LoC, luku 8: Disko

Kuva: Mitäs mitäs mitäs 2018

Lokakuussa tuulet kääntyivät. Harmaata maisemaa oli jo käytännössä mahdotonta karistaa kannoilta. Eräs ikävä tosiseikka kummitteli muodossa tai toisessa lähes jokaisen mielessä: suunta ei ollut tästä parempaan. Ympäristöllä oli tosiaan suunnaton vaikutus ihmiseen, huomattavasti suurempi kuin mitä useimmat suostuivat edes itselleen myöntämään. Päivien lyhentyessä huomasin muutokset myös omassa mielialassani; väsyin paljon helpommin ja monesti pelkkä sängystä ylös nouseminen vaati jo tahdonvoimaa. Inspiraatio joka ei tuoreen lukuvuoden kuluessa ollut päässyt juuri leimahtamaan, jatkoi kituuttamista säästöliekillä.

Onnekseni kuuluin kuitenkin siihen enemmistöön väestöstä, joka sai hyytävästä tuulesta ja sateista huolimatta päivittäiset velvollisuutensa hoidettua. Olin luonteeltani tunnollinen ja kunnioitin luonnostani työtunteja. Tietysti kaikki eivät olleet samanlaisia. Joidenkin arki tuntui suorastaan kaatuvan rähmälleen syksyn kuraan. Siihen joukkoon pystyi lukemaan läheisistäni mukaan myös Inkan ja Aldin. Oikeastaan he etsivät itselleen lähinnä jotain korvaavaa tekemistä, tapoja kuluttaa tuntejaan, energiaa, elämäänsä. Viime viikkoina olin joutunut todistamaan kerran tukahdutettujen käytöshäiriöiden puhkeamista uudelleen kukkaan.

Biletys oli heille kaiken alku ja loppu; luullakseni tapa sulkea karu maa itsensä ulkopuolelle ja turruttaa oma tietoisuus hetkestä hetkeen. Parin päivän rappioputken päätteeksi he vetelivät muutaman tunnin sikeitä ikään kuin lyhentääkseen nimellisesti velkojaan luontoäidille, minkä jälkeen sykli saattoi alkaa taas alusta. Inkan itsetuhoinen käytös oli kuin uusinta teinivuosilta, jolloin olin saanut tottua hänen mielenoikkuihinsa. He eivät arvatenkaan lotkauttaneet korvaansa varoituksilleni – heillä oli ihan helvetin hauskaa – joten tyydyin pysyttelemään sivussa törmäyskurssilta ja keskittymään omiin huoliini.

***

Unelias viikko, niin samankaltainen kuin lukemattomat viikot elämässäni ennen sitä, oli vihdoin päättymässä. Ilta väreili huoneeni ikkunan takana La Défensessa. Röhnötin läppärin ääressä. Työpöydällä oli kaksi kansiota, joista toinen oli pullollaan eri dokumentteja ja toinen vielä miltei tyhjä. Jälkimmäinen kansio sisälsi tehdyt työt, eli lähinnä pari kiireessä läpi silmäiltyä tieteellistä artikkelia. Aikomuksenani oli ollut tarttua tänä iltana toimeen ja tasata kansioiden välistä eroa edes hieman, mutta nyt hetken ollessa käsillä huomasin ajattelevani sen sijaan vain paheita, ihoa, hekumaa.

Eteisestä kantautuva kolina oli omiaan alentamaan tunnelmaa entisestään. Ulko-ovi paukkui toistuvasti ja lennokas kantoninkiina ryöppysi useasta suusta – oli jälleen kiinalaiskestien aika! Keskittyminen takkusi pahoin ja aloin elätellä hiljaista toivetta tuntemattomasta pelastajasta, joka raahaisi minut vaikka puoliväkisin ulos seikkailuun, sillä kodin ilma oli käymässä vähitellen painostavaksi. Vilkaisin vaistomaisesti kännykkääni hetkeä ennen kuin se alkoi piristä.

“Vero.”

