LoC, luku 6: Greta

Kuva: Hämis

Askeleet veivät minua eteenpäin. Askeleet jotka saivat tien pinnalla olevan irtohiekan pöllyämään. Lähestyin rautatietä; vaikkei sitä voinutkaan vielä silmin havaita, kertoi jarrujen kovaääninen kirskuna yhtä lailla sen läheisyydestä. Tulin ruusupensaiden reunustamalle aukiolle, kävin penkille istumaan ja ristin jalkani. Aukiolla oli yksi ainoa rakennus, vastapäätä nököttävä La Défensen vanha puinen asematalo. Se oli ollut jo kauan hylättynä, sillä sen oli korvannut jokin paljon modernimpi ja mahtavampi. Kuitenkin yhä joskus pimeän aikaan talon ikkunoissa loistivat valot. Silloin niissä saattoi erottaa tanssivia varjoja. Kuvittelin iloisesti räiskyvän nuotion, jonka ympärillä uskollinen joukko hyppelehti muistoa vaalien ja yhteistä hetkeä ylistäen.

Nousin ja jatkoin matkaa. Kuljetin sormiani ruusunlehvien seassa, pari kertaa sain väistää kukassa pörräävää pulleaa kimalaista. Maleksin kohti Markkinakatua, leveää hevoskastanjoiden koristamaa kävelykatua, joka vei juna-asemalta aina kotitalolleni asti. Puolessavälissä katua seisahduin äkkiä keskelle vilkasta kulkuväylää niin että takaa tulevat olivat vähällä jyrätä minut. En tiennyt mihin olin matkalla, pääni oli pullollaan ideoita. Silloin suuntasin usein erääseen erityiseen paikkaan, josta oli tullut minulle jonkinlainen turvasatama. Kuljin väkijoukossa vastavirtaan, useimmat muut menivät aseman suuntaan. Huomasin vastaantulijoiden ilmeet ja jotkut heistä vastasivat katseeseeni: väsymystä, yllättyneisyyttä, myös vihamielisyyttä. Painoin pään alas Markkinakadun kiveykseen jatkaessani vaellusta eteenpäin.

Tulin räikeänvärisen ikkunan ääreen. Oranssit valkoreunaiset kirjaimet mustalla pohjalla ilmoittivat: Mesen Mezet. Suosikkikahvilani. Helyt oven yläpuolella kilisivät saapumiseni merkiksi, sisällä ei näkynyt ristin sielua. Puikkelehdin nojatuolien ja pöytien viidakon läpi nurkkaan vakiopaikalleni istumaan. Nojasin laiskasti käsivarsiini ja tuijotin ikkunasta ulos. Pidättäydyin kaivamasta kännykkää esiin. Jossain vaiheessa tiskin takaa kantautui askelten kopinaa, verho heilahti sivuun ja esiin astui Leyla, kahvilan keski-ikäinen emäntä.

“Sori sori, en tainnut kuulla… Vero!” hän huudahti. Tepasteli kahvilan poikki luokseni, tunsin lämpimien sormien puristuksen niskassani.

“Mites loma vierähti? Te olitte porukalla reissussakin?”

“Niinpä oltiin. Satumaista”, vastasin. “No se oli silloin ja nyt on kaikki jo toisin. Todellisuus mä sanon. Aamuisin toivon, että mä voisin herätä taas Berliinistä.”

Mesut, eli kavereiden kesken Mese, ilmaantui tiskin taakse.

“Nuoriso tahtoo vaan bilettää”, hän huikkasi. “Vähät tulevaisuudesta. Hauska nähdä sua täällä, Vero. Noh, mistä nyt tuommoinen kiihkeä katse? Mehän kai tiedetään, mitä se meinaa. Mun neuvoni on aina ollut, jos jotakuta kiinnostaa, että arki etenee omalla painollaan. Kannattaa pitää mielessä, että myös Arkhimedes sai kuuluisan oivalluksensa kylpiessään.”

Kohautin olkiani. Mese heitti lautaselle palan baklavaa, kaatoi kuppiin kuumaa kahvia ja kärräsi sapuskan eteeni. Kyselin vuorostani kuulumisia.

“Yhtä hikoilua, niin fyysistä kuin henkistäkin. Toisin sanoen töitä on riittänyt. Eikä vaan leipätöitä”, Leyla vastasi. “Mut pitää yrittää iloita hellesäästä niin kauan kuin sitä piisaa. Eikä se oo muuten enää pitkään se.”

Sitten hän palasi takaisin tiskin taakse palvelemaan muutamia kahvilaan saapuneita asiakkaita.

“Oli puhe töistä”, Mese jatkoi. “Kärry ruostuu alta, mutta pakko kuormata. Pinoittain tutkittavia dokumentteja, tutkitaan kun ehditään. Kahvilassa on ihan riittävästi ja toimistossa vähän enemmän vanhalle parille. Tästä aiheesta voisi jauhaa ikuisuuksiin…”

“Jos te joskus kaipaatte sihteeriä tai jotain…” aloitin.

“Kiitti, Vero. Suhun voi aina luottaa!” Ukolta pääsi pitkä röhönauru. Sitten hän heilautti kättään ja painui verhon ohi keittiön puolelle.

Painelin ajatuksissani haarukalla rasvaista leivonnaista niin että siirappi tihkui ohuiden taikinakerrosten välistä. Kaivoin lompakosta ryppyisen viiden euron setelin ja taitoin sen lautasen alle. He saattoivat muuten kieltäytyä rahoistani enkä jaksanut tapella asiasta. Lähtiessäni aurinko paistoi edelleen korkealla. Ihmiset vaelsivat satapäisenä laumana vastakkaiseen suuntaan kuin aiemmin, nyt he kävelivät asemalta poispäin. Liityin tyytyväisenä osaksi tätä uneliasta virtaa, sillä se sattui viemään kotini suuntaan. Tällä kertaa olin tuntemattomien henkilöiden keskellä levollisin mielin, sillä jokaisen määränpää oli sama eikä tarvinnut kohdata ketään vaan saattoi yksinkertaisesti sulautua mukaan venyvään hahmottomaan massaan.

***

Jäähyväiset sesongille. Vuoteen mahtui hyvällä onnella yhdeksänkymmentä kesäisen kuplivaa päivää, joita rutistaa kuin rakastettua ja joista ammentaa tulevan varalle. Sillä nurkan takana odotti jo kärsivällisesti, varmana omasta vuorostaan mahtava hyinen hahmo. Seisoin parvekkeella ja kolea tuulenpuuska puhalsi kasvoilleni. Katselin pihapiirin puita ja kasvillisuutta ja anelin niitä säilyttämään värinsä ikuisesti. Ei auttanut, ne säännöt pysyivät yhä ihmisten ulottumattomissa. Hengittelin rauhassa sisään ja ulos; olin yksinäinen silakka meressä ja eksyneen kalan huuto. Pahainen sintti, joka joutui kumartumaan suunnattomien merivirtojen edessä. Jäljellä oli enää yksi surkea päivä, jota seuraisivat päättymättömät odotuksen yöt. Mutta loppua sentään juhlistettiin kunnolla. Niin, illan naamiaisbileet. Inka, senkin juonikas nero!

Istuin sängyllä ja sovitin knallia päähän. Juhlien teemanahan oli 20-luku, olin siis Chaplin. Lisäsin vähän puuteria poskille, vilkaisu peiliin. Muodonmuutokseni oli valmis: vanhalla puvunparrella ja tekoviiksillä kenet tahansa sai muistuttamaan erehdyttävästi Chaplinia. Kävelin kotoa La Défensen asemalle hieman hoippuvin askelin, sillä jalassa lonksuvat ylisuuret kengät vaativat vielä totuttelua. Ihmiset vilkuilivat perääni, mutta tällä kertaa en antanut sen pahemmin häiritä. Otin metron Määriin. Jäin liukuovien viereen nojaamaan seinään, sillä matka ei ollut pitkä. Ohi lipuvia asemia, sukkelat valon soikiot, pimeys… Perillä loikkasin kevyesti vaunusta laiturille.

