LoC, luku 4: Vieras Hongkongista

Kuva: Goldfisch, Paul Klee (1925)

Metalli rämisi kerrostalon sisäpihalla. Äänekäs pauke kantautui sisään ikkunanraosta, kun joku kompasteli roskapönttöihin. Tai sitten niitä tyhjennettiin. Kun kerran olin hereillä, kömmin ylös sängystä ja menin parvekkeelle aamusauhuille. Olin viikkojen kuluessa ehtinyt tuudittautua täysin omaan yksinäisyyteeni ja ajatus asunnon jakamisesta toisen ihmisen kanssa tuntui yhä absurdimmalta. Punaiset ahkeraliisat keinuivat ruukussa, myötäilin katseellani laiskasti niiden liikkeitä. Imin savua keuhkoihin, köhin hihaani, sitten tumppasin tuhkakuppiin ja painuin takaisin sänkyyn. Lämmin ilma virtasi ikkunasta hitaasti huoneeseen.

Makoilin rikkumattomassa rauhassa egyptiläisen puuvillan alla ja kierrätin päässäni samoja pesunkestäviä pohdintoja. Oikeastaan niitä oli vain yksi. Jälleen eräs nuoruuden kesäpäivä hukkaan heitettäväksi. Arvatenkin niitä auringonpaisteen kyllästämiä kuvia, joita voisi sitten vuosien päästä muistella kaihoisasti jossain laitoksessa. Sen pohtimista, että kohtalo kuului elokuviin ja vanhoihin tarinoihin. Tyhjät iltapäivät tuntuivat lyijynraskailta, ne olivat täynnä odotuksia. Nuoruus janosi seikkailua uusia virtauksia valloitusretkiä miehitetyllä maaperällä, maksaa samalla mitalla takaisin lapsuuden hyvinsyöneille unelmille. Ja tässä minä vain makoilin selälläni pehmeällä patjalla läpi identtisten päivien. Missä viipyi Inspiraatio? En osannut ylipäätään sanoa, oliko tilanteeni hyvin lohdullinen vai sittenkin hyvin lohduton. Kierroksia ja kierroksia, kierroksia ja kierroksia ja…

Sinä päivänä maalasin. Harrastus jonka parissa olin viihtynyt vuosikaudet. Tosin kausittain, sillä huomioni tuntui kiinnittyvän liian helposti johonkin kovaääniseen ja värisevään. Turhuuksiin tai silkkaan laiskotteluun. Aarteeni oli haudattu sateenkaaren päähän kuohuvan kosken vastarannalle nimeämättömien teiden taakse. Olin motivoitumaton ja taipuvainen nautiskeluun. Sinä päivänä kuitenkin maalasin. Puuhasin perinteisen muotokuvan parissa, mikä ei ollut ollenkaan tyyliäni. Maalasin lähinnä karistaakseni hihoihin kertynyttä ruostetta. Tavallisesti tutkailin naapurustoni tapahtumia tai vuodenaikojen kiertoa ja kehitin teoriaani lasisesta kauneudesta.

Mieshahmo, jykevät piirteet. Terävä leuka ja leveä otsa sulkivat sisäänsä valistuneen näköiset kasvot. Pienet porsasmaiset tihrusilmät vaikuttivat tutuilta, mutten saanut nimeä päähän. Talk show -isäntä tai talousrikollinen? Yritin penkoa muistilokeroitani, mutta kasvot liukenivat suureen harmaaseen taustaan. Luotin käteni liikkeeseen yrittämättä ajatella sen enempää. Valo ja sitä korostava varjo tuntuivat löytävän ihmeen hyvin paikalleen. Henkilö jäi edelleen tuntemattomaksi, kun vatsani rupesi äkkiä mouruamaan. Ei saanut jumittua yhteen näkökulmaan, piti muistaa pitää taukoja, hoettiin. Kymmenen tuhatta tuntia harjoitusta teki ekspertin. Itse pistin siveltimen syrjään siinä kohtaa, kun nälkä yllätti.

Illalla makoilin sängyssä. Aurinko oli painumassa horisontin taakse. Tajusin etten ollut poistunut sisätiloista kertaakaan koko päivän aikana, mikä oli näillä leveysasteilla kesäaikaan eräänlainen synti. Korjaisin asian huomenissa, mietin ja käänsin haukotellen kylkeäni. Ulkona pimeys laskeutui hiljalleen kaupungin ylle. Haaveilin sekalaisesti nukahtamisen hetkeen asti, tajunnan tasot kieppuivat, maailma ympärillä jähmettyi ja keho muuttui raskaaksi. Ulkoinen todellisuus häipyi ulottumattomiin… sen tilalle levittäytyivät mustat suunnattomat syvyydet, mahtavat autiomaiden ja rotkojen maisemat BANG jokin kiskoi takaisin toiseen maailmaan tähtiä taivaalla. Hetken päästä tajusin sen verran, että joku käppäili asunnossa. Kengät kopistelivat oven takana eteisessä, sitten klik avain kiertyi lukkopesässä ja viereisen makuuhuoneen ovi avautui. Kuulostelin puoliunessa seinän takaa kantautuvia ääniä. Se marssi levottomasti ympäri huonetta, pysähtyi hetkeksi ja jatkoi kohta taas mitä lie puuhiaan. Muovisäkki kahisi lattiaa vasten, kun sitä raahattiin eteisen poikki. Klik ja vielä perään BANG suljin silmäni ja seuraavaksi vajosin sängyn patjan läpi pimeään pohjattomaan kanjoniin.

Aamuaurinko valaisi kämpän. Heti herättyäni menin Renaten entisen huoneen ovelle ja kuulostelin tarkkaavaisesti ääniä sisäpuolelta. Eteisessä ei näkynyt kenkiä eikä mitään kuulunut. Lopulta koputin varovasti oveen. Ei vastausta. Koetin kahvaa. Ovi oli visusti lukossa, kuten se oli ollut viimeisen kuukauden ajan. Luovutin ja tein aamupalaksi juustovoileivän ja kahvia, pallottelin vanhoja ideoita päässäni, käväisin suihkussa ja venyttelin ylä- ja alavartalon isot lihakset läpi, selasin uutisia kännykällä ja jatkuvasti odotin jotain tapahtuvan niin että vatsaa rupesi kivistämään, vaelsin hermostuneena kämpässä ja lojuin sängyssä vaihtaen vähän väliä kylkeä, kunnes aurinko viimein laskeutui.

Myöhemmin sama kaava toistui taas. Mutisin pökerryksissä ja sekavana… BANG! Kli- puhkui ja puhisi klik-kik. Jätesäkkeihin sullotuja vartaloita vedettiin eteisen läpi Renaten vanhaan makuuhuoneeseen makuuhuoneeseeni jokaiseen maailman makuuhuoneeseen. Olin raskas kuin norsu ja hajotin kierähtäessäni sängyn jouset. Bang bang. Seurasi uni. Renate oli palannut kämppään asumaan ja selitti minulle innoissaan, miten oli parina viime yönä rahdannut salaa kamojaan asuntoon yllättääkseen minut totaalisesti. Uni oli lämmintunnelmainen ja jätti mielen jälkeenpäin haikeaksi, kun tajusin ettei se ollutkaan totta.

Inka ilmoitti poikkeavansa kylään. Kuvittelin osaavani ennustaa ennalta hänen tarkan saapumishetkensä, mutta ovikello soikin vähän odotettua aikaisemmin. Laitoin pensselin kippoon ja menin avaamaan. Hän seisoi rappukäytävässä aurinkolasit otsalla, lierihattu hieman kallellaan ja tuli halaamaan minua.

“Upee keli! Pohjolan kesä on tarujen feenikslintu, se syntyy joka vuosi uudestaan tuhkastaan”, Inka hehkutti ja päästi irti minusta. “Mitäs tänne?”

“Samaa valssia eteenpäin”, vastasin. “Mä olin juuri maalaamassa. Tahdotko vilkaista?”

Huoneessani yksi lyhyt vilkaisu riitti hänelle. “Kiinnostava tulkinta isästä”, Inka sanoi. “Miksi sä sen nyt päätit maalata?”

“Hä, mistä sä oikein puhut… no niin joo”, puhuin itsekseni päätäni kallistaen.

“Haluutko sä kahvia?” kysyin perään ja vastausta odottamatta painelin keittiöön.

Kohta palasin kahta höyryävää kuppia kädessä pidellen, Inka oli asettunut mukavasti sängylle loikoilemaan.

“Oliko hauskaa festareilla?”

“Huh. Se reissu pitää ite kokea. Ei siitä kannata sen enempää jauhaa. Täydellinen kehon ja hengen pako. Mehän oltiin keskellä ikivanhaa metsää”, Inka sanoi. “Tuntuu että mä oon henkisesti ihan kukkuroillani. Haluun päästä lavalle. Mä oon ammentanut riittävästi, nyt on aika roiskia ympäriinsä. Ehkä vielä tällä viikolla… Meillähän on teatterilaisten kanssa tapana vetää joskus vapaalla lonkalta Kesäyön unelmaa.

“Pakomatka tulisi tarpeeseen”, mutisin.

“Ens vuonna sä tuut sitte mukaan”, Inka päätti. Hän jäi tuijottelemaan kahvikupista kohoavia höyrynoroja.

“Viime aikoina mä oon miettinyt usein lapsuutta ja Siperiaa. Silloin murheet ei vielä paljon vaivanneet. Silloin kaikki oli yhä särkymätöntä”, hän jatkoi. “Muistatko sä muuten lähiön vanhan asematalon, jonka nurkille me kipitettiin sen yhen helteisen kesän pysähtyneinä iltapäivinä väijymään ohi puksuttavaa tavarajunaa?”

“Tietty”, vastasin. “Junat hidasti aseman kohdalla vauhtia, sehän se koko jutun juju oli. Heinikko tarjosi myös just sopivasti näkösuojaa.” Aloin automaattisesti rakentaa mielessäni uudelleen tätä kohtauspaikkaa vuosien takaa.

“Ja viimein odotus palkittiin ja veturi jyrisi kohti ja piti silmä kovana etsiä sopivaa väliä”, Inka vaahtosi. Olimme kumartuneet vaistomaisesti lähemmäs toisiamme.

“Jäljellä enää ratkaiseva loikka – voilà! – temppu onnistui joka kerta.”

“Ei ihan”, hän korjasi. “Silloin kerran sun tasapaino petti ja oli käydä hullusti. Onneksi mä olin hereillä ja sain ratkaisevalla hetkellä otteen sun paidasta.”

“Ootko sä varma?” kysyin. “Mä voisin vaikka vannoa, että se meni toisinpäin: sä horjahdit ja mä tarrasin kiinni.”

“Niin vai? Näin epäluotettava on siis ihmisen muisti”, Inka huokasi. “Meillä on enää sana sanaa vastaan, pelkästään hataria muistikuvia. Tai ei nyt ihan. Jokin syvempi jälki on pinttynyt mun hermoverkkoihin, mä pystyn tuntemaan sen kun suljen silmät. Heinänkorsien hipaisut paljaissa nilkoissa, maaperän vavahtelu ja kiskojen huuto veturin lähestyessä, adrenaliiniryöppy ja syyllisyyden etäinen pisto.”

Miltei erotin junan kirkastuvan valokeilan hänen kasvoillaan.

“Myöhemmin radanvarren villi heinikko on päällystetty asfaltilla ja kivillä.”

“Hitto…”

“Mun uusi kämppis on muuten saapunut taloon”, kerroin. “Mä en oo vielä onnistunut tapaamaan sitä, mutta yöaikaan kämpässä kaikuvat äänet ei valehtele. Kaveri on täällä, ne ilmoittaa.”

“Ai. Entä miten käy kesäsesongin päättäjäisten?” Inka kysyi ja pudisteli päätään.

“Onhan meillä yhä sun Määrin avara kaksio”, huomautin.

“Hmm, ei muuten pöhkömpi idea”, hän vastasi.

Vaimeaa surinaa ja Inka heittäytyi vatsalleen kännykän pariin. Valahdin lattialle istumaan, hän silitti hajamielisesti hiuksiani. Vilkaisin vaivihkaa taakseni ja tulin miettineeksi, miten lukemattoman monta ajatusta ja kokemusta erotti meidät toisistamme. Inka oli seuraa rakastava persoona, jonka elämäntyylin peruspilarit olivat tukevasti tapahtumien vuolaan virran pohjamudissa. Tarve herättää toisissa vastakaikua ja olla siellä, missä ihmiset kohtaavat. Toisten huomio oli hänelle ravintoa, jota ilman hänen eloisa luonteensa alkoi hiljalleen kuihtua.

Itse sen sijaan vältin mieluummin vilkkaimpia virtauspaikkoja ja hakeuduin oma-aloitteisesti yksinäiseen tilaan. Silloin ehkä kaipasinkin seuraa, mutta illanvietoissa aloin yleensä ennen pitkää vilkuilla hermostuneesti eteisen suuntaan. Tavoittelin itsenäistä ajattelua ja iloitsin jokaisesta kukoistavasta pikku oivalluksesta. Monia asioita pidin lähinnä häiriötekijöinä. Meistä kukin rakenteli tahollaan omia huojuvia tornejaan, joiden ero oli pitkälti niiden mittaluokassa. Minun tornini olivat vielä vaatimattoman korkuisia eivätkä sen vuoksi aiheuttaisi romahtaessaan kovin suurta vahinkoa.

Inka alkoi tehdä lähtöä ja saatoin hänet eteiseen. Vilkutin ovella, kunnes hän oli hävinnyt portaikkoon.

Olin kyllästynyt painajaisiin. Illan hämärtyessä kykin läppärin sinihämyssä ja surffasin internetin pimeissä syvänteissä. Ryppy silmien välissä kurtistui kurtistumistaan ajatukset ja selkä jumittivat pää notkahti ja vuorokausi vaihtui näin BANG säpsähdin, laitoin koneen sivuun ja nousin venytellen sängyltä. Avatessani oven vastassa oli yllätetty nainen. Hän hypisteli toisessa kädessään avaimia ja piti toisella kiinni valtavan matkalaukun kahvasta. Vaikutti hieman pelokkaalta, minun oli kai tehtävä aloite.

“Moi. Vero. Mun huone”, tervehdin ja vinkkasin peukalolla selkäni taakse.

Naisen kasvoille ilmaantui hermostunut mutta hyväntahtoinen ilme ja hän esittäytyi: “Cheung. Uusi vuokralainen.” Kättelimme.

Hän kertoi olevansa Hongkongista ja että oli tullut Punaiseen kaupunkiin suorittamaan maisteriopinnot teknillisessä yliopistossa. Hän oli nukkunut viime yöt muutaman korttelin päässä asuvan tuttavansa luona ja kärrännyt tavaroitaan vähän kerrallaan uuteen kotiinsa. Seuraavana päivänä hän asettui jo pysyvästi taloon.

Cheung tai miss Cheung, kuten hän itse sanoi, oli kieltämättä omaperäinen persoona. Aluksi pistin sen kulttuurierojen piikkiin – enhän ollut aiemmin ollut tekemisissä hongkongilaisten kanssa – mutta myöhemmin jouduin miettimään asiaa uudelleen. Miss Cheung eli arkeaan ikään kuin kahden maailman puristuksessa. Havaintoni: hän poukkoili toistuvasti useamman päämäärän välillä ja saattoi kesken askareen karistaa äkkiä sen mielestään ja ryhtyä johonkin ihan muuhun puuhaan. Yöaikaan kämpässä kaikuivat kantoninkieliset huudahdukset, en osannut sanoa milloin hän nukkui. Ehkä miss Cheung noudatti yhä Hongkongin aikaa. Huoneen ovi oli usein raollaan. Näin eteisestä läppärin ääreen kyyristyneen selän ja seinät, jotka kylpivät sinisessä aavemaisessa valossa.

Miss Cheungin erikoisesta luonteesta huolimatta hän oli kuitenkin pohjimmiltaan harmiton ja sympaattisen oloinen kämppis. Hän viihtyi enimmäkseen omissa oloissaan, kuten minäkin, emmekä edes törmänneet toisiimme montaa kertaa päivässä. Välillemme ei arvatenkaan tulisi muodostumaan renatemaista yhteyttä, monesti jo pelkkä huomenten toivottaminen sai hänet säpsähtämään. Yhteiselomme alkoi joka tapauksessa sävyisissä merkeissä. Lukuun ottamatta tietysti kiinalaiskestejä. Ne koettelivat välillä hermojani.

Nettiradio pauhasi työpöydällä. Se oli asetettu lempikanavalleni, joka ei soittanut Valittuja paloja. Rentoutunut sisäänpäin käpertymisen tila, hetki jonka omistin artistin työlle ja jota jalostin edelleen omiin tarpeisiini. Aikuisten leikkikenttä. Ennemmin tai myöhemmin kuriseva vatsa poksautti kuitenkin kuplan puhki. Poistuin eteiseen ja huomasin, että keittiön ovi oli kiinni. Se oli sikäli yllättävää, ettei keittiön ovi ollut koskaan kiinni. Ei ollut ollut muistaakseni kertaakaan viimeisen vuoden aikana. Toiselta puolelta kuului äänekästä röhönaurua ja astioiden kilinää. Avasin oven.

Ruokapöydän ympärillä istui viisi kuusi vierasta ja keskellä miss Cheung kaatoi kirkasta shottilaseihin. Hän katsahti minuun kysyvä ilme kasvoillaan. Vieraat sen sijaan eivät vilkaisseetkaan puoleeni, vaan tuijottivat lähinnä sinistä ruutukuvioitua pöytäliinaa edessään. Nauru oli lakannut. Vain viina lorisi laseihin. En kestänyt keittiön painostavaa ilmapiiriä, joten nappasin hedelmäkulhon syliini ja palasin kiireesti takaisin eteiseen sulkien oven perässäni.

Vasta nyt haistoin kämpässä leijuvan voimakkaan imelän aromin, joka sai minut voimaan lievästi pahoin. Painuin sänkyyn popsimaan banaania ja omenoita, musiikki soi taustalla. Radio Hips. oli sopiva seuralainen helteisessä yössä, kun minusta oli tullut kuokkavieras kotonani.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s