LoC, luku 7: Luentosali

SYKSY

***

Kaupungissa lässähti: leveä saderintama vyöryi idästä yhdessä yössä ja jämähti sen jälkeen viikoiksi paikalleen. Irtolehdet ajelehtivat sateen tummentamien katujen pientareilla eikä puiden hiljalleen harventuva lehtiverhokaan enää kauan kykenisi suojaamaan asukkaita yhä purevammiksi yltyviltä tuulilta. Toistaiseksi aurinko oli vielä vuodenaikaa vahvempi, se paistoi kirkkaasti huoneeni ikkunasta sisään. Vilkaisin sängyn pohjalta haluttomasti kultaisia säteitä, jotka yrittivät turhaan houkutella minua jalkeille. Lukuvuoden avajaisluento alkaisi vajaan tunnin päästä.

Tiesin olevani myöhässä, kun viimein polvistuin eteisen lattialle solmimaan tahallisen kömpelösti kengännauhoja. Miss Cheungia ei ollut kuluneella viikolla juuri näkynyt, huoneen ovi pysyi useimmiten visusti kiinni. Nukkui varmaan vielä. Iltapäivisin kämpässä vallitsi yleensä hiiskumaton hiljaisuus. Kurottauduin henkarissa riippuvaan keltaiseen parkatakkiin, puin päälle ja vipusin itseni pystyyn.

Viiden ihmeen aukio. Katariinankatu oli houkutellut kansalaisia liikkeelle (syysALEt, kaunis sää jne.), matkustajia pullollaan oleva punainen raitiovaunu viiletti ohi. Kirkonkupolit jäivät taka-alalle lähestyessäni Uuden yliopiston päärakennusta. Kipitin kiviportaat ylös ja tulin henkeä haukkoen tyhjään aulaan. Luennot olivat ehtineet jo alkaa. Ohitin rivin korkeita pylväitä, sitten toisen rivin matalia pylväitä, rintakuvia korkeaotsaisista henkilöistä (rinnastettiin viisauteen). Riensin vaistomaisesti luentosali D10:n luo, jossa pidettiin suunnilleen 90 prosenttia opinto-ohjelmamme luennoista. Raotin vankkatekoista ovea, kurkistin sisään.

Parinkymmenen penkkirivin loiva rinne laskeutui alas salin etuosaan, jossa pyöri parhaillaan diaesitys. En tunnistanut läppäreiden ääreen kumartuneita opiskelijoita, ruudut hohtivat ympäri salia ja taustalla erottui tasainen vaimea näppäimistön nakutus. Salin pohjalla kiilsi professorin paljas päälaki, en tuntenut häntä senkään vertaa. Käteni hikosivat, olin päässyt jo näin pitkälle, joten luikahdin ovenraosta luentosalin puolelle.

Painuin suoraan takariviin, jossa eräs opiskelija nousi istuimeltaan ja teki minulle tilaa. Huomasin vieressäni istuvan Janin. Hän oli niitä harvoja, joiden kanssa olin käynyt luonastauoilla antoisia keskusteluja. Suurimmasta osasta opiskelijakollegoistani minulla ei ollut oikeastaan paljonkaan sanottavaa. Lisäksi Janikin harrasti kuvataidetta. Näin hänen silläkin hetkellä raapustavan karikatyyriä professorista luentolehtiön nurkkaan.

Monet kollegat olivat kehittäneet opinto-ohjelmastamme todellisen päähänpinttymän tai sellaisen kuvan he ainakin antoivat itsestään. Olihan alamme toki melko arvostettu ja joskus minua masensi, etten voinut jakaa tätä heidän omaksumaa vakaumuksellista suhdetta siihen. Elämänasenne joka kieltämättä oikoi monia mutkia. Akateeminen maailma tarjosi pitkän perinteen polun kriittiselle kansalaiselle ja raotti ovia tiedon aarreaittaan ja yhteiskunnalliseen asemaankin, mutta minua oli viime aikoina alkanut vaivata kerettiläisyys. Halusin lukea vääriä ajattelijoita, ehkä myös seurata heitä. Opiskelin jotain, josta olin ollut Uuteen yliopistoon pyrkiessäni ylpeä, mutta josta rupattelua olin sittemmin ruvennut parhaani mukaan välttelemään.

Ajelehdin mietteissäni maailmojen päässä avajaisluennon varsinaisesta aiheesta, kunnes kädestäni irronnut kuulakärkikynä sai minut säpsähtämään. Koetin keskittyä uudelleen dioihin. Vahdin professorin verkkaisesti liikkuvia huulia ja nipistin itseäni käsivarresta, mutta haukotus tuli kuin itsestään ja otsani alkoi lähestyä vakaan määrätietoisesti, kuin rukoukseen käyden taitettavaa puista pöytätasoa. Puheesta tihkui uneeni sekalaisia fragmentteja. “Tuleva vuosi on paitsi sisällöltään laaja-alainen myös eräänlainen silta seuraavan vuoden ammatillisiin opintoihin. Siten voitte odottaa siitä kiinnostavaa ja tietysti myös haastavaa, sanalla sanoen relevanttia.”

Pääni kopsahti pöydänkulmaan, mustelmakaan ei riittänyt kohentamaan vireystasoani. Diat kävivät taas kerran sumeiksi, huokasin epähuomiossa ääneen. Näin silmäkulmastani Janin virnistävän. Halusin läpsäyttää itseäni poskelle. Loikin päättämättömästi edestakaisin toden ja unen rajamailla; salin etuosasta kantautui kumeaa jyrinää, mutta puhujanpönttö oli kutistunut pieneksi pisteeksi horisontissa eivätkä sanat enää saavuttaneet minua. Hymähdin itsekseni, sillä jotain puheesta oli sentään uponnut paksuun kallooni. Luvassa olisi relevantti vuosi.

Seisoin käytävässä, joka oli täyttynyt muista tiedekunnan opiskelijoista, ja siemailin kuoharia lasista. Sitä oli myyty huokeaan 1,50 euron hintaan. Lisäkseni pyöreän pöydän ääreen oli kokoontunut Jani ja kaksi muuta opiskelijakollegaa. Panin merkille, että he olivat kaiketi jo ylittäneet kolmenkympin rajapyykin, vaikka enemmistö opiskelijoista oli kaltaisiani parikymppisiä. Mitään eroa ei kuitenkaan tehty välillemme, vaan olimme kaikki tasavertoisia keskustelukumppaneita pyöreässä pöydässä. He olivat asettuneet jo enemmän tai vähemmän aloilleen (lapsia, asuntolaina ym.), mutta tulimme joka tapauksessa yllättävän hyvin juttuun. Ehkä osasyynä oli sekin, että he olivat riittävän erilaisia enkä edes yrittänyt samastua heidän tilanteeseensa.

Ennen pitkää puheet kääntyivät väistämättä opintoihin. Olin oppinut varttuessani peittämään kiitettävästi ulkoiset epämukavuuden oireet, eikä kasvoillani erottunut nytkään huomattavaa muutosta. Suhtautumistapani vallitsevaan keskusteluun teki sinänsä u-käännöksen. Äkkiä minulta puuttuivat omat mielipiteet kokonaan ja lähinnä myötäilin toisia raivokkaasti nyökkäillen. Vasta kun sitä minulta nimenomaan kysyttiin, piti keksiä nopeasti jokin hätävalhe, joka saattoi toisaalta olla lähes mitä vain, mitä päähän sattui pälkähtämään. Seurueemme oli yleisesti ottaen tyytyväinen lukuvuoden avajaisluentoon. Seuraavaksi puheeksi tulivat urasuunnitelmat.

“Millainen toimi sua kiinnostaa, Vero?” Jani uteli.

“Jaa, mä haluaisin varmaan hallinnollisiin hommiin”, vastasin oikeastaan tietämättä kunnolla, mihin tällä ylipäätään viittasin.

“Säkö hallintoon, en ois uskonut”, hän sanoi. “Jotenkin luulin, että sä halveksit niitä tyyppejä.”

Pidin ilmeeni arvoituksellisen tyynenä vastatessani: “En yhtään! Mua päinvastoin kiehtoo se, miten säntillisesti asiat sillä tasolla toimii. Nehän loppujen lopuksi pyörittää siellä koko organisaatiota aina alimpaa kahvinkeittäjää myöten. Tai jos ei suoraan pyöritä, niin ne on ainakin liikkeellepaneva voima pyörityksen takana.”

Janin huvittunut ilme kertoi, ettei hän luultavasti osannut päättää pilailinko vai en. Vaalea nainen vieressä hymyili lempeästi niin että kasvot hehkuivat. Katse oli riisuttu ja lämmin, kehonkieli ja ulkoasu tukivat myös mallikansalaisen vaikutelmaa. Joku kumman toivon kipinä syttyi sisälläni, kun tarkkailin sivusta tätä sivistynyttä naista. He varmaan pitelivät yhteiskuntaa viimeisten joukossa pystyssä, epätoivon aikoina kun muut olivat jo vaipuneet kyynisyyden ja synkkyyden valtaan.

***

Myöhemmin samana päivänä lähdin Inkan ja Aldin seuraksi istumaan iltaa Vuonopuistoon. Paikka lukeutui ehdottomiin suosikkeihini Punaisessa kaupungissa. Sää oli sesonkiin nähden suopea. Tänä iltana olisi tiedossa myös paikallisen lukion perinteinen syysriitti, nk. Vuonopuiston viimeinen ehtoollinen. Seurasin tapahtumaa edelleen mielenkiinnolla sivusta, sillä olin itsekin aikoinani käynyt samaa koulua. Kuljimme puiston poikki, asetuimme kostealle ruohokummulle ilmaisjakelulehtien päälle rinkiin istumaan.

Nurmialueen reunalla kohoava puinen paviljonki oli houkutellut väkeä puoleensa. Nuoriso norkoili kaiteilla polttamassa levollisesti röökiä. Matkakaiuttimista raikasi bassovoittoinen musiikki. Vuonopuisto oli täydellinen pakopaikka keskellä kaupunkia, ympäröivät kalliot ja männikkö eristivät sen ulkopuolisesta maailmasta. Paviljongin takana ylös kalliolle nousevat portaat katosivat osittain puiden sekaan. Puiston toisella laidalla puusto oli harvempaa, mutta riitti kuitenkin luomaan varjoa sorsien suosiman lammen ympärille. Vuonopuiston idylliä oli jo jonkin aikaa uhannut suunnitelmat uudesta metropysäkistä, mistä oli seurannut aktiivista vihaista kansalaisliikehdintää.

Inka ja Aldi kiistelivät jostain sen verran tyhjänpäiväisestä, etten jaksanut kiinnittää heihin huomiota. Kohta Inka kierähti jalkojeni juureen ja kysyi: “Miten eka päivä yliopistolla muuten sujui? Et oo vielä maininnutkaan koko juttua. Oliko siellä oikeesti niin kamalaa?”

Hän puhalsi hiuksen syrjään kasvoiltaan, vastasin: “Oli siellä jotain hyvääkin… nimittäin kuoharia.”

Inka nyökkäsi hyväksyvästi ja osoitti sitten sormellaan olkani yli. “Oo, tsekkaa! Sieltä tulee sun perilliset.”

Pitkä värikäs letka lukiolaisia tosiaan laskeutui kalliolta portaita pitkin puistoon. He hoilasivat kovaan ääneen epäkorrektin suosikkiartistin biisiä menneiltä vuosikymmeniltä ja ottivat välissä hörpyn olutta. Portaiden alapäässä jono venähti haitarimaisesti, he siirtyivät puiston keskellä sijaitsevalle amfiteatterille hengaamaan. Katselin nuoria lukiolaisia, joiden ilottelu oli minusta herttaista. Muistin väkisinkin oman lukioaikani ja sen, etten ollut itse kertaakaan päässyt osallistumaan riittiin. Minua oli kaivattu kotona. Inka taisi aavistaa ajatukseni ja puhkesi samassa lörpöttämään:

“Joskus lavalla ollessaan sitä kuvittelee itsensä taikurin saappaisiin. Ihmisten välisessä kemiassa on kiistämättä eräänlaista taikuutta, mielikuvitukselle on tilausta. Eri yleisöjen väliltä löytyy tietty suuriakin eroja, mutta perimmäiset taustalla vaikuttavat lait on kuitenkin samat. Houdini tarvitsee ennen kaikkea vastavuoroisen yhteyden. Illuusio syntyy ilmassa ja lopulta katselijan silmissä. Muuten sitä on pelkkä ääliö lavalla! Mä en oikeastaan usko, että pystyisin kameroiden edessä mihinkään ilveilyä parempaan.”

Hän tuijotti puiden latvojen taakse painuvaa aurinkoa. Kaupungin valosaasteesta huolimatta taivaalle ilmaantui yksittäisiä himmeitä pilkkuja. Inka ja Aldi olivat karanneet jonnekin piilosille, istuin yksin ruohokummulla hyvin tietoisena ympäristön tapahtumista. Musiikki oli nostattanut tempoaan. Se kutsui esiin pimeän väkeä, jotka kantoivat olallaan hämärässä hehkuvia leluja. Showtime. Lanteet ja ranteet vatkasivat vanteita, elävää tulta ja keiloja, jotka kirjoittivat sanoja yöhön. Valomerkit syöpyivät hetkeksi verkkokalvoille ja katosivat sitten. Läheiselle rinteelle oli kerääntynyt porukkaa. Tulipää hehkui ja väreili ilmassa. Rastatukkainen mies yskäisi. Tahaton katsekontakti.

“Hei! Maistuuko ladyllekin jointti?” hän huikkasi.

Ennen kuin tajusinkaan, olin noussut ylös ja matkalla rinteelle. Sekalaiset kuppikunnat ottivat minut toisinaan omakseen, silloin kerroin heille olevani Eedenistä kotoisin.

“Mitkä tuulet puhalsi sut tänne?” mies kysyi nasaalilla äänellä ja ojensi jointin. “Jotkin eteläiset virtaukset ehkä, Kreikka tai Syyria hmm?”

“Ei. Mut sieppasi siperialaiset buraanit”, vastasin ja imin savua sisälleni.

“Ohho, oikea arktinen kiertolainen”, hän sanoi ja hymähdin vastaukseksi.

Se oli tietysti pelkkää pilaa. Kiitin ja palasin takaisin ruohokummulle. Inka ja Aldi odottivat minua idioottimaisesti virnuillen. Aldi viittoi tökerösti käsillään. “The more medicated the more dedicated.”

“Hankkikaa koulutus, metsäläiset”, tuhahdin istuessani heidän viereen.

Inka ja Aldi puhkesivat äkkiä räkänauruun, he kierivät toistensa päälle ja minun syliini. Hautasin kasvot käsiini. Tällä välin lukiolaiset olivat saaneet runonsa lausuttua ja laskeneet rakkaan puistonsa taas kerran lepoon lämpimämpiä päiviä odottamaan. He valmistautuivat jatkamaan matkaa. Tämä oli vasta kierroksen ensimmäinen etappi, joitain perinteitä vaalittiin tunnollisesti vuodesta toiseen. Lukiolaisten poistuessa Vuonopuistossa kaikui epäharmoninen joukkohuuto: “Harjusta pamahtaa: Me halutaan anarkiaa!”

He laskivat kukin kätensä edessä olevan lanteille ja lähtivät tallustamaan portaita ylös mäntyjen katveeseen kuin elefantit jonossa. Inka tuhahti ivalliseen sävyyn: “Vuonolaisilla taisi olla aina jotain hampaankolossa meitä harjulaisia vastaan.”

Pidin kauden viimeistä heinänkortta huulteni välissä, vastasin: “Älä anna hämätä. Lempeää vihollisuutta… Se on muuten jalo vihollisuuden laji.”

***

Loppuyön fantasioita. Kun saattoi ponnistaa loikkaan rajamuurien yli eikä kukaan tullut huutamaan taikasanaa “STOP”. Kääsin Radio Hips.in taajuudelle juuri sopivasti kuullakseni, että DJ Kalinka oli studiossa. Unelias, pehmeän täyteläinen ääni upposi tajuntaan aaltoina, sängyllä maatessani tunsin kehon muuttuvan vähitellen raskaaksi kuin kivi. Tapahtumarikas päivä oli tulossa arvoiseensa päätökseen.

DJ Kalinkan sanat olivat seuranneet perässäni kauas palmujen reunustamalle rannalle. Nyt ne todella olivat aaltoja ja vyöryivät etäisestä horisontista asti, jossa jättimäinen oranssi aurinko vaipui mereen, ja huuhtoutuivat viimein lämpimään rantahiekkaan ja kantautuivat korviini. Ne olivat helliä ja ystävällisiä ääniä, jotka otti siksi avosylin, vastustelematta omikseen, jopa hervottomana niiden armoille antautuen ja koko olemuksensa niiden valtaan luovuttaen.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s