LoC, luku 10: There’s something in the water pt. II

Felix heitti päällystakkinsa eteisen nurkan vallanneelle valtavalle vaateröykkiölle ja marssi peremmälle asuntoon. Asetin oman takkini ja huivini kasan päällimmäiseksi ja seurasin perässä. Tulin ahtaaseen makuuhuoneeseen, josta leijonanosan vei leveä sänky. Sen ympärillä riippui ohut valkea verho, jonka läpi erotin kapean naisen figuurin. Vedin verhon syrjään: Felix makoili syvänsinisellä päiväpeitolla. “Siinähä sä oot”, hän sanoi ja taputti muhkeaa peittoa vierellään.

Ryömin upottavan sängyn reunalle ja kellahdin selälleni samettityynyjen keskelle. Felix kumartui tutkimaan kasvojani lähietäisyydeltä, totesi sitten: “Sun silmät on jäävuoren väriset. Oot onnekas. Tai sit ehkä onneton.”

“Niin no”, vastasin tahattomasti vähän ylimieliseen sävyyn.

Hän nauroi estottomasti, pudisteli päätään, vakavoitui taas. “Sä siis halusit koettaa, löytyyks onni kupin pohjalt?” hän sanoi.

“Kai sen voi niinkin ilmasta.”

“No nii”, Felix huokasi hengitysharjoitusten lomassa. Kohta hän kurottautui yöpöydän laatikolle, penkoi hetken ja otti esiin kiiltävän metallinvärisen vaporisaattorin.

Hän painoi universaalilla virtasymbolilla merkittyä nappia viisi kertaa nopeasti peräkkäin, kone alkoi kerätä lämpöä. Felix lysähti takaisin sängylle makaamaan ja poltteli kaikessa rauhassa. Sen jälkeen hän ojensi vaporisaattoria minulle. Vein sen huulilleni ja imin. Aromikas höyry levisi sängylle, kohosi hiljalleen kohti kattoa. Äkkiä verho heilahti ja kuulin askelten töminää. Nousin kyynärpäiden varaan, huidoin höyryä pois. Olin yksin. Aloin huhuilla Felixiä, alkuun arasti ja sitten yhä vaativammin, mutta vastausta ei kuulunut. Raotin verhoa ja luikahdin lattialle. Poistuessani huomasin yöpöydällä lautasen päällä käryävät suitsukkeet.

Palasin eteiseen. Ovia oli useampia kuin muistinkaan. Huone pyöri vinhasti päässäni, joten hoipuin vain pari askelta eteenpäin, tartuin sattumanvaraisesti kahvaan ja työnsin oven auki. Hieroin silmiäni. Huone ja ei-huone, tiheää hämärää. Hapuilin kädellä seinältä valokatkaisijaa, mutta sitä ei ollut, ei myöskään tilan tuntua. Tummuuden keskelle piirtyi haalea horisonttiviiva. Samassa viereiseen käytävään syttyi joitain valoja. Tuijotin niiden suuntaan ja hämmästyin nähdessäni minua kohti osoittavat kelmeät käsivarret. En tiennyt, miten niitä olisi pitänyt oikein tulkita. Yrittivätkö ne säikyttää minut tieheni vai pyysivätkö ne minulta pikemminkin jotain palvelusta? Viidet, kymmenet, kahdetkymmenetviidet sormet, valonkajoa pimeydessä, niljakas iho ja kalan haju ja sormissa hohtavat mustat kivet. Silloin toinen ovi eteisessä raottui ja Felix huikkasi: “Mitä sä siin ihmettelet?” Tuu tänne!”

Hän vetäytyi takaisin huoneeseen. Jätin huitovat hahmot omiin oloihinsa ja seurasin Felixiä. Oven karmiin oli maalattu valkoinen kani. Lämpö ja kirkkaat kasvilamput ottivat minut vastaan. Jouduin siristelemään silmiäni, kohta erotin paljaan kirsikkapuun, jonka oksat kurottivat ylös kohti sisäpihan lasikattoa. Oli seesteisen hiljaista. Vain jossain virtaavan lähteen tasainen pulputus kuului rauhallisena pohjavireenä. Huomasin Felixin sisäpihan toisessa päässä, astelin kivilaatoista kyhättyä polkua hänen luokseen. Hän oli polvistunut lähteen ääreen ja vaipunut omiin mietteisiinsä. Vesi virtasi altaaseen kivisen kalan suusta.

Felix hyssytti minua pysymään vaiti ja kehotti tulemaan viereensä. Hän seurasi keskittyneesti altaassa kiertävää vettä. Hänen puhuessaan ääneen oli ilmaantunut synkkä kaiku:

“Kulttitee on pelkkä brändi, mielikuva. Ne lastut on kans pelkkää roskaa. Mä voin selittää. Kylän vesi saapuu tänne Watergaten kautta. Entä mikä se sit on? Luottamuspula, moraaline katvealue, sokee piste, vituiks menny kokeilu… väistämättömyys. Ennen veden päätymist kylän vesijohtoverkostoo se on tietty puhistettu kemikaaleil, mut ei se iha ennallaa oo. Verkkoo on vuotanu yleisölt piilotettui dokumenttei. Kohtuullisina määrinä harmitonta. Voi aiheuttaa mm. kuumotusta ylävartalossa, lihasjännityksen lieventymistä, väsymystä, keskittymis- ja päättelykyvyn heikentymistä, reaktioajan hidastumista, epätyypillisiä mielleyhtymiä, euforisia tuntemuksia… Elikkä vesi itessää, ei ne naurettavat lastut, on salanen ainesosa, jolla kahvilan väki lyö rahoiks. Ja taitavasti muute lyö. Mä en oo toistaseks oppinu amplifioimaa veden potentiaalii niiku ne kahvilas sen tekee. Mut käytännös tän lähteen tuoma vesi on iha samaa tavaraa ku sielki. Se vaatii vähä enemmän ponnisteluu ja harjotteluu, ehk hippusen mielikuvitust, mut fakta on et täski lähtees voi nähä kaikenlaist.”