“Virutaanko me taas sisällä neljän seinän vankina?” Inka tiukkasi terävällä kielellä, jonka etenevä syksy oli kaivanut hänestä esiin. “Me ollaan just lähdössä haukkaamaan elämän makeaa hedelmää. Tekis hyvää sullekin. Isosisko tietää.”

Haeskelin kieltävää fraasia, mutta päässäni löi tyhjää.

“Bzzzt! Aika loppui. Me ollaan siellä kahdenkymmenen minuutin päästä”, hän ilmoitti ja katkaisi puhelun. Viime sekunnilla kuulin linjan läpi tihkuvan ilkikurista naurua.

Oli sanomattakin selvää, keitä Inka meillä tarkoitti. Osasin odottaa Aldia, sillä Inka oli solminut sesongin kuluessa hänen kanssa eräänlaisen symbioottisen liiton. Tämä organismi suoritti vähäisimmät arkiaskareensakin kädestä pitäen ja lausui jokaisen mietteensä ilmoille kuin yhdestä yhteisestä suusta. Vähän niin kuin siamilaiset kaksoset. Yhden nähdessään tiesi heti perään tapaavan toisenkin. Katsahdin vahingoniloisesti läppärin ruutuun ja olin salaa Inkalle kiitollinen, sillä hän oli loihtinut taas kerran harteeni ihanan keveiksi.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua menin kerrostalon pihalle vastaan. Heidän tulonsa kuuli kaukaa. Vaikka koetin pitää ilmeen peruslukemilla, murtui pokerinaamani vähän väliä ja sitä useammin, mitä lähemmäs he pääsivät. Haisivat halvalle viinille. Kasvoilleni pöllähti erityisen vahva tuoksahdus, kun Inka kumartui suikkaamaan minulle märän poskipusun.

“MiiiiAUH!” hän maukui ja lähti tallustamaan minun ympäri parin askeleen välein ilmaa äkisti kynsäisten.

“Veeruska!” toinen huudahti ja seurasi Inkan vanavedessä.

“Jaa. Lähdetäänkös sitten lapsoset, ettei myöhästytä?” sanoin ja tartuin kumpaakin ranteesta kiinni.

He olivat kepeällä päällä ja kävelivät tottelevaisesti perässäni. En tuntenut illan suunnitelmaa, joten otin vain suunnan La Défensen asemalle.

“Miksi täti on noin äkäinen tänään?” Aldi kuiskasi Inkalle takanani.

“Mä en tiedä. Ehkä me ollaan käyttäydytty sen mielestä taas huonosti”, tämä vastasi.

Asemahalliin tullessamme he ilmoittivat haluavansa Böömin Pussycat-klubille. Se sijaitsi nurinpäin käännettyä silinteriä muistuttavassa hallissa vanhan teollisuusalueen laitamilla ja oli yksi kauden hehkutetuimmista tanssipaikoista kaupungissa. Pussycat ei tavannut julkistaa esiintyjälistaa etukäteen. Tosin Aldi väitti napanneensa pomminvarman huhun, jonka mukaan tänään levyjä olisi pyörittelemässä itse DJ Kalinka. Näennäistieto riitti nostattamaan innostuksen punan poskilleni, sillä DJ Kalinka oli pioneeri. Hänen musiikkinsa tavoitti tämän vuosikymmenen kaupungille ominaisen sähköisen orgasminkatkuisen ilmapiirin, joka haisi yhä viemäriltä ja kiireeltä mutta aavisteli samalla jo tulevaa, josta se ei osannut sanoa mitään varmaa. Hän innoitti minua ja kymmentä tuhatta muuta kaltaistani ympäri kaupunkia.

Ajoimme metrolla Böömiin. Siinä missä Määrin ytimen muodosti dynaaminen terassikatu, Böömi oli entisten tehdaskompleksien erämaata. Suurin osa rakennuksista oli jo kauan sitten menettänyt alkuperäisen käyttötarkoituksensa ja valjastettu sittemmin uuden ajan tarpeita palvelemaan. Useat niistä oli muutettu satojen päivätyöläisten (it-väkeä, suunnittelijoita, graafikoita, mainostoimistoja ym.) avokonttoreiksi ja kahvihuoneiksi, toiset puolestaan väljiksi loft-kämpiksi. Pimeän aikaan rakennusten seinille ilmestyi status quon vastaisia graffiteja, jotka alueen vastaava puhtaanapitoyksikkö kävi aamuvuoron alkuun pesemässä pois. Kävelimme autiolla Silkkitiellä, jonka poikkikujilta tarkkaavainen korva saattoi erottaa hämäräperäistä supatusta. Iso tienristeys, jonka jälkeen nuori liikehdintä kävi rauhattomaksi. Siinä oli Pussycat. Asetuimme jonon jatkoksi.

Monta pitkää vuosikymmentä selättänyt “Silinteritalo” oli nykyään paikallinen maamerkki. Sen uumenista kantautuvan bassonjytkeen tunsi polvitaipeissa. Pussycatin tyylitietoiseen jonoon mahtui monta muutakin Inkaa ja Aldia; en keksinyt heille mitään parempaakaan nimitystä, ja he itse olisivat varmasti torjuneet kaikki sellaiset yritykset. Ihmiset seurustelivat kasuaalisti ympärillämme ja polttivat hermostuneina ketjussa röökiä. Vähän kauempana syttyi jointti. Toverini koettivat tungeksia väkijoukon läpi eteenpäin, mutta vastassa oli liian monta kyynärpäätä.

Portsari antoi meidän odottaa aikamme, lopulta tuskin vilkaisi papereita. Inka ja Aldi osasivat kyllä tarpeen tullen käyttäytyä hyvinkin kohteliaasti. Valtava pimeä teollisuushalli, jossa etäisyydet hämärtyivät. Kourallinen yksinäisiä tanssijoita, taustalla konemusiikki tahkosi väsymättä. Jätimme takit narikkaan ja kävimme rinkiin kuin jossain aamupalaverissa. Purppurat ja tummansiniset valot soljuivat somasti Inkan vartalolla, hän kallisti nautinnollisesti päätään takakenoon. Jokainen hengenveto näytti vahvistavan häntä.

“Mä olin unohtanut, miten helppo tänne on kadota”, Aldi sanoi. “Kuvitelkaa mesta täyteen väkeä. Koetetaan pysytellä yhdessä. Ja Vero muuten, hihasta löytyy vielä jokunen yllätys iltaa varten. Mutta lisää siitä sit myöhemmin.” Hän vaihtoi Inkan kanssa julkeat katseet.

“Juu. Pitääkö huolestua?”

“Älä hupsi. Tästä tulee hauskaa!” Inka lupasi. Pyöräytin silmiäni.

Kiertelimme hallissa. Puolialastomat villit ja hetken hedonistit olivat vallanneet tanssilattian keskustan. Savun keskeltä kohosi siellä täällä tukeva betonipylväs. Ilmassa leikkisästi vipattavat kalpeat sormenpäät. Seinään raukeasti nojailevaa jengiä. Hallin toisesta päästä lähti käytävä, joka hohkasi sinistä valoa. Kävelimme sisään. Teknon jumputus vaimeni tehokkaasti askel askeleelta, kunnes viimein tuli lähes hiljaista. Käytävän toisella puolella soi aivan toisenlainen, meditatiivinen musiikki. Rauhalliset rytmit noruivat selälle kuin teelusikalla annosteltuna ja tekivät olon rennoksi. Käytävän päät sijaitsivat tosiaan äärimmäisen kaukana toisistaan. Tämä huone oli kooltaan vain murto-osan edellisestä mahtavasta hallista. Juuri täällä alkuperäistä Pussycatia oli kuulemma pyöritetty ennen kuin siitä oli kasvanut ilmiö.

Inka ja Aldi eivät piitanneet kuitenkaan rauhasta, se sai heidät vain haukottelemaan. Niinpä palasimme pian hallin puolelle. Levytiskin takana hääräsi kaksi miestä, joilla oli päässä koomiset alumiinikypärät ja mustat lasit. Vetäydyimme kolmisin nurkkaan istumaan. Inka kopeloi hetken laukkuaan, sitten laiha käsivarsi ojentautui voitonriemuisena, sormien välistä pilkotti jotain oranssia.

“Ehei, en mä tällaiseen ilmoittautunut!” sanoin ja tein käsilläni vielä ristin eteeni.

Inka oli joka tapauksessa yllättävän sulavaliikkeinen ja sujautti vaivattomasti tabletin hikoaviin hyppysiini.

“Ota rennosti. Sä oot ihan helvetin jäykkä, niinku seipään niellyt”, hän moitti. Jokin äänenpaino sai minut äkkiä tottelevaiselle päälle.

Tuijotin Batman-logoa kämmenelläni. Vesipullo kiersi ringissä, otin siitä kunnon hörpyn, nielaisin, avasin suun ammolleen ja näytin Inkalle kieltä. Vaaleanpunaiset limakalvot, musta nielu. Hän taputti hihittäen käsiään yhteen ja ponkaisi sitten räjähtävällä voimalla pystyyn. Hän veti minut perässään tanssilattialle, liihotti keskelle juhlia luonnollisesti kuin olisi joskus aikoinaan diskopallon alle syntynyt. Itse liikahtelin hillitysti, keskityin soittoon. Se kuulosti minusta kammottavalta. Sitä pahemmalta mitä pidempään kuunteli. Musiikki oli hyvin retroa, se visualisoitui mielessäni epämääräiseksi möykyksi PVC-muovia ja epärehellisyyden aura heijastui esiintyjien kiiltävistä kypäristä yleisön sekaan.

Yritin tukkia korvani paperitupoilla, mutta musiikki soi ihan liian lujaa. Inka ja Aldi olivat heittäytyneet kiihkeään paritanssiin ja pyörähtelivät toisiinsa liimautuneina ympäri tanssilattiaa. Viimein alumiinimiehet jättivät lavan. Hurrasin muun yleisön mukana, sillä tunsin jännitteen hallissa kerääntyvän isoiksi kimpuiksi ylös katonrajaan, milloin vain valmiina purkautumaan. Kului muutama tyyni odottava hetki.

Keinuvat ääniaallot tuudittivat syleilyynsä. Kohta niiden rinnalle kiilasi hakkaava tasapaksu komppi. Inka ilmestyi viereeni. Kasvot olivat yhtä hymyä, tunsin katsovani peiliin. Satojen päiden tuolla puolen levysoitinten ja mikserin ääressä seisoi tumma hahmo, kaiuttimista kajahti harmoninen ääni, jolla oli juurruttava vaikutus ympäristöön ja joka oli minullekin hyvin tuttu.

“Iltaa”, DJ Kalinka toivotti ja hallissa huudettiin, joku vihelsi. “Onko sopivaa puhua tässä vaiheessa enää illasta? Noh, jokainen voi päättää itse. Täällä kyberluolassa me jätetään maalliset huolet muille eikä Pussycatiin olla muutenkaan tultu tuomitsemaan ketään.”

Olo oli fantastinen. Minä lensin. Suoneni ja kudokseni pursusivat mielihyvää, selkäytimen arc-en-ciel – viimein täyttymys! Olin valmis syrjäyttämään meren aallot ja pauhut. Peto sisälläni oli virunut kauan häkissään ja nyt ketjut oli temmattu irti, tilaisuus jota oli odotettu puoli nuoruusikää. Iho hehkui puhdasta nautintoa, kuljetin sormiani kaulaa ja yläselkää pitkin, kosketus poltti. Tuijotin ihmeissäni tanssilattian porukkaa ja minun teki mieli rutistaa heitä, sillä he näyttivät samassa jättimäisiltä teddykarhuilta. Heittäydyin hattarapilven läpi kovalle betonilattialle. Potkin jaloillani eteen, taakse, sivuille; yksi suunta ei ollut tarpeeksi. Hypin rytmiä niin kuin narua tai maahan piirrettyä liituruudukkoa. Tuhka karisi, kun Inka ja Aldi säntäsivät viereeni huteralla hapettuneelta viiniltä haisevalla tanssilattialla, kieroja hymyjä ja syleilyjä, huulet kuiskivat lisää valheita: “Älä huoli. Vähän vaan lohtukarkkia syksyyn.”

Aldi heristi pistaasitötteröä silmieni edessä (siellä oli tosiaan jäätelökoju!) En voinut vastustaa kiusausta, vaan upotin huuleni kylmään herkkuun. Hän kiljaisi ja kavahti kauemmas, lipaisin kielellä tahmeita suupieliäni ja nauroin päälle makeasti. Näin jatkui tanssi läpi hikisen yön. Väki mitteli voimiaan konetta vastaan. Yhden väsyessä joku toinen otti pian hänen paikkansa. Paikalle saapui aina vain uusia teknosotureita. Piruetteja sambaa hortoilin Inkan käsipuolessa jossain hallin perällä etsimässä WC:tä. Ahtauduimme samaan vessakoppiin. Tanssilattialla minulle oli ojennettu antifasistinen tarralappu, jonka liimasin kiinni kopin seinään. Ulos tullessani löin vessan ovella Aldia ohimoon, mutta hän ei vaikuttanut huomaavankaan koko iskua. Oli ollut meitä hakemassa ja viittoi käsillään – hiukka hysteerisesti – kunnes löysi oikeat sanat.

“Mitä tuumitte jatkoista? Törmäsin näihin cooleihin tyyppeihin, jotka asuu lähistöllä.”

“Niin säkin asut”, huomautin.

“Joo joo, mutta nää on cooleja tyyppejä. Tajuatko sä? C-O-O-L-E…” hän alkoi tavata.

Myönnyimme lähtemään. Aldi otti arvovaltaisen ilmeen kasvoilleen ja johdatti meidät narikan luo, jossa harmaisiin pukeutunut seurue valmisteli jo lähtöä. Hän jututti naista, jonka hiuksista ennätin laskea punaista, oranssia, keltaista, vihreää, indigoa, violettia… Tämä vilkaisi suuntaamme ja nyökkäsi sitten ilottomasti. Meidät oli kaiketi hyväksytty mukaan, noudimme takit. Ulos oli omituista astua. Oli taas kylmää ja hiljaista, eräiden osalta uusi päivä oli jo ehtinyt valjeta. Käännyimme muutaman kerran korttelin ympäri ja tulimme perille – paikka sijaitsi tosiaan lähellä. Menin joukon hännillä sisään, rappukäytävän seinä oli täynnä samanlaisia tarroja kuin se, jonka olin lätkäissyt Pussycatin vessakoppiin. Portaiden alla lojui rivi polkupyöriä tilavine tavarakoreineen. Kävelimme raput toiseen kerrokseen ja ensimmäisestä ovesta sotkuiseen asuntoon.

Siihen saakka olin kuvitellut lopullisesti selättäneeni inhimillisen uupumuksen, mutta heti kämpän kynnyksen ylitettyäni tunsin vahvasti ensimmäiset fyysisyyden oireet kuin nilkkoihin asennetut painot. Hakeuduin ikkunalaudalle, jonka reunalle istahtaa, ja sytytin illan viimeisen tupakan. Aldin karjaisut porautuivat seinän läpi viereisestä huoneesta. Hänessä riitti selvästi yhä vetoa, mutta omani oli auttamattomasti lopussa. Asetuin levolle muhkeiden sohvatyynyjen päälle ja vedin vilttiä ylleni. Inka kävi viereeni makaamaan, haeskeli parempaa asentoa tyynyillä. Hänkin oli antautunut kehonsa vaatimuksille. Häntä katsoessani – ja luultavasti tilanteen laukaisemana – mieleen nousi äkkiä eläviä muistikuvia kaukaisesta Berliinistä ja yhtä kaukaisesta kesästä. Hymyilin äärettömän väsyneesti jälkihekuman kihelmöidessä ympäri vartaloa ja mutisin:

“Kauniita unia.”

Huulilta purkautui hento äänne, joka oli sen verran epäselvä, ettei varmuudella voinut sanoa oliko kyseessä vastavuoroinen hyvänyöntoivotus vai pelkästään merkityksetön tahaton tuhahdus.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s