksen kohdalla kymmenisen minuuttia.

“Aika mennä, humanisti. Me ehditään ehkä vielä kuulla festareiden loppusoinnut”, hän sanoi taluttaessaan minua aulan suuntaan.

“Okei”, vastasin alistuneesti.

Ennen lähtöä poikkesin vielä museon myymälässä. Ostin itselleni kortin. Valokuva särjetystä bussipysäkistä, paperinen mainosjuliste roikkui velttona puoliksi ulkona kehyksistään ja asfaltilla lojui hajonnut pullo.

“Jotain konkreettista pistettäväksi huoneeni seinälle”, selitin Inkalle.

Aukiolla Inka soitti Aldille. Hän toisti minulle: “Ne on jossain puistossa, jonka nimeä en edes yritä lausua. Seuraavaksi soittaa metallibändi. Eiköhän polkaista sinne.”

Haimme pyörät ja lähdimme matkaan. Inka suunnisti kännykän avulla. Liikenne virtasi sykäyksittäin risteysten läpi. Viimein lehtiverhon läpi alkoi kuulua vaimeaa musiikkia. Kipaisimme hakemassa kioskista oluet ja talutimme pyörät konserttipaikalle. Aidatulle puistopalstalle oli kerääntynyt tiivis joukko yleisöä, lavalla luennoi parhaillaan saksalaisbändin nuori keulakuva. Etsin yleisöstä kavereitamme. Huomasin kiharan hiuspehkon ja vedin Inkan perässäni väenjoukkoon. Kutitin Aldia niskasta ja innostuneet kasvot kääntyivät tervehtimään minua.

“Se on ihana”, Aldi sanoi. Täynnä kiihkoa. Mä en tosin ymmärrä sanaakaan sen puheesta.”

Hän nappasi Inkan kainaloonsa. Käännyin lavalle päin, jolla laulaja käyskenteli hermostuneen villieläimen tavoin. Hän oli selvästi puhunut yleisölle aiemminkin ja voitti tarmollaan ja peittelemättömällä elekielellään mielenkiintoni, vaikken Aldin tavoin osannut juurikaan saksaa. Laulaja antoi kasvot ja äänen asialleen, siinä oli todellinen esiintyjä. Monologi jatkui keskeytyksettä monta minuuttia, lopulta hän teki huulet vavisten tilaa soitolle. Se oli väkevää vääntöä, sellaista joka sai sisuskalut solmuun. Pidin puoliani riehuvaa yleisöä vastaan ja suojelin olutpulloani. Parin biisin jälkeen sain tarpeekseni ja menin nurmikolle istumaan. Poltin rauhassa tupakkaa. Kohta Inka tuli vierelleni.

“Nuo kaksi ne vaan jaksaa”, hän hymähti. Näin lavan edustalla Aldin mustan päälaen kurottavan ylös innokkaimpien joukkoon.

“Näköjään”, vastasin ja puhalsin pienen savuhattaran taivaalle pilvien joukkoon. “Mä en oo kuullut tämmöistä kamaa vuosiin. Nostaa vanhoja tuntoja pintaan, erittäin energisiä.”

Annoin palavan röökin ruoholla makaavalle Inkalle, joka jammaili itsekseen musiikin tahdissa. Viimeiset sähkökitaran murjomat soinnut kiersivät puiston yllä, bändi kumarsi laulaja etunenässä. Aldi ja Friedrich ryntäsivät luoksemme.

“Rakastan tätä mestaa! Mihin seuraavaksi?” Aldi kysyi.

“Watermelon man voisi maistua”, sanoin. Ehdotukseni näytti miellyttävän häntä.

Joimme pullot tyhjiksi ja lähdimme etsimään seuraavaa cocktail happy houria, joihin Berliinissä tuntui törmäävän kaikkialla. Pian löysimme viihtyisän terassin. Kukaan tuskin vilkaisi pöydällä olevaa drinkkilistaa. Tilattuamme juomat Aldi venytteli tyytyväisesti tuolillaan ja sanoi:

“Se on muuten biisi. Watermelon man. Hyvä groovi.”

Drinkkien jälkeen päätimme jäädä seudun kuppiloihin hengaamaan… Aamuyöstä kömmimme pensaikon läpi entisen voimalaitoksen edustalle. Kuuluisa klubi oli graffitien peitossa, tontista huokui erikoinen tunnelma.

“Mulla on tussit laukussa, jos joku haluaa tatuoinnin kaulaan”, Inka hikkasi kuuluvasti.

“Ei. Sen jälkeen kun temppu tehtiin tv:ssä, se ei mee enää läpi”, Aldi väitti.

Pitkä äänetön jono eteni vauhdilla, kukaan ei uskaltanut avata suutaan. Korstonnäköinen portsari jututti hetken Friedrichiä, me muut seisoskelimme kasuaalisti taka-alalla. Kätkimme innostuksemme, kun portsari viittoi meitä käymään peremmälle. Edellisillan tapaan tanssilattia kipinöi. Karnevaalit bakkanaalit tässäNYT. Viekoitteleva sanaliitto, joka tarrasi kiinni haaroista. Huojuin jättimäisillä käsivarsilla, jotka pilkistivät välillä esiin savun ja valojen keskeltä, saivat lähes muodon. Väläytin kulmahampaitani ja sihisin. Minä ja äänivalli. Muut. Me. Kiemurtelin kuin kobra käärmeenlumoojan huilun perässä. Eteerisiä tunteja, käyttökelvottomaksi palanutta kultareunaista filminauhaa. Kauneinta mahdollista ajanhukkaa. Miten ne saattoivat kulkea niin sopuisasti käsi kädessä? Lopuksi hiljaista. Ja ympärillä ihmiset jatkoivat vimmatusti liikettään, joka ei tulisi loppumaan ennen kuin uusi aurinko valaisisi taas kaupungin.

***

Aamulla tunsin Inkan kitkerän hegityksen kasvoilla. Painuin tukka sekaisin kattoterassille tupakalle. Sieltä pystyi laskea krapulaisena kaukana alhaalla katutasolla vilistäviä jalankulkijoita. Olimme saaneet ex tempore idean päiväretkestä vuortentakaiseen kaupunkiin. Toivoin muun seurueen virkoavan piakkoin. Sain yllättyä, kun kuulin Inkan sipsuttavan avojaloin terassilla. Hän vaikutti yhä uniselta, mutta hymyili minut nähdessään.

“Nätti aamu”, hän mutisi ja nojasi laiskasti kaiteeseen.

“Aamu oli ja meni”, vastasin. Inkan virne ei kuitenkaan hyytynyt.

“Jossain tuolla aamu vasta valkenee”, hän sanoi. Jäimme katselemaan kadulla huristavia kirjavia autoja.

***

Istuimme bussin perällä, joka vei meitä kovaa vauhtia kohti valtakunnanrajaa. Friedrich oli jäänyt Berliiniin. Moottoritie kulki komeiden laaksojen halki ja räpsin maisemasta kymmenittäin kuvia. Toisinaan ikkunassa vilahti yksinäinen maja, jotka charmistaan huolimatta karmivat samalla hieman selkäpiitä. Inka nuokkui poski ikkunaa vasten liimautuneena. Ilmastointi puhalsi täydellä teholla, mutta olin silti tukahtua helteeseen. Aldi ei hikoilusta piitannut, vaan oli jostain syystä ihmeen hyvällä tuulella. Kertoi vain typeriä anekdootteja, kunnes minun oli tukittava hänen suunsa, ja hihitimme yhdessä loppumatkan tuntemattomaan kaupunkiin.

Bussi saapui perille. Nousimme kyydistä monikansallisella terminaalilla keskustan liepeillä. Aseman nimi luki terminaalin katolla isoin kirkkain kirjaimin, amerikkalaisten pikaruokaketjujen logot ympäröivät sitä lähes samansuuruisina. Otimme kurssin vanhaan kaupunkiin. Kujat kapenivat, välttelimme väkimassoja, näin vilaukselta kruunupäisen tornin sillan kupeessa. Kävelimme ilman päämäärää tuhatvuotisilla kaduilla, kunnes tulimme joen varteen. Virta jakoi keskustan kahtia, koristeelliset sillat yhdistivät rannat toisiinsa. Niillä oli ikivanhojen hallitsijoiden nimet. Kukkulan laella pönötti keskiaikainen satulinna, joka oli ehtinyt todistaa monet villitykset. Olisin tahtonut katsastaa linnan lähempää, mutta Inka oli ennättänyt toisaalle.

“Oi, absinttibaari!” hän hihkaisi ja juoksi vihertävän ikkunaruudun ääreen.

Seurasimme häntä puiselle ovelle, jonka kahvaa Inka jo hipelöi. Aukion laidalla seisoi kahden miehen mittainen pronssinen kirjailija. Menimme baariin. Tila oli kauttaaltaan kuin hennon hennon sumuverhon peitossa (valaistuksen ja maalin ansiota), seinillä roikkui kuvia tunnetuista kuvantekijöistä. Tarjoilija ruutupaidassa nosti kättään. Pöydällä oli juomalista. Tunnistin sen sisältämistä kymmenistä brändeistä ehkä yhden. Hyvän ajan kuluttua tarjoilija saapui luoksemme. Pyysin tuomaan jotain ranskalaista ja Aldi tilasi samaa. Inka puolestaan oli perehtynyt huolellisesti tarjontaan, ennen kuin ilmoitti huolitellulla ääntämyksellä valintansa. Tarjoilija nyökkäsi ja poistui. Lyhytkin odotus tuntui jäytävän sisintä. Viikonlopun läpi jatkuneen juhlimisen jälkeen paikallaan istuminen tuotti vaikeuksia. Kaikki lupaukset olivat tyhjiä, kaipasin laseja pöytään. Onneksi tarjoilija palasi kohta vaiteliaan seurueemme luo.

Sirosta vesiastiasta törrötti neljä teräksistä hanaa. Haaleaa limenväristä juomaa kumottiin kolmeen lasiin. Niiden päälle asetettiin absinttilusikat ja lusikoille sokeripalat. Absintti seisoi tyynenä lasin pohjalla, kun hanat avattiin. Vesi valui hiljalleen sokeripaloille, sulatti ne ja vei mukanaan, pisarat rummuttivat epätasaisena virtana absintin väreilevää kalvoa. Syvyyksistä nousi maidonvalkea pyörre, jossa tarkkaavainen silmä saattoi erottaa monenlaista.

“Oo, vilkaiskaa”, sanoin mutta turhaan, sillä he olivat molemmat syventyneet tarkkailemaan omia lasejaan.

Seurasin vuorotellen ystäviäni ja lasissa kuohuvaa absinttimyrskyä, sitten tunsin olevani taas lapsuuteni Siperiassa, syrjäisessä lähiössä jossa ei koskaan tapahtunut mitään. Hekin olivat siellä, istukselimme yhdistetyn eskarin ja ala-asteen pihan keinuissa ja kulutimme joutilasta aikaamme parhaan mukaan. Käsissämme tuliterät taskupelikonsolit, peukaloimme kilpaa kevään hittipeliä. Inka kurki malttamattomana ruutuja olan yli.

“Ha, Vero on on sua valovuosia edellä!” hän ilkkui Aldille, joka pysyi kuitenkin kylmäpäisenä. Poju selvisi hädin tuskin tv:n tekstityksistä ja englanti oli hänelle enimmäkseen täysin käsittämätöntä. Now-in-colors.

Valkoinen kuohu synnytti pilarien rivistön, joista rakentui koulun juhlasali. Olin lukion tanssiaisissa ja jo monta vuotta vanhempi. Ylläni syvänpurppura olkaimeton mekko, kampaus arvoltaan kahden viikon vuokrarahat. Meneillään oli lyhyt tauko tanssista ja bändi soitti kevyttä väliaikamusiikkia. Riensin WC:hen, missä katseeni osui miltei koko seinän peittävään peiliin. Niin leveä että sitä oli käytännössä mahdotonta sivuuttaa. Olin juonut viiniä ja huuleni olivat värjäytyneet sinisiksi. Miten seksikkäältä näytinkään tummine mutruhuulineni! En malttanut olla ihailematta kuvajaista. Viini oli muuttanut piirteeni vietteleviksi; kaiken muun paitsi hampaat, jotka se oli tahrannut ällöttävästi. Raaputin kynnelläni väriä etuhampaista, kunnes pystyin taas katsomaan itseäni. Tauko veti viimeisiään ja täytyisi palata juhlasaliin. Sulkeuduin vessakoppiin. Hetki huilia, sen jälkeen ehtisi vielä pyörähdellä…

Valssi korvissa kaikuen sukelsin vaahdon läpi toiseen nuoruusmuistoon, pyydysti puolestaan seuraavan ja taas sitä seuraavan, kunnes niistä syntyi silmukka. Kohtaus toisensa perään toimi viihdykkeenä, sitten Inkan sormi tökkäsi kylkeeni vähän liian kouraantuntuvasti.

“Mitä sä näet absinttilasissasi?” hän uteli. Tunsin baarin penkin taas jämäkkänä reisieni alla.

Katselin rauhassa lasia ja vastasin: “Koko murheellisen nuoruuteni, vain sen.”

Absintti oli nyt asettunut. Maistoin juomaa ja irvistin. Mielikuvat olivat kai tällä kertaa tuottaneet pettymyksen. Pöydällä oli jäävesipullo ja sammutin sen avulla suussani roihahtaneen palon. Aika kapakassa kului nopsaan, lähtiessämme ilta alkoi jo hämärtää. Tuntimme kaupungissa olivat kulumassa loppuun, joten suuntasimme takaisin bussiterminaalille.

“Huomenna koittaa paluu kotiin. Mä en usko tätä”, valitin. Inkan synkkä ilme kertoi hänen olevan samaa mieltä. “Turismi on pelkkää petosta.”

“So it goes. Mä pelkään. Sentään loppu voidaan kohdata kavereiden kesken”, Inka kohautti olkiaan.

Bussissa istuin Inkan viereen, Aldi painui perälle omiin oloihinsa. Paluumatkalla minä olin ikkunapaikalla; kirjoittamattomia sisarussääntöjä, jotka eivät nähtävästi koskaan vanhentuneet. Uupuneet silmäluomeni uhkasivat painua vähän väliä kiinni, mutta tahdoin nähdä vielä kerran vuoret, joten sinnittelin hereillä. Viereisellä penkillä istuva henkilö oli kääritynyt kokonaan kirjavan viltin alle niin että ainoastaan sukat pilkistivät esiin. Samassa harmaat kukkulat lipuivat ikkunaan ja hetkeä myöhemmin myös erämaan keskellä nököttävä mökki. Päähäni pulpahti kuva nukkuvasta lapsesta, jännityksen lauettua annoin otsani painua viileään ikkunaruutuun.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s