Kumarruin polvien varassa lähteen ääreen ja vilkaisin Felixiä. Hän nyökkäsi rohkaisevasti. Vedin syvään henkeä ja aloin tuijotella lähdettä. Kalan suusta noruvaa vettä, sileitä pyöreitä kiviä altaassa, vedenpinnan rytmikästä väreilyä. Vaihdoin mukavampaan asentoon. Silmät rupesivat vähitellen kuivumaan, koetin välttää ylimääräistä räpyttelyä. Sitten ajatukset lähtivät laukkaamaan villisti miljardien vuosien taakse, aina aikojen alkuun asti, tuntemattomiin galakseihin, vieraisiin elämänmuotoihin. Ravistelin päätäni. Yritin keskittyä taas tähän paikkaan ja aikaan. Minulla oli vaikeuksia muistaa, missä olin tai mitä olin tekemässä. Kivien pinnalla kasvoi ohut kerros sammalta.

“Toistaiseks ei paljon mitään”, sanoin. Sanat jäivät kaikumaan päässäni lähes käsittämättöminä.

“Toistaseks”, Felix toisti luottavaisena.

Tämä lähde oli tosiaan outo! Samassa näin vedenpinnalla surffaavien hahmojen loputtoman kulkueen. Ne olivat kaikenkokoisia ja -muotoisia läpikuultavia olioita, ikään kuin varjoja, aina liikkeessä, muuttaen joka hetki hahmoaan. Kasvilampun valokeilaan osuessaan ne räjähtivät sateenkaaren eri väreissä hehkuvaksi kaoottiseksi parveksi. Kaikki on yhteydessä toisiinsa. All is One.

“Hmm. Siel on meneillään joku nomadien marssi… Mutta uutta vettä virtaa koko ajan enkä mä pysy enää niiden perässä.”

“Älä aattele vettä minään esteen vaan sun instrumenttina. Vähä niiku leffateatterin valkokangas”, Felix neuvoi ja taputti innostuneena käsillä reisiään. “Entä miks lähde näyttäis sulle joukon nomadei? Kerroiks mä jo sulle, et mä opiskelen psykaa?”

Räpyttelin silmiä antaumuksella, yritin houkutella kyyneleitä norumaan niiden kuivalle pinnalle. Kun katsoin uudelleen lähteeseen, huomasin kivien keskellä kuplien seasta syntyvän jotain uutta. Sillä oli keho, raajat ja pää, jonka ympärille muodostui vaahdosta kuohkea tukka. Varjomainen hahmo kellui rauhassa vedenpinnalla. Se oli paljon kookkaampi kuin aiemmat oliot, mutta näytti kuitenkin olevan sen verran haurasta tekoa, että tuntui kuin yksikin pisara olisi voinut olla sille kohtalokas. Vähän ajan päästä hahmo alkoikin pärskiä rajusti veden varassa ja uuvuttuaan upposi nopeasti pinnan alle. Tunsin hien kohoavan kämmenilleni.

“Inhottava välikohtaus. Hukkuminen… Raasu. Ihan tulee kylmät väreet tästä”, kuvailin näkemääni.

Minulla oli epäilykseni siitä, kehen äskeinen hahmo saattoi viitata, mutta pidin asian omana tietonani. Felix kehotti minua jatkamaan eikä peitellyt intoaan. Lähteessä vilahti taas. Tällä kertaa otus otti pitkän ja solakan muodon, se pälyili ympärilleen tummilla silmillään, joissa erottui aavistus pähkinänruskeaa. Se olit sinä, Vero! Olio kapusi vedestä kivelle istuskelemaan. Pian se loikkasi toiselle ja kolmannelle kivelle, se kaipasi ilmeisesti vastarannalle vapauteen. Mutta viimeinen hyppy jäi liian lyhyeksi ja hahmo putosi takaisin lähteeseen. Kadotin sen näkyvistä ennen kuin sain selville, miten sen kävi.

“Pikkusisko. Se liihottaa kiveltä kivelle ja ehkä ylikin. Suuntaa pois lähteeltä. Mä en tiedä, onnistuiko se.”

“Viimesen näytöksen aika”, Felix ilmoitti.

Lähteen pinta oli nyt tyyni. Se heijasteli katosta roikkuvien kasvilamppujen valoa ja vieressä kasvavien chilipensaiden varjoja. Vedessä erottuivat nukkemaiset kasvot. Kumarruin lähemmäs, kunnes nenänpääni oli vajaan kymmenen sentin päässä kuvajaisesta. Tuhkanväriset hiukset, silmät olivat ummessa. Se näytti niin rasittuneelta… Kalapatsas pulautti taas vettä suustaan ja hahmon ääriviivat rