LoC, luku 5: Bjälbossa taas

Kuva: Kaisla Kuurama

Elokuussa ooppera kutsui. Pari seikkaa piristi mieltäni: vielä ei ollut sentään syyskuu ja lisäksi villinä rehottava verkkokauppa. Juuri postitse saapunut pieni vakuumipakattu kirje sai toistaiseksi jäädä sängylleni lojumaan. Piti valmistautua oopperaan. Se tarkoitti lähinnä henkistä valmistautumista ja hiukset täytyi tietysti laittaa. Työvaatteeni olin jättänyt kesän alussa oopperan pukuhuoneeseen. Sidoin hartioita hipovan tukkani hiuslenkillä kiinni ja vilkaisin peiliin. Työpaikan ehdottomia sääntöjä, normaalisti vapaat ja kurittomat hiukseni olisivat saattaneet loukata oopperan herkkänahkaista asiakaskuntaa.

Osoitin riittävästi kunnioitusta rooliani kohtaan ja vastineeksi tililleni ilmestyi kuukausittain rahasumma, jolla pidin yllä vaatimatonta elintasoa. Peilistä tuijottivat takaisin uhmakkaat silmät. Ne janosivat lisää ja halusivat näyttää maailmalle, mitä tämä Pohjoisen Vero tunsi sisällään. Hätkähdin niiden loimua. Olin kuitenkin lähdössä töihin eikä sellainen ollut sopivaa, joten pakotin silmieni palon sammuksiin.

Kipitin rappukäytävässä samalla kännykän ruutua vilkaisten, kun äkkiä kompastuin johonkin ja olin lentää nurin. Hoipertelin pari askelta eteenpäin säilyttäen juuri ja juuri tasapainoni ja röökiaski singahti ulos laukustani ja tupsahti sitten kevyesti rappujen juureen. Katsoin taakseni ja huomasin lattialla istuskelevan tytön. Hän oli työntänyt jalkansa porraskaiteiden väliin ja heilutteli niitä levollisesti kuilun yläpuolella. Hänellä oli tumma polkkatukka, melko samanlainen kuin minullakin. Hän silmäili uteliaasti minua ja sen jälkeen maassa lojuvaa askia. Äkkiä säpsähdin, marssin tupakka-askin luo ja sieppasin sen takaisin laukkuuni. Käännyin uudelleen tyttöön päin, arvioin hänen olevan noin kaksitoista- tai kolmetoistavuotias.

“Sä oot nätti”, hän sanoi ja tutkaili minua omituisen läpivalaisevalla katseellaan. “Mä oon Nata”, hän lisäsi.

“Öh, kiitti”, vastasin hämmentyneenä. Hänen kasvonsa pysyivät tutkimattomina. “Mun nimi on Vero. Ootko sä uusi talossa? En oo ainakaan tavannut sua aiemmin.”

“Verrattain uusi”, hän mutisi ja noukki taskustaan esiin kaksi värikästä tikkaria. “Me muutettiin tänne keväällä. Mun perhe on Sisiliasta.”

“Ihan totta? Aika jännää. Entä mitä mieltä sä oot Punaisesta kaupungista, miellyttääkö se sua?”

“No jaa, kaduilla on siistiä ja hiljaista. Ihmiset säikkyy toisiaan eikä kaupassa kukaan uskalla avata suutaan”, Nata vastasi. “Mä oon tottunut sotkuun ja meteliin.”

Hän avasi tikkarin muovikääreen, pisti sen poskeensa ja aukaisi heti perään toisenkin.

“Sulle”, hän ojensi karkkia. “Ota vaan. Vanhan sisilialaisen perinteen mukaan ei saa milloinkaan kieltäytyä uuden tuttavan tarjoamasta lahjasta. Se osoittaisi nimittäin suurta epäkunnioitusta tuttavaa kohtaan.”

Kiitin ja otin tikkarin vastaan.

“Nyt me ollaan kavereita. Enää ei voi muuttaa mieltä, sillä sä hyväksyit jo mun lahjan. Kaikella on näet seurauksensa”, Nata sanoi ja hymyili samalla ensi kertaa nähteni, tosin vain ohimennen.

Vastasin hymyyn. “Sä ootkin nokkela. Meistä tulee varmasti vielä hyvät kaverit.”

“Tuutko sä käymään meillä? Tonne yläkertaan. Mä haluun näyttää sulle jotain.”

“Ehkä myöhemmin. Nyt mun pitää juosta työvuoroon”, vastasin. “Muuten mä saan huudot.”

“Aina te ootte juoksemassa jonnekin. Onks se sit elämää?” Nata pudisteli päätään.

Imeskelin tikkaria, vastasin: “Mä voin piipahtaa vaikka myöhemmin.”

Hän nyökkäsi ja alkoi huiskia taas jalkojaan ilmassa. “Missä sä käyt sit töissä?”

“Oopperassa.”

“Oho, sä oot tanssija!” Nata kiljaisi ja aioin väittää vastaan, mutta hän oli jo puhjennut hyräilemään minulle tuntematonta melodianpätkää. Päätin antaa olla.

“Nähdään illemmalla”, huikkasin ja astelin portaikkoon.

Hän hyvästeli minut: ciao! Erotin enää yläpuolellani epätahtiin heiluvat kermanväristen sukkien peittämät jalkaterät.

***

Oopperan kirkas eteisaula, olin siellä taas. Tänään vuoroni alkoi poikkeuksellisen aikaisin, sillä paikat piti laittaa kesän jäljiltä takaisin järjestykseen. Lattioita peitti tasainen ohut pölykerros, mikä ei käynyt päinsä. Laattojen täytyi hohtaa niin, että vieraat pystyivät ihailemaan niistä omia nokkiaan ja iltapukujaan. Muutama kollega oli jo tarttunut rättiin, kävin itse vaihtamassa ensin työasun päälle. Matkalla pukuhuoneeseen tunsin paheksuvan katseen selässäni, mutten jaksanut välittää. Hieno valkoinen kangas tuntui pehmeältä ihoa vasten, feikkinahkaiset kengät olivat jalassa mukavan napakat. Menin peilin ääreen. Kuvajainen vaikutti aivan tuntemattomalta henkilöltä. Huokasin syvään ja laahustin takaisin aulan puolelle.

Moppi lässähti vesisankoon. Aloitin jynssäämisen ja pyörähtelin kumivarren ympäri. Teki mieli laulaa päähän tarttunutta sävelmää mutta hillitsin itseni, kun huomasin taiteellisen johtajan saapuvan paikalle. Hän nyökkäsi tasapuolisen hyväksyvästi ympärillään ahertaville työntekijöille. Perään hän laukoi pari yhteishenkeä nostattavaa kommenttia, kuten “Tästä tulee kuulkaa hieno kausi!” ja “Pistetäänkös sali säihkymään!” Työntekijät hätkähtivät odottamatonta huomionosoitusta ja sanat jäivät kaikumaan hiljaa heidän päissään koko loppuillan ajaksi. Sitten taiteellinen johtaja katosi puuovesta huoneeseen, jonne minulla ei ollut ollut milloinkaan asiaa. Jatkoin siivoamista, vesi roiskui ja säntäsin mopin perässä ympäriinsä. Olin työhön täysin ylipukeutunut, mikä huvitti minua jopa huolestuttavassa määrin.

Illalla oopperan ovet aukesivat ja vieraita alkoi virrata sisään. Nyt lattiat todella kiilsivät. Työntekijät olivat jääneet ihmettelemään jälkeä niin että ensimmäiset asiakkaat saivat huudella palvelua, ennen kuin he ryntäsivät noloina paikalle ja järjestäytyivät asemiinsa. Alkuun minua nauratti, kunnes ilo muuttui vähitellen tympäännykseksi. Otin rutiinilla vastaan loputtomasti takkeja ja laukkuja ja ripustin niitä pikavauhtia naulakkoon. Jengiä riitti! Ja kuitenkin he sulautuivat pian silmissäni yhdeksi ja samaksi olioksi. Käveleviä takkitelineitä ja minä puolestani Ripustaja. Joskus he kysyivät minulta tietä WC:lle, jolloin muutuin Tietopankiksi. Numerolaput vilisivät silmissä. Viimeisten kenkäparien kopistellessa ison salin puolelle tukeuduin hikisenä tiskiin. Annoin hengityksen tasaantua rauhassa enkä heti kuullut lähistöltä kantautuvaa vaimeaa kutsua. Pian kuiskaus toistui ja höristin korviani. Tunsin olevani tarkkailun kohteena.

“Vero”, ääni sanoi, jolloin kohotin päätäni ja kohensin automaattisesti ryhtiäni.

Kesti hetken tajuta, kuka lymysi viereisen pylvään takana. Näytös oli parhaillaan käynnissä ja minulla oli muutama minuutti taukoa. Menin jututtamaan Inkaa, josta näkyi pylvään takaa harmaan silmän nurkka.

“Mitä sä täällä puuhaat?”

Hän tarkkaili ympärilleen eteisaulassa, astui sitten esiin piilostaan. “Satuin kulkemaan tästä ohi ja päätin tulla vähän piristämään sun vuoroa”, Inka vastasi. “Tuutko ulos röökille?”

“Mennään.”

Kävelin hänen perässään ulko-oville. Tulimme kesäiltaan, joka yllätti koleudellaan. Kaivoin sytkärin taskusta.

“Oli mulla asiaakin”, hän jatkoi. “Mä oon viimein päättänyt: kuun vikana päivänä mä aion pitää bileet. Naamiaiset! Teemaksi oon kaavaillut 20-lukua, joten mä odotan vierailta tiettyä muodollisuutta. Ei mitään lenkkareita. Juhla symboloi samalla tietysti kesäsesongin päättymistä, joten ilmassa leijuu myös annos sentimentaalisuutta. Tätä seikkaa korostaakseni mä ajattelin laatia iltaa varten ohjelmaa, vähän draamankaarta. Pientä extravaganzaa. Mut ei pilata yllätystä, eihän? Tää kelvatkoon kutsusta. Ja avecit on luonnollisesti tervetulleita.”

Kyllähän se tietää, ettei mulla oo seuralaista, ajattelin. Inka tumppasi tupakan porraskaiteeseen, heitti hyvästit ja painui niine hyvineen kengänkannat napsuen matkoihinsa. Mielikuvat juhlista ryöppysivät päähäni, aloin punnita innokkaasti eri asuvaihtoehtoja mielessäni. Suupielet nykivät ylöspäin; minullakin oli siis jotain, jota näinä syksyä ennakoivina päivinä odottaa. Samassa luulin oivaltaneeni perimmäisen ajatuksen Inkan juhlasuunnitelmien taustalla.

***

Työvuoron päätyttyä otin metron 2. kaupunginosasta La Défenseen. Kotiin päästessäni olin poikki, olin onnellisesti unohtanut aiemman lupaukseni Natalle, kunnes huomasin asunnon oveen pään korkeudelle kiinnitetyn lapun. Koukeroista kirjoitusta piti tavata hetki. Viesti Natalta, jossa hän muistutti suorasukaiseen tyyliinsä, että poikkeaisin töiden jälkeen kylään. Voimani olivat lopussa, mutten toisaalta myöskään halunnut tuottaa tälle herttaiselle naapurintytölle pettymystä. Käväisin kotona siistiytymässä, minkä jälkeen nousin viivana raput yläkertaan. En ollut aiemmin ollut siellä. Tavasin hiljaa postiluukkujen vieraita nimiä. Yhdessä tuntui eteläinen maku. Painoin summeria ja tuttu melodia alkoi soida. Nata tuli avaamaan.

“Ai, sä pääsitkin jo. Tuu vaan tänne”, hän sanoi.

“Kengät sä voit jättää jalkaan, ei kukaan välitä”, hän jatkoi, kun olin tottumuksesta polvistunut eteiseen avaamaan kengännauhoja.

Nata vilahti peremmälle kulman ympäri, seurasin perässä. Tulin keittiöön, jossa haisi voimakas yrttien sekoitus (päällimmäisenä valkosipuli). Jäin pohtimaan aromien cocktailia ja sillä välin Nata ennätti kadota jonnekin. Väliseinän takaa kantautui tv:n ääniä, käynnissä taisi olla jokin ison luokan urheilutapahtuma. Yleisö remusi, selostaja papatti koko ajan innostuneemmin ja innostuneemmin kunnes sanatsekoittuivattoisiinsa sitten mies huoneessa kirosi kovaan ääneen vieraalla kielellä. Yleisö oli vaiennut, erotin taas Natan kimakan äänen. Kohta hän ilmaantui keittiöön kädessään puoliksi täysi viinilasi. Hän siemaisi itse vähän ja tarjosi sen jälkeen lasia minulle. Otin sen kiittäen vastaan. Nata kehotti minua istumaan ja pinkaisi jälleen viereiseen huoneeseen. Maistoin viiniä, aloin ajatella kumpuilevaa sinivihreää maaseutumaisemaa.

“Donna… di sotto”, kuulin yksittäisiä sanoja seinän takaa (ainoat joista sain mitään selvää). Nata palasi luokseni.

“Papalta terkkuja. Se katsoo tärkeää matsia eikä ehdi just nyt jutella vieraille”, hän selitti.

Sitten hän osoitti tarjoiluastiassa sojottavia leipätikkuja ja jatkoi: “Ota vaan, jos on nälkä. Täällä saa koskea kaikkeen vapaasti.”

Noukin pari leipätikkua käteeni ja kysyin: “Halusitko sä näyttää jotain? Sanoit päivällä jotain sellaista.”

“Aa, ei se ollut mitään ihmeellistä”, hän vastasi ja seurasi hajamielisesti vierestä naposteluani. “Tai voin mä näyttääkin.”