Määrissä minuun kiinnitettiin heti vähemmän huomiota, näillä seuduin oli jo totuttu omalaatuisiin kulkijoihin. Punaisen kadun alkupäässä tapasin toisen kaltaiseni miimikon. Ohitin hänet tietyllä varauksella ja vaihdoimme pikaisesti epäileviä katseita. Inka asui vain pyrähdyksen päässä baarikadusta, hänen kotitalonsa oli yksi seudun valtavista kivikolosseista. Astuin pitkään eteisaulaan, jonka päässä oli rautaristikon sulkema hissikuilu. Paikka tuntui aina niin yksinäiseltä. Kiirehdin askeleitani, kunnes tulin Inkan ovelle. Soitin kelloa. Hetken päästä ovi avautui ja kirkas valo lankesi käytävään.

En meinannut ensin tunnistaa häntä. Hän näytti ihan joltain menneiden aikojen filmitähdeltä, eikä vain ulkonäöltään vaan myös olemukseltaan. Ilmava kampaus leijui hartioiden yllä, hienostunut klassinen meikki teki hänestä maalauksen tai taruolennon kaltaisen. Jotenkin aineettoman, vähän niin kuin aaveen.

“Iltaa!” Inka huikkasi, ajatukseni katkesivat. “Greta”, hän kuiskasi perään. “Sua on odotettu.”

“Niin no… tässä ollaan”, vastasin ja hän tarttui kiinni ranteeseeni. Inka vei minut eteisen läpi olohuoneeseen ja asetteli sohvalle istumaan.

“Käyn tekemässä lisää juomista”, hän sanoi ja riensi kulman ympäri keittiöön.

Jäin yksin hieman vaivaantuneena sohvalle kököttämään. Paikalle oli kerääntynyt pari sisäänpäinlämpenevää porukkaa, mutta bileiden varsinainen lähtölaukaus antoi vielä odottaa. Helpotuin huomatessani Aldin saapuvan venytellen huoneeseen. Yllään kulahtanut kolmiosainen puku, hiukset geelillä taakse kammattuina, oikea macho.

“Katos, Pikku kulkuri. Kutsu mua vaan Aliksi. Janoisten paras kaveri”, hän kumarsi ja iski perään silmää.

Aldin kornit maneerit naurattivat minua. Pian Inka palasi kiireisenä mutta eleganttina olohuoneeseen kiikuttaen kädessään kahta martinia, joista toisen hän ojensi minulle.

“Alkoholia kansalle. Hassua etten mä oo vielä milloinkaan ryypännyt näin paljon. En ennen kuin se kiellettiin laissa”, hän pohti ja nosti lasiaan. “Kippis!”

Napautimme laseja yhteen. Olohuoneen seinille oli ripustettu useita julisteita eksoottisista matkakohteista. Etäisiä haaveita, kaukokaipuuta. Kolkko kivierämaa ja alapuolella teksti Fly Me to the Moon. Punainen planeetta mustaa avaruutta vasten. “ORBIT – Elämys. Hae mukaan nyt!” Kourallinen vieraita saapui eteiseen ja Inka meni ottamaan heidät vastaan jaellen poskipusuja ja halauksia vuoron perään. Mies liituraitapuvussa hypisteli lp-levyjä soittimen ääressä. Kohta kiivastahtinen jazz lurahti soimaan. Pomppiva saksofoni kannusti hytkyttämään kehoa. Keskellä huonetta joku viiksivallu pyöritti jo vapautuneemmin lanteitaan.

“Von H.” Inka kertoi minulle. “Poliitikot on heikkona kunnon giniin.”

Hän kääntyi juttelemaan jonkun tuntemattoman henkilön kanssa. Puheessa vilahtelivat sanat, kuten “turvallisuus”, “tila”, “este” ja “energia”, joten oletin heidän olevan teatterituttuja. Tyydyin nyökkäämään ja murahtelemaan sopivassa välissä. Volyyminuppia väännettiin lujemmalle. Käppäilin olohuoneen poikki martinia ryystäen ja tapaillen jaloillani rytmiä. Kääntyessäni ympäri Inka oli kadonnut. Sitten huomasin, että hän ja Aldi olivat heittäytyneet paritanssiin. He iskivät pyllyjään vastakkain ja heittelivät raajojaan yllättävällä tavalla ilmaan ja muistuttivat silloin minusta ihan pillastuneita marionettinukkeja.

