LoC, luku 9: There’s something in the water pt. I

Hieraisin silmiäni. Asunnon katto, johon katseeni ensimmäisenä tarkentui, oli jotenkin omituinen, lattia lapojeni alla tuntui kylmältä ja vieraalta. Takaraivoa jomotti, hiukset olivat tahmeat ja takkuiset. Jostain syvältä kumpusi äkillinen itseinhon ryöppy. Vedin laukkuni lähemmäs ja koetin penkoa sieltä taskupeiliä kuitenkaan sitä löytämättä. Nousin haparoiden pystyyn, liikkeeni muistuttivat vanhuksen kankeaa käyntiä. Syksyä olivat siivittäneet turhan monet bileet, tällä kertaa harkintakykyni oli pettänyt. Seisoskelin makuuhuoneessa, joka olisi sopinut jonkin sisustuslehden kanteen. Harmaat lakanat oli viikattu siististi sängylle. Hajanaisia muistikuvia yöltä. Naurua, paljon naurua. Menin autioon olohuoneeseen.

Huuhtelin kylppärissä kasvot haalealla kraanavedellä. Se huuhtoi viimeyön töryt viemäristä alas. Peilistä tuijottivat takaisin huomattavasti viehättävämmät kasvot kuin olin osannut odottaa: ihoni oli edelleen kimmoisa ja silmäni kirkkaat. Aloin olla vähitellen valmis kohtaamaan tämän vastenmielisen päivän. Keittiöstä löysin pöytää vasten nuokkuvan Inkan ja innostuin niin että kiljaisin ääneen. Ryntäsin hänen luo ja tartuin kovakouraisesti häntä kiinni olkapäistä.

“Herätys!” sanoin ja ravistelin häntä.

“Mitä helv…” Inka mutisi tokkurassa ja suoristi ryhtiään. “Ai Vero. Mikä meininki?”

“Sitä mä en juuri osaa sanoa. Missä vitussa me oikein ollaan?” kysyin pidellen käsiäni yhä hänen harteillaan, ravistelun olin tosin lopettanut.

“Ootas”, hän vastasi rauhallisesti, irrottautui hellästi otteestani ja nousi venytellen tuolilta.

Inka käppäili ikkunan ääreen, tutkaili hetken keittiötä ja kohta ymmärryksen virne levisi hänen kasvoilleen.

“Mitä? Kerro mullekin”, tivasin. “Mä en kestä tätä epätietoisuutta.”

“Me ollaan ilmeisesti Daven kämpillä. Sähän tiedät kai sen tärkeilevän hepun, johon törmää vähän liian usein DK:lla. Jännä juttu oikeestaan… Mutta sen mä voin vaikka vannoa, että tuttavapiiristäni vain Dave voisi omistaa tuommoisen kahvikuppisarjan”, hän vastasi ja mittasi katseellaan astiakaapissa siistissä rivissä nököttäviä mustia posliinikuppeja. (Ne olivat koristeettomia lukuun ottamatta kunkin kupin keskellä kulkevaa raitaa, jotka koostuivat erilaisista uskonnollisista, kapitalistisista tai ideologisista symboleista.)

“Dave, mä en voi sietää sitä. Mutta mitä sitten, oltiinko me eilen Kirkolla?” kysyin.

“Hmm, niin vissiin”, Inka sanoi raapien hämmentyneenä otsaansa. Sitten hän kohautti olkiaan ja taputti minua selkään. “Kaoottinen maailma. Kuka voisi pysyä perässä? Mennään. Ulkona on hyvä sää ja mun keho huutaa kahvia. Mut jossain muualla.” Hän vilkaisi vielä ristein, hakaristein ja keltaisin M-kirjaimin kuvitettua mukia, pudisti päätään ja suuntasi kohti eteistä.

Kolea ulkoilma nipisteli poskipäitä. Dave asui näemmä Määrissä, mikä ei yllättänyt minua ollenkaan. Olimme keskellä varsinaista kahviloiden keidasta. Myös Inkan kämppä sijaitsi vain muutaman korttelin päässä, mutta hän laukkasi jo kovaa vauhtia vastakkaiseen suuntaan. Eräältä Punaisen kadun poikkikadulta – täällä ei muuta ollutkaan kuin Punainen katu ja sen poikkikadut – löysimme mainion pikku kahvilan. Tilasin aamiaiskombon: tuplaespresso, pari voileipää ja keitetty muna. Istuuduimme kahvilan perälle nurkkapöytään. Huomasin ikkunan heijastuksesta, miten tukkani harotti villisti joka suuntaan. Onneksi Inkalla oli lainata minulle huivi, jonka kietaisin pääni ympärille. Olin melko varma, että huivi oli kuulunut alun perin minulle, mutta Inka väitti puolestaan kiven kovaan, että hän oli hankkinut sen kirpparilta. En jaksanut vängätä vastaan. Hörpin kahvia ja silitin yhteen kietoutuneita takkuisia hiuksiani. Kuvittelin miltä mahtaisin näyttää rastoilla.

Inka kulautti puolet kahvista kurkkuunsa, röyhtäisi ja lipaisi huuliaan. “Huvittaako sua kuunnella pikku tarinaa näin sunnuntai-iltapäivänä? Eikös sunnuntai-iltapäivät oo kuitenkin tarinointia varten tehty?”

Nyökkäsin kopauttaessani munaa pöydänkulmaan. Kuori räsähti auki. Mieliala oli sellainen, että kuunteli paljon mieluummin jonkun muun kuin itsensä höpinöitä. Inka näytti tyytyväiseltä – ehkä minun flegmaattisuuden tai mahdollisesti kuuman kahvin piristävän vaikutuksen takia – ja veti syvään henkeä, kuten pidempää suunvuoroa oli hyvä alustaa. Tuijotin ikkunasta ulos vastapäisen rakennuksen kivijalkaa ja annoin Inkan sanojen saapua katkeamattomana virtana tajuntaani.

***

Joskus on pysähdyttävä etsimään alkulähdettä. Se merkitsee meidän kaupunkilaisten tapauksessa pakomatkaa niin pitkälle kuin mahdollista omien kotikortteleidemme hektisestä puristuksesta. Urbaanissa elämäntyylissä on toki viehätyksensä – enhän itse muunlaiseen elämään luultavasti enää kykenisikään – mutta se vaatii myös veronsa. Viime viikolla päässäni viimein naksahti, kun sain tarpeekseni puoli yhdeksän, kolmen ja puoli kuuden ruuhkista, tietöistä ja feissareista, pummeista, hampurilaisraflojen käärepapereista, kusen hajusta, vilkkuvista mainostauluista, harmaudesta, tupakantumpeista, toisin sanoen koko tästä hemmetin asfaltti-, lasi- ja betoniviidakosta! Mieleni janosi päästä pois, edes hetkeksi, jonnekin luonnon ja maaseudun rauhaan. Sain auton lainaan, pakkasin pikaisesti reppuni ja lähdin ajamaan kohti länttä ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai tietoa määränpäästä.

Siinä samassa, kun ylitin kaupunginrajan ja tietä reunustivat enää pelkät laakeat peltoaukeat ja välillä sankka kuusimetsä, oloni keveni huomattavasti ja paine, joka vielä äsken oli puristanut kurkkuani, oli äkkiä poissa. Ajoin pitkän suoran, niin pitkän että tunsin rannikon pikkuhiljaa lähestyvän. Lopulta tulin risteykseen, jossa maantie haarautui kahteen suuntaan. Oli aika tehdä valinta.

Muistan että se vaati ponnistelua. Siihen asti oli ollut pelkkä päättymättömältä vaikuttava suora tie ja nyt aloin ikävöidä huolettomia kilometrejä, jotka eivät vaatineet minulta erityistä tarkkaavaisuutta. Pysähdyin tien reunaan miettimään. Nousin autosta ja katselin kumpaakin tietä pitkään, mutta en huomannut niissä juurikaan eroa. Nojasin konepeltiin, minuutit kuluivat enkä kyennyt tekemään päätöstä. Sitten erotin auton huristavan maantiellä minua kohti. Lähemmäs päästyään se kevensi vauhtia ja kuski napautti etuikkunan auki.

“Ootaksä sateit saapuvaks vai voiks mä auttaa jotenki?” hän huikkasi reippaalla länsimurteella.

“En. Mä oon turisti Punaisesta kaupungista. Kunhan tässä pohdin, kumpaa reittiä kannattaa jatkaa.”

“Oikeelle. Ehottomasti oikeelle”, kuski tokaisi. “Meri oottaa sua kummanki haaran pääs, mut vasen tie vie suoraan kadotukseen. Etsä oo niin nuori, ettet muistais Watergatea? Vuosikymmenen ekokatastrofi, mediamylly, miljoona kuutioo saatunut vettä luontoon. No siinä sulla on se. Mä jäisin kyl rupatteleeki tähän sun kaa, ellei palaveri just vetäis toisaalle. Mo! Jatka sä vaan oikeelle, oikeelle…”

Hän rummutti ratin nahkapintaa kevyesti sormenpäillään ja painoi sitten hitaasti kaasua. Heilautin kättä perään. Auto keräsi vaappuen vauhtia, kunnes se saavutti risteyksen ja kääntyi kuskin varoitteluista huolimatta vasempaan. Kohta se jo katosi korkeiden havupuiden taakse pois näkyvistä. Palasin itsekin autoon, painoin virtanappia. Lähdin matkaan. Säästelin kaasua ja vältin viime hetkille asti käyttämästä suuntavilkkua, sillä uteliaisuus vaivasi mieltäni. Kädet harasivat vastaan, mutta päätin tällä kertaa luottaa vieraan tyypin sanaan ja sivalsin ratin viime tipassa oikeaan. Samassa matkanteosta tuli taas yksinkertaista. Annoin kaasujalan painua, taitoin loputonta metsän reunustamaa maantietä ja tavoittelin pakenevaa horisonttia.

Kymmenien yksitoikkoisten kilometrien jälkeen, kun risteys tuntui vähitellen jo kuin eilispäivään jääneeltä, saavuin tien päässä sijaitsevaan rannikkokylään. Meri oli seudun ehdoton hallitsija, jonka helmaan koko kylä oli ripustautunut. Talot muodostivat pitkän rantaviivaa myötäilevän rimpsun. Miksi kukaan olisi minekään muualle rakentanutkaan, kun jokaiselle riitti ikioma rantatontti? Pysäköin auton lähes tyhjälle parkkialueelle, nousin kyydistä. Kahden rakennuksen välistä erottui kaistale sinistä merimaisemaa. Leveät vaahtopäät iskivät tasaisesti, kerta toisensa jälkeen teräviin rantakiviin, aivan kuten ne olivat jo vuosituhansien ajan uskollisesti tehneet. Raikas ilma avasi hengitystiet niin kuin mentolipastilli.

Lokit kijahtelivat ylhäällä korkeuksissa, lähdin patikoimaan kapeaa viehättävää rantapromenadia pitkin. Ohitin useita houkuttelevan näköisiä putiikkeja, mutta ne olivat harmikseni kaikki kiinni. En muutenkaan kohdannut kaduilla yhtäkään vastaantulijaa. Joitain kortteleita myöhemmin näin viimein näyteikkunassa eloa. Jykevän puuoven vieressä roikkui kyltti, jossa luki: “WELCOME STRANGER.”

Astuin kahvilaan sisään. Avaran tilan keskellä oli tummanruskea tamminen tiski, huonetta kiertävät seinäpaneelit olivat samaa sävyä. Kymmenkunta pyöreää baaripöytää oli ripoteltu tasaisesti ympäri kahvilaa, jokunen asiakas nojasi käsivarsiinsa kupposen ääressä. Paikka henki yleisesti pintapuolista lämminhenkisyyttä, mutta samalla se oli jollain tapaa kolkko ja salaperäinen. Tiskin takana myyjä touhusi räiskyvässä essussaan, kookas avohylly hänen takanaan pursusi erivärisiä ja -sorttisia lasipurnukoita. Hän käytti survinta tottuneesti, ei nostanut katsettaan kun lähestyin.

“Mitä muukalaiselle sais olla?” myyjä kysyi vinkaten mahdollisesti samalla vaivihkaa silmää.

Tutkailin taululle kirjoitettua polveilevaa juomalistaa ja hyllyn läpikuultavia purnukoita ja minusta tuntui kuin olisin seissyt mahdottomien valintojen tienristeyksessä taas.

“Paha sanoa. Teidän valikoima on niin laaja.”

“Jos huvittaa kokeilla jotain uutta, niin mä suosittelen japanilaista kulttiteetä”, hän vihjasi. “Vuoden ensisatoa, kevätauringon kasvattamaa ja merituulen pöyhimää. Jälkimaku on ainutlaatuinen, tosi terapeuttinen.”

“No jos sä kerran suosittelet”, vastasin. Hän hymyili ja kurotti hyllystä vihertävää purnukkaa. Sitten myyjä kaatoi kannusta höyryävää vettä mustaan korvattomaan kuppiin, väänsi purkin kannen auki ja onki sieltä kourallisen vaaleanvihreitä ohuita levyjä. Kuuman veden asetuttua hän lisäsi levyn kerrallaan juomaan, ne alkoivat heti sulaa ja värjäsivät veden sameaksi. Yhteensä kuusi levyä annosteltiin juomaan. Hän ojensi kupin minulle, kiitin. Myyhä lisäsi vielä perään totiseen sävyyn:

“Suositeltu annos ensikertalaiselle on sit 3/4 kuppia.”

Nyökkäsin hämmentyneenä ja kiitin uudelleen. Istuuduin vapaaseen pöytään ja käänsin varmuuden vuoksi selkäni tiskille päin. Vihreä tee höyrysi hissukseen kupissa. Vastakkaisessa pöydässä nuori nainen vaikutti torkkuvan paikallaan, hänen edessään oli samanlainen kuppi kuin minullakin. Se ei höyrynnyt. Flegmaattista jengiä, mietin itsekseni ja maistoin teetä.

Se norui notkeana alas kurkusta, maku muistutti vähän Club-Matea. En voinut väittää erityisemmin pitäväni siitä, mutta otin mekaanisesti toisen ja kolmannen huikan. Pian voimakas imelä jälkimaku pakotti hidastamaan tahtia. Vaivuin ajatuksiini… Hörpin teetä, selasin kännykällä somea, tarkkailin toisia. Aika kului. Jossain vaiheessa havahduin ohimenevään haukkuvaan ääneen, se muistutti etäisestä tilasta kantautuvaa tukahdutettua naurua. Höristin korviani, mutta ääni oli lakannut. Vilkaisin taakseni tiskin suuntaan, myyjä oli tarttunut jälleen survimeen ja hienonsi keskittyneenä yrttejä morttelissa. Rypistin otsaani ja nostin kuppia.

Istuin tunnin tai pari kahvilassa. Ihmeekseni asiakaskunta ei vaihtunut ollenkaan, ulko-ovi ei ollut käynyt kertaakaan sen jälkeen kun olin tullut paikalle. Unelias mesta tosiaan. Äkkiä lämmin tuntemus syttyi jossain vatsan pohjalla, sieltä se kohosi ylhäälle rintakehään ja jatkoi etenemistä kehon ääriosiin. Kokonaisvaltaisen miellyttävä olo. Veri pakkautui päähän ja poskiin, hymyilin itsekseni idioottimaista hymyä. Euforiaa kesti muutaman hetken ajan, levollisuus, tyytyväisyys itseen ja ympäristöön jäivät päällimmäisinä mieleen. Jälkeenpäin tunsin kihelmöintiä lihaksissani, koko olemukseni oli rentoutunut kuin taikaiskusta. Kupissa oli vielä tilkka jäljellä ja huitaisin sen kurkkuun.

Vastapäätä istuva nainen oli tällä välin virkistynyt. Hänkin tarttui kuppiinsa ja kallisti pohjan kattoon. Tyhjä kuppi pamahti pöytään ja nainen lipoi huuliaan. Yllättäen raju kikatus puhkesi kahvilassa. Se lähti naisesta, joka oli temmannut kätensä suun eteen muttei kyennyt hillitsemään naurua. Vilkaisin ympärilleni ja ihmeekseni huomasin, ettei välikohtauksessa vaikuttanut olevan muiden asiakkaiden mielestä mitään omituista. Nauru lähenteli jo hysteriaa. Kohta kaksi nurkassa istuvaa rotevaa ukkoa nousi yksissä tuumin pöydistään. He menivät naisen luo ja ujuttivat tämän pystyyn. Neiti jatkoi pärskimistään, kun miehet lähtivät ohjaamaan häntä ulos. Oven kolahdettua kiinni nousin kiireesti paikaltani ja heitin repun selkään, sillä aistin tilanteessa jotain mätää. Säntäsin naisen perään. Ulkona olin vähällä törmätä kadulla seisovaan kolmikkoon.

“Hei!” huudahdin kiihtyneenä.

Vakavailmeiset ukot pitelivät vielä kiinni naisen kainaloista, mutta irrottivat sitten hitaasti otteensa. Nainen seisoi jo tukevasti omilla jaloillaan. Ukot kääntyivät päätään pudistellen ja lähtivät käppäilemään rantapromenadia poispäin. Naurukohtaus alkoi vedellä viimeisiään.

“Ootko sä kunnossa?” kysyin. “Ei mikään tässä maailmassa voi olla noin hauskaa.”

“Siinä sä erehyt pahasti”, neiti vastasi nikotellen. “Anna mä arvaan. Sä oot tyypillinen ikäpolves edustaja: Sä et arvosta sitä, mikä on sun silmien eessä, ja sen takii sä kiroot Luojaa.”

“En kai mä nyt Luojaa tunnusta”, sanoin. Olin vähän yllättynyt naisen kommentista, että minä kuuluin hänen mukaan jo toiseen, vanhaan sukupolveen.

“Sama se miksi sä sitä nimität”, hän tokaisi ja nykäisi kahvilan seinää vasten nojaavan fillarin viereensä. “Mä oon Felix. Se tarkottaa onnea. Jos sä etit opasta, nii sit suaki onnisti. Mä voin näyttää tän peräkylän helmet. Jotain kaunista. Jotain kauheeta. Riippuu vähän näkökulmasta ja muista ympäristötekijöistä.”

Felix odotti vastaustani ilmeisen kärsimättömänä, aloillaan pysyttely näytti tuottavan hänelle vaikeuksia.

“Okei”, sanoin sitten, jolloin hän tarrasi ranteeseeni ja lähti harppomaan rantapromenadia eteenpäin toisella kädellä minua ja toisella pyörää perässään raahaten.

Kävellessämme kerroin hänelle nimeni, mutten ollut varma kuunteliko Felix enää minua. Kuljimme rantatalojen viertä, kolme väriä vuorottelivat. Vaalea, sininen, keltainen, vaalea, sininen, keltainen…

“Mihin me ollaan matkalla?” kysyin muutaman minuutin päästä.

“Kämpille tietty”, hän vastasi lyhyesti vaivautumatta kääntämään puhuessaan päätä puoleeni.

“Toi paikka ei oo täkäläisten suosios”, Felix jatkoi vähän ajan kuluttua. “Noin niinku nätisti ilmastuna. Siel ravaa lähinnä kahenlaist porukkaa: mä ja tänne eksyvät turistit. Kyläläisten mielest kahvila edustaa silkkaa kerettiläisyyt ja sen omistajaa, neiti Mäkikuismaa, ne pitää jonain voodoo-noitan. Kun ne puhuu noidist, ne tarkottaa muuten väärää moraalii, eihä ne usko mihinkää magiaa. Mut ne on vääräs. Kaavoihi kangistuneit tylsimyksii. Mä puolestani oon viettäny syyslomaa tekemäl kokeilui ns. kulttiteel ja toleranssi onki jo noussu kohisten. Tänää mä kittasin kaks annost.”

Näin kaukana meren yllä kohoavan kalliojyrkänteen. Sitä vasten erottui jonkinlainen syklinen, kiehtova liike. Erikokoisten kivenlohkareiden keskeytymätön virta putosi lakkaamatta aaltoihin, hetkestä toiseen, ja sittenkin aina vain samat murikat upposivat mereen. “Peril ollaa”, kuulin hämärästi Felixin sanat. Lukitsematon polkupyörä nojasi talon seinään, viereinen ovi retkotti auki.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s