LoC, luku 3: Punainen kaupunki

Oli aika palata kotiin pohjoiseen. Kunpa olisimme voineet jäädä Eurooppaan vielä muutamaksi päiväksi. Varsinkin Inkaa täytyi maanitella lähtemään.

“Tehdään toinen reissu. Idän villeille aroille, Baleaareille, Islantiin!” Luettelin Aldin nyökkäillessä rohkaisevasti vieressä. Viimein Inka heltyi.

Syrjäisen maan kamaralle päästyämme heittäydyimme yhteishalaukseen. Vilkkaassa terminaalihallissa ihmiset eri puolilta maailmaa kiersivät kiireissään ohi, iso lasikupoli kiilteli korkeuksissaan. Hyvästit olisi voinut jättää myöhemminkin, mutta paikka tuntui sillä hetkellä oikealta. Hetki läheisyyttä, aika päästää irti. Kaupunkimme oli nykyään melko suuri ja kansainvälinen. Sen vuoksi lentokentältä oli hiljattain rakennettu kallis junarata keskustaan. En ollut vielä ehtinyt koeajaa sitä. Uusi linja osoittautui samanlaiseksi kuin ne muut, joiden kyydissä olin kököttänyt loputtomia tunteja.

Pellot jäivät taakse ja esikaupungit alkoivat hallita ikkunan maisemia. Ikävystyttävän tuttuja näkymiä. Rivitalonaapurustot muuttuivat vähitellen kantakaupungiksi, minun pysäkkini tuli ensimmäisenä. La Défensen kohdalla nostin rinkan selkään ja sinkautin kavereilleni lentosuukon. He vilkuttivat minut ulos vaunusta. Inka ja Aldi asuivat kumpikin lähempänä keskustaa ja jatkaisivat vielä pari asemanväliä junan kyydissä. Laiturilla vallitsi tyypillinen iltapäivätungos eikä minun tarvinnut paljon päätä vaivata päästäkseni rullaportaille. Asemalta oli vain kymmenisen minuutin kävelymatka kotitalolleni, mutta kantapäiden rakot saivat sen tuntumaan huomattavasti pidemmältä. Viimeiset raput ennen asunnon ovea takertuivat kiinni kengänpohjiin, niiden jälkeen minua odotti kodin rikkumaton hiljaisuus.

***

Paluu Punaiseen kaupunkiin oli odotettua helpompi ja totuin kaupungin rytmiin taas nopeasti. Rytmi oli sellainen, että siihen oli joko synnyttävä tai opeteltava. Kaupungin erikoisuuksista ilmeisin oli varmasti sen äärimmäisen pohjoinen sijainti. Talvet olivat hyytäviä, niin karuja että aurinkokin pakeni niitä. Kesäaikaan se sitten korvasi menetetyt tunnit kuin syyllisyyttä poteva vanhempi ja valvoi asukkaiden kanssa läpi kirkkaiden öiden. Ihmisten yleinen mieliala mukaili vuodenaikojen kiertoa. Ja kaupunkilaiset oppivat alistumisen sadat keinot. Jotkut uneksivat, toiset rähisivät etteivät olisi hukanneet itseään. Täällä vaalittiin järjestystä kyllästymiseen asti. Tavattiin paiskia töitä tunnollisesti ja vasta kun tilit oli saatu täsmäämään sentilleen, otettiin päivän päätteeksi ryyppy joka ei usein jäänyt yhteen.

Pimeä vuodenaika oli kuin vaaniva kissapeto, se tuli hiipien, oleili ylväässä riippumattomuudessan ja lisäksi rakasti leikkiä saaliillaan. Miten pitkä ja julma leikki! Onneksi nyt oli kesä. Hieltä haiseva vastavoima, joka puhalsi lempeästi iholle ja sai koivujen lehtiverhot kahisemaan. Siitä ei saanut milloinkaan tarpeekseen. Sen helmaan tahtoi liimata kasvonsa ja tarrata joka vuosi vähän pidempään. Liian aikaisin säät kuitenkin viilenivät ja puiden lehdet kellastuivat taas. Niin se oli aina mennyt ainakin tähän saakka.