E-tupakat sauhusivat asunnossa, joka puolella vaani makea höyry, jota yritin turhaan huitoa pois. Väistin usvan keskeltä ponnahtavaa käsivartta, kun samassa minut tempaistiin mukaan tanssilattialle. Enkä minä välittänyt, päällimmäinen huolenaiheeni taisi olla martinilasi, jonka jätin lipaston päälle turvaan. Hyväilyjä ja räkätystä huoneessa, huokailu, hiki, humala ja lakkaamaton liike nostattivat hiljalleen raskaan euforiantunteen nuppiin. Ilta jatkui näissä merkeissä…

Myöhemmin huilasin pitopöydän vieressä, paita oli liimautunut kiinni ihooni, uusi drinkki keikkui kädessäni. Nappasin hampailla oliivin tikun päästä ja leikittelin sillä kielelläni. Suolainen neste purskahti suussa, mietin olinko juuri syyllistynyt pahaankin etikettivirheeseen. Kukaan ei onneksi ollut katselemassa. Minä sen sijaan tarkkailin heitä. Ihmisiä joiden ääriviivat sekoittuivat vaalean tapetin kuvioihin. Päässäni humisi. Tarvitsin happea ja suuntasin parvekkeelle päin.

Matkalla tunsin äkkiä sormen työntyvän takin kankaan läpi lapojeni väliin, jokin lappu tungettiin kouraani. Taittelin sen auki ja luin. “Bang! Oot kuollut.” Täytyi improvisoida, sitähän ne rakastivat. Tartuin molemmin käsin vatsaani ja kumarruin kaksin kerroin, sitten päästin vaikuttavan rääkäisyn (kiinnitin huomiota äänenkäyttöön): “Ai saatana! Hngnhh hnghh…” ja tuuperruin selälleni lattialle. Lappu lojui kämmenelläni. Töminä ja yleinen juoruilu hiipuivat nopeasti, seurasi juoksuaskelia. Kirkaisu.

“Musa pois!”

Tirkistelin silmäluomien välistä salaa ympärilleni, tunsin lämpimän hengityksen kasvoilla, hiukset kutittelivat kaulaani. Hän tunnusteli ranteestani pulssia ja ravisteli minua.

“Chaplin… d-delannut. Ammuttu kai”, vapiseva ääni sanoi.

Hysteerinen puheensorina puhkesi olohuoneessa, valitusta ja voihkintaa.

“Miten muka? En mä ainakaan kuullut mitään.”

“Vitun jazz! Mähän just sanoin Jonille, ettei ton jytän alta kuule edes omaatuntoaan.”

Olin joutunut keskelle teatteriharjoituksia, osani oli sentään helppo. Käynnistettiin rikostutkinta, jota johtamaan valittiin viiksekäs von H. Draamaan liittyi puoliksi nautittu martini (todistuskappale) ja salasuhde (motivaatio). Juttu lensi melko korkealla. Puheenvuorojen kertyessä ns. drinkkilasien teoria alkoi vakiinnuttaa suosiotaan. Se perustui yksinkertaisiin havaintoihin vieraiden juomiskäyttäytymisestä. “Murhatessa ei ehdi ryypätä”, “martini roikuu pitkin seiniä…” Näin pyrittiin yhdistämään lasit oikeisiin omistajiin (useimmilla oli drinkki tässä kohtaa kädessään).

Todettiin että murhaajaa oli täytynyt ajaa kiire. Seuraavaksi kuljettiin olohuoneen poikki hänen oletetuissa jalanjäljissään. Ne johtivat pitopöydälle unohtuneesta puolityhjästä martinista uhrin kautta suorinta tietä epäiltyyn (kukaan ei ollut saanut liikahtaa paikaltaan sen jälkeen kun tutkinta oli aloitettu). Epäillyn tilanne muuttui yhä tukalammaksi, kun kulissien takaisesta suhdevyyhdistä paljastettiin uusia käänteitä (“Se teki sen mustasukkaisuudesta!”) Yksimielisyys oli pikkuhiljaa saavutettu ja pidätettäväksi määrättiin vieraiden yleiseksi tyrmistykseksi itse illan emäntä.

Inka oli polvistunut ja tuijotti synkkänä eteensä. Kasvot olivat pelkkä varjo alkuillan aikaisesta loistostaan. Surullinen tapaus: siinä oli langennut tähti, jolle suuri yleisö oli kääntänyt skandaalin jälkeen selkänsä.

“Mä tahdoin vaan olla yksin”, Inka siteerasi ja painoi leuan rintaan.

Vieressä vartioineet henkilöt tarttuivat häntä kiinni kainaloista ja auttoivat pystyyn. He lähtivät saattamaan pidätettyä verkkaisesti eteisen suuntaan eikä tämä tehnyt vastarintaa, vaan oli vaipunut hiljaisuuteen. Tuhkanvärinen kampaus loisti hetken kattolampun alla ja himmeni sen jälkeen taas.

“Sitä kutsuttiin jumalaiseksi Gretaksi. Eikös oo loogista, että kirkkaimmat tähdet putoaa korkeimmalta?” eräs nainen mutisi.

***

Pääsin viimein parvekkeelle. Lähestyin takaapäin kaiteeseen nojaavaa vaaleaverikköä. Ylhäällä levittäytyi rajaton kalpea tähtitaivas, kirkkaimpana tuikki jokunen satelliitti radallaan.

“No teitkö sä sen?” kysyin ja kumarruin Inkan viereen.

“Ei sillä oo edes väliä! Mä rustasin vaan sen lapun ja kaikki muu jäi sattuman ja mielikuvituksen varaan”, Inka pudisti päätään.

“Mä uskon sua.”

Hiljennyimme kuuntelemaan levotonta yötä. Sama kysymys oli kummitellut mielessäni leikin alusta asti, viimein avasin suuni: “Ootko sä jutellut Matleenan kanssa?”

“Älä huoli. Ei sillä oo mitään hätää”, Inka vastasi ja hymyilikin vähän.

Aioin kysellä lisää, kun samassa huomioni kiinnittyi parvekkeen kaiteella loikoilevaan mustaan kissaan. Isot pyöreät pupillit kiiluivat katulampun hohteessa, ne käväisivät minussa. Lapsuudesta tuttu aseistariisuva katse. Myös kumara ryhti ja piiskamainen häntä herättivät muistoja, oikeastaan kissan koko olemus huokui tuttuutta. Tunsin kylmien väreiden kulkevan selkääni pitkin.

“Nyt sä et kyllä usko tätä. Tossa kaiteella sun takana lekottelee ihan ilmetty Sattuman doppelgänger”, sanoin ja Inka käänsi päätään. Keltaiset silmät värähtivät. “Kai sä muistat vielä vanhojen kulmien salaperäisen kujakollin?”

“Ai toi. Tykkää käydä silloin tällöin mun parvekkeella”, Inka vastasi ja rapsutti hajamielisesti kissaa korvan takaa. “Mä en kestä katsella sen puuhia. Asun kuitenkin kahdeksannessa kerroksessa.”

“Sattuma mikä Sattuma”, mumisin itsekseni ja tarkkailin tiiviisti kissan liikkeitä. Se nuuhki ja puski Inkan kättä, mieleni täyttyi lämpimästä nostalgiasta.

Sitten Sattuma tai sen kadonnut kaksoissisar iski silmää – hyvin inhimillisesti – ja kyyristyi, jännitti kehonsa kuin vieterin ja ponkaisi kevyesti naapurin parvekkeelle. Jäimme kaksin Inkan kanssa. Vaimeat saksofonin töräykset kantautuivat sisältä asunnosta. Äkillisesti voimistuva tuuli kahisutti puunoksia, ääni sekoittui läheisen baarikadun kuumeiseen huokailuun, raitiovaunun kolinaa ja särkyvän lasin kilinää. Tummat pilvet lipuivat taivaan poikki, vilkaisin kelloa. Se näytti yli puolenyön, sesongin vaihtuminen.

Neiti Greta seurapiirien kimaltava leikkikalu lepuutti laiskasti vartaloaan kaiteella. Todistin aitiopaikalta kasvojen yli pyyhkäissyttä pikaista muutosta. Hetki sitten hän oli kuvastanut kaukaisuuteen tähyävää etsiskelevää onnea, mutta nyt ilmeessä pilkahti jotain ikävää ja pelottavaa. Hän näytti vanhentuneen samassa monta pitkää vuotta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s