Nata nousi tuolilta ja poistui jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisään keittiöstä. Nostin viinilasin huulilleni, hörppäsin ja laskiessani sen takaisin pöydälle, Nata oli palannut. Hän oli asettanut värikkään paperiarkin väliimme. Se oli maalaus. Leppoisa katunäkymä jonkin kylän aukiolle. Etualalla oli ravintolan terassi, jolla ihmiset seurustelivat ja istuskelivat päivää. Koko kylä kylpi kirkkaassa valossa; värit olivat todella läpitunkevia. Yleisesti eläväinen tunnelma. Tutkailin kuvaa ihastuneena, Nata tarkkaili minua kuin jotain tiettyä reaktiota odottaen.

“No näetkö sä sen?” hän tivasi viimein, kun kyllästyi odotteluun.

“Minkä?”

“Tota! Etkö sä oikeesti huomaa? Sä oot siinä kuvassa”, Nata sanoi ja osoitti sormellaan maalauksen nurkkaa.

Terassipöydän ääressä istui tosiaan joku neito viinilasia pidellen. Tietystä kulmasta hän ehkä muistuttikin etäisesti minua. Mutta asento oli ihan väärä: en missään nimessä nojaisi pöytään sellaisessa kyyryssä.

“Hieno maalaus. Sä oot lahjakas”, kehuin. “Missä sä opit käyttämään värejä noin ekspressiivisesti? Ne hyppää silmille.”

“En mä oikeestaan kutsuisi sitä maalaukseksi”, Nata vastasi. “Mä vaan tykkään väreistä ja sekoittelen niitä toisiinsa, kunnes syntyy just oikeita sävyjä. Sit mä sotken niitä paperille.”

“Hitto! Ja sä kutsut tätä sotkemiseksi”, parahdin. “Haluaisitko sä joskus lainata näitä värejä mulle? Mäkin tykkään silloin tällöin maalata.”

“Sopii”, hän sanoi, kumartui arkin ääreen ja antoi katseensa lipua vapaasti minun ja kuvan välillä.

“Kyl se oot sä”, Nata päätti. “Sama jäykkä ryhti, sama varautunut ilme.”

“Tiedätkö sä, miksi tällaista tapahtumaa kutsutaan Sisiliassa päin?” hän kysyi sitten.

“Noh?”

“Sattumaksi”, hän sanoi ja purskahti hillittömään nauruun.

Aloin myös tirskua ja nauroimme yhdessä loppuvierailun ajan, viereisessä huoneessa yleisö rupesi taas hurraamaan.

Kotiin päästyäni olin jo miltei puoliunessa, vierailu Natan luona oli venynyt odotettua pidemmäksi. Lysähdin sänkyyn. Käänsin kylkeäni ja tunsin selän alla oudon möykyn. Haparoin kädelläni ja tunnistin verkkokaupasta tilaamani paketin. Ryhdyin väsynein sormin vielä päivän viimeiseen askareeseen. Raotin ikkunaa ja rupesin rauhassa polttelemaan. Minua vietiin jo kovaa kyytiä, kurotin viime hetkellä tuhkakuppiin ja annoin pään valahtaa pehmeälle tyynylle. Suljin silmäni… ja seuraavan kerran avatessani ne näin edessäni kuvankauniin eteläisen maan.

Välimeri siinsi ympärilläni, taisin erottaa etäisyyksissä Italian mannermaan. Hiuksiin takertuva tuuli oli paljon kotimaan tuulia suloisempi, se oli myös huomattavasti suolaisempi ja aistikkaampi. En saanut siitä millään tarpeekseni ja käännyin vuorotellen joka ilmansuuntaan, jotta saatoin vertailla eri puolilta tulevia tuoksuja toisiinsa. Nata asteli vierelleni ja sipaisi hellästi käsivarttani.

“Tajuatko sä nyt, mitä mä tarkoitan? Ei täältä kaipaa pois”, hän sanoi. Istahdimme kivisen muurin harjalle.

Tajusin kyllä, sillä aistini puhuivat puolestaan. Pelikaanin laiska lasku vetten yllä oli yksi niistä loputtomista asioista, joita hän ei tietenkään edes lähtenyt luettelemaan. Istuimme kaksin onnellisina muurilla ja kaukana alapuolella meri kuohusi hellittämättä, mutta sen pauhu ei kantautunut korviimme asti. Vilkaisin Nataa, näin läheltä hän muistutti erehdyttävästi minua itseäni. Silloin monta vuotta sitten: kun hän tuijotti horisonttiin etsien omaa saarivaltakuntaansa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s