Kaupunki oli jaettu kymmeneen kaupunginosaan, joita kutsuttiin virallisesti niin ikään järjestysluvuilla yhdestä kymmeneen. 1. kaunpunginosa, eli historiallinen keskusta, oli vanhinta aluetta. Uusklassisten torien sydämessä sijaitsi komea päärautatieasema, joka tosin haisi virtsalta ja oli hämäräveikkojen suosiossa. Muut kaupunginosat piirittivät ensimmäistä viuhkamaisessa muodostelmassa idässä, pohjoisessa ja lännessä. Etelässä oli vastassa meri. 3. ja 4. kaupunginosa tarjosivat parhaat virikkeet. Alueita kutsuttiin myös Böömiksi ja Määriksi (lat. Bohemia, Moravia) niiden vapaamielisen ilmapiirin vuoksi. Määriä halkova Punainen katu oli ollut aikoinaan työväen asuinaluetta, mutta tätä nykyä se oli baarien ja kahviloiden valtakuntaa.

Asuin moderniksi liikekeskustaksi rakennetussa 5. kaupunginosassa, joka tunnettiin myös Pariisin mukaan La Défensena. Kauppakeskuksen ja juna-aseman muodostamalla hybridikompleksilla ristesivät kaikki kaupungin linjat ja sikäli se oli mahtava paikka asua. Tosin mustat salkut olivat ikuinen riesa, salkut jotka olivat matkalla ratkaisemaan suuria päätöksiä. 2. kaupunginosan, tuttavallisesti Bjälbon, läpi kulkevan Bernadottenkadun ja rantaa mukailevan puiston välissä sijaitsi kaupungin oopperatalo. Kävin siellä osa-aikatöissä. Olin myös opiskelija, kuten joka toinen ikätoverini. Oppilaitokseni Uusi yliopisto pönötti historiallisen keskustan paraatipaikalla. Muttei siitä toistaiseksi enempää, ei kesken helteisen kesäpäivän…

***

Heinäkuussa ei ollut mitään järkevää tekemistä. Miten sopivaa. Yliopisto ja ooppera olivat kesätauolla, joten sain keskittyä lähipuiston pehmeään nurmeen ja sen yllä liihottaviin värikkäisiin perhosiin. Asuin vuokralla opiskelijasolussa, josta edellinen kämppikseni, saksalainen Renate, oli vastikään muuttanut takaisin kotimaahansa. Olimme tulleet loistavasti juttuun ja oli vaikea kuvitella hänelle seuraajaa. Toistaiseksi ketään ei ollut ilmaantunut tilalle. Otin yksinasumisesta ilon irti: poltin keittiössä röökiä ja joogasin T-paidassa eteisen matolla.

Eräällä päämäärättömällä kävelyllä Satamatorilla Inka kilautti minulle. Vastasin auringossa hiljakseen sulava pistaasijäätelötötterö kädessäni.

“Tekisitkö mulle pikku palveluksen?” Inka pyysi. “Sähän muistat Friedrichin Berliinistä? No, se on tulossa kaupunkiin. Lupailin että voisin näyttää sille vähän paikkoja, mutta ens viikonloppu ei käy mulle mitenkään. Back to the Woods kutsuu just silloin. Mulle tulikin sit mieleen, että voisitko sä emännöidä Friedrichiä. Mieti sitä niinku koiranpentuna. Semmoisena joka täytyy vaan viedä kerran päivässä baariin.”

Lupasin huolehtia vieraasta ja Inka kiitteli kovasti linjan päässä.

Perjantaina klo 18.59 seisoin La Défensen vilkkaassa asemahallissa Friedrichiä vastassa. Yläpuolellani valtavat aikataulunäytöt hohtivat kellertävinä. Nojasin seinään kynsiä pureksien, kun samassa kuulin tutun äänen vierestäni: “Susta tulisi erinomainen saksalainen, Vero. Oot aina ajoissa.”

Puristin Friedrichin kättä ja annoin hänelle epähuomiossa poskisuukon.

“Löysit perille. Muistatko sä vielä jotain paikallisesta kielestä? Kirosanat hallussa?”

“Vittu! Enpä tiedä, paikannimetkin pistävät jo pään pyörälle. Teidän kieli on niin omituinen”, hän vastasi ja lepuutti käsiään vetolaukun kahvalla.

“Haluatko sä haukata jotain?”

“Ruoka kyl kelpaa. Sä varmaan tiedät lähistöltä jonkun hyvän paikan.”

“Ei täältä mitään erikoista löydy”, vastasin. “Samaa paskaa, mitä saa kaikkialta muualtakin. Rasvanhajuisia kebab-pizzerioita, sushi-buffetteja ja kansainvälisiä pikaruokaketjuja kylki kyljessä. Yhteen raflaan mä oon tosin jostain syystä tykästynyt. Johtuu kai ilmapiiristä.”

“Kuulostaa hyvältä”, hän vakuutti. “Nykyturismin aakkoset alkavat halvasta ja päättyvät helppoon.”

Nyökkäsin ja johdatin hänet liukuportaita pitkin kauppakeskuksen kolmanteen kerrokseen. Kävimme tiskillä tilaamassa ja istuuduimme räikeän ruudullisen muoviliinan peittämään pöytään odottamaan. Kokki touhusi keittiössä aurinkolasit silmillään. Pian sain hakea jonotusnumerolla bataattiranskalaiset ja mansikkapirtelön tiskiltä.

“Satuitko jo kuulemaan, mikä tuo mut kaupunkiin?” Friedrich kysyi.

“Enpä tainnut”, sanoin pirtelöä pillillä ryystäen. “Matalan hintatason perässä sä et oo. Etkä varmaan myöskään arkkitehtuurin tai designin. Onko kyseessä joku nainen?”

“Ei, ei tällä kertaa”, hän hymähti. “Bisnestä. Kerroinko sulle jo aiemmin pikku firmastamme?”

“Mahdollisesti. Mutta mä olin päihdyksissä ja se oli Berliini. Jos vähän kertaisit?”

“Toki. Tän päivän avainsanahan tunnetusti on, ettei avainsanaa ole. Vanha vitsi. Ihmiset on kyllästyneitä olemaan 24/7 saavutettavissa, ne kaipaa jälleen etäisyyttä asioista ja toisistaan. Me ollaan parin it-alan opiskelijan kanssa suunniteltu näistä lähtökohdista eräänlaisia silmälappuja nykyajan kaupunkilaiselle. Sovelluksemme oppii käyttäjän mieltymysten mukaan sulkemaan digivirrasta pois turhan informaation, mainokset, paikat ym. Ylipäätään kaiken potentiaalisesti häiritsevän tai ärsyttävän. Berliinissä sovellus on jo ottanut tuulta alleen. Eräs kollega kutsui mut sitten tänne pohjoiseen juttelemaan mahdollisuuksista täkäläisessä ympäristössä. Huomenna ois tarkoitus kokoustaa.”

Toivotin onnea suu täynnä bataattiranskalaisia. Niiden tekstuuri ja muoto olivat miellytävän sovinnaiset.

***

Seuraavana päivänä kellon lyödessä viisi tulin kaupungin päärautatieasemalle. Friedrichin palaveri oli pidetty aseman vieressä sijaitsevien lasisten tornitalojen (nk. linnunpelättimet) kahvilabaarissa ja olimme sopineet tapaavamme taas aikataulunäyttöjen juurella. Pakenin asemahallin tungosta seinän viereen, vilkuilin vähän väliä kelloa. Kohta huomasin Friedrichin puikkelehtivan paikalle. Tervehdittyämme toisiamme pikaisesti johdatin hänet ulos.

“Näytitkö niille närhen munat?” kysyin samalla, kun laskeuduimme portaat asematorille.

“Se meni ihan ok. Ei loistavasti, mutta ok. Ehkä me saadaan diili aikaiseksi”, Friedrich vastasi ja siristi silmiään, kun iltapäiväaurinko osui äkkiä kasvoihin.

Onnittelin häntä uudelleen kävellessämme aukion poikki.

“Mulla on kunnia toimia oppaanasi tänään. Mun velvollisuus on kai näyttää sulle ekana Viiden pyhän aukio, joka sijaitsee onneksi vain kivenheiton päässä täältä. Sen jälkeen voidaan mun puolesta jatkaa kierrosta tuoppien äärelle Määriin.”

“Kannatan”, Friedrich vastasi ja räpsi umpimähkään kuvia ohittamistamme 200-vuotiaista rakennuksista.

Saavuimme Katariinankadulle, joka oli kesäasussaan hurmaava. Jokaisella tunnetulla vaatejätillä oli siellä oma myymälänsä. Kuljimme katua sataman suuntaan. Korttelin mahtavin rakennus jäi taaksemme. Isoon kivilaattaan kaiverrettu koristeellinen S-kirjain pyöri hypnoottisesti jalankulkijoiden yläpuolella.

“Toi ruskea linnake on muuten Stolz, kaupungin suurin ja perinteikkäin tavaratalo. Niistä perinteistä saa tietty myös pulittaa.”

Vaelsimme pitkän ostoskadun päähän, missä liiketilojen kiviset julkisivut tekivät äkisti tilaa leveälle aukiolle. Se oli ensi kertaa nähtynä komea ilmestys eikä vaikutelma ollut hävinnyt kokonaan minunkaan silmistäni. Viisi vaaleaa kirkkorakennusta kohosi jalustallaan, ne muodostivat koko alueen kiistattoman kiintopisteen. Korkein kupoli peitti auringon taakseen ja kirkon seinustoilla oleilevat veistetyt ihmishahmot seurasivat tyynesti katutason tapahtumia. Aukion keskellä poseerasi mahtipontisessa asennossa vanha pronssista tehty hallitsijatar. Sen takana aukion toisella laidalla näkyi yliopiston päärakennus. En ollut osannut kaivata sinne yli kuukauteen. Käännyin kiireesti ympäri, kirkkoa sentään oli helppo katsella.

“Kuten huomaat, rakennuksia on yhteensä viisi: yksi jokaiselle pyhälle. Ne taas pohjaavat muinaiseen uskonnolliseen myyttiin, josta meidän sukupolvella ei ole enää juurikaan hajua”, sanoin ja punastuin hieman tietämättömyyteni takia.

Friedrich kapusi turistin elkein leveitä portaita ylös pylvästasanteelle ja nappasin hänestä kuvan. Se oli ihan kelvollinen, vaikken onnistunutkaan rajaamaan pois jokaista reppureissaajaa. Laskeuduimme takaisin katutasolle ja jatkoimme aukion laidalla sijaitsevalle metroasemalle. Kehälinja ajoi kantakaupungin keskeisimpien alueiden kautta ja koukkasi myös Määriin.

“Ei ihan yhtä hygge kuin Köpis. Tai kulttuurihistoriallisesti kiinnostava”, sanoin vaunussa. “Mutta on siinä puolensa, kaupunkihan on vielä nuori. Ei ollut niin paljon tuhottavaa modernin tieltä, joten se on säilyttänyt tietyllä tapaa viattomuutensa.”

Määrissä metrotunnelin seinään kiinnitetyt antifasistiset tarrat keräsivät kosteutta, sitten: meluisa, aistit turruttava Punainen katu. Nuorisojoukko rullasi ohi longboardeillaan. Kävelimme pitkin kuuluisaa terassikatua. Naurua ja kitaranrämpytystä, läheisessä baarissa kuoharipullo posahti auki PAM korkki liisi ilman halki ja läpäisi sormien välistä työntyvän röökin seurueen ylle tupruttaman savupilven. Kirkkaat auringonsäteet nykivät suupieliä ylöspäin. Kesä oli yleisesti hyväksytty syy hymyyn, hellepäivinä ei ollut tapana kyseenalaistaa toisen onnea.

“Ootko sä sattumoisin pelimiehiä?” viitoin Friedrichiä pysähtymään. “Tässä oisi mainio paikka.”

Edessämme oli kuppila, joka vaikutti jotenkin sympaattiselta ja ujolta muihin kadun baareihin verrattuna. Seisoimme Hikikomorin kohdalla.

“Harrastan vanhoja konsoleja”, Friedrich vastasi.

“Hyvä, sillä uusia niillä ei ookaan”, sanoin ja astuimme sisään.

Aikuisten peliluola, ei mitään turhan pelottavaa. Seinustoilla oli rivissä vilkkuvia flippereitä ja erilaisia arcade-pelejä. Peremmällä sohvasaarekkeen edessä oli muutama pieni tv-ruutu, joissa karkea grafiikka ja räikeä värimaailma kukoistivat. Työntekijöiden poninhännät heiluivat rytmikkäästi punaisten lippisten alla. Hikikomori oli lauantai-iltana täynnä porukkaa, joten jäimme sivuun kärttämään vuoroa Nintendolle ja siemailemaan olutta.

“Mitä sä ajattelet yhteiskunnan tilasta? Keitä se susta palvelee?” juttelin baarin hämärässä nurkassa. “Turhan iso ja monimutkainen, abstrakti kysymys, eikö vaan? Että pääsisi pohdinnoissa pitkälle tai ylipäätään alkuun, että ne saisi minkäänlaista muotoa. Äkkiä huomaa päätyneensä makrotason epämääräisiin ilmiöihin ja kehittäneensä itselleen siinä sivussa kamalan päänsäryn. Mutta mä oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että yhteiskunnasta on salakavalasti paisunut itse todellisuus.

“Tsekkaa. Mä oon pitänyt listaa. Päivän uutisvirrasta poimittua: Teho(kkuus), yksilöt, olioiden rajat rajanveto rajallisuus, harmaa riisuttu pitkitetty itse-tyydytys, uniikki one-size-fits-all, kourallinen dollareita, uhkea kuorrute kermakerros kirsikka kakun päällä, tunteidenmukaiset arvot, puuroon kätketty manteli ja vaihtoehtoisia kehityskaaria… On niin monta tapaa olla olemassa. Kiire i) suunnitella entistä tehokkaampia liukuhihnoja, ii) saada neronleimaus ennen muita, iii) muotoilla ergonomisia kädensijoja mikroskooppiseen huippuelektroniikkaan, iv) treenata keho elämänsä kuntoon hetkeä ennen kuin huomaa tilaisuutensa valuneen hukkaan jne. Ja todella ymmärtää koneen rooli. Täytyy mitata, miten kauas humaanista voidaan päästä, kunnes syrjäyttävät välineet on lanseerattu.”

Friedrich tuijotti keskittyneesti tuoppiaan ja nyökkäili päätään.

“Jokainen asukas täällä haaveilee joskus muuttamisesta muualle… Erottelukyky herkistyy, kun kauniin ja karun vivahteita täytyy etsiä sesongin mukaan ympäristöstä, ettei huku ääripäiden välillä. Tää kaupunki jakaa mielipiteet. Sitä voi vihata tai siihen voi ihastua, hiljainen enemmistö mukautuu, jotkut vajoaa sen synkkyyteen ja toiset pakenee omiin pakkomielteisiinsä tai intohimoihinsa. Mä oon monta kertaa itsekin kironnut tätä mestaa, mutten mä oikeastaan usko pötkiväni täältä milloinkaan pitkälle.”

“Meilläpäin se vähä, mikä teistä tiedetään, onkin positiivista”, Friedrich kallisteli tuoppiaan. “Porukka seisoo sanojensa takana, jos sä sallit yleistyksen. Ei tee siinä mielessä suurta eroa miellyttävän ja epämiellyttävän välille. Tää piirre on oikeasti lahja teille. Toivottavasti me saadaan neuvotteluissa jalkaa oven väliin, sillä tää paikka on vähitellen kietonut mut pikkusormensa ympärille.”

“Toimittajat on viime aikoina hehkuttaneet sitä, mutta ne onkin vain pistäytymässä”, sanoin. “Ei ne varmaan kauan täällä viihtyisi. Välimeren ilmasto puuttuu.”

“Onko teidän talvi oikeasti niin ankea kuin kuulee väitettävän?” Friedrich uteli.

“Nojaa, miten sen nyt ottaa”, vastasin. “Kunhan muistaa varata keittiönkomeroon riittävästi mustaa teetä eikä vilkuile turhan usein ympärilleen, niin on musta jo pitkällä.”

Vaikenin ja uppouduin kuuntelemaan baarin taustahälinää. Vieressämme oli käynnissä tulinen kicker-matsi. Paikalle ilmaantui poikkeuksetta jostain oikeita lajin konkareita hihat pullollaan temppuja. Tälläkin kertaa vastakkain oli kaksi taituria, jotka eivät vaikuttaneet pystyvän ratkaisemaan peliä kummankaan hyväksi. Seurasin katseellani pallon kiitoa pöydän päästä toiseen, kun Friedrich kysäisi:

“Mitä sä muuten opiskelit? Mä oon tainnut unohtaa.”

“Ei se sitä varmaan oo. Mä en vaan tykkää puhua lomalla työasioista”, sanoin ja sitten huomasin onnekseni tv-ruutujen ääressä hengailleen porukan keräilevän laukkujaan.

“Konsolit!” huikkasin ja pomppasin pystyyn.

Friedrich seurasi esimerkkiäni.

“Hyvä on, mutta pieni varoituksen sana: mä oon aika hemmetin hyvä.”

Nappasin käteeni pöydällä lojuneen ohjaimen, joka sopi kuin valettu. Pyöritin kumista ohjaustattia peukalolla pari kierrosta ja vastasin: “Älä huoli, poju. Meillä taisi olla yhteinen lapsuus.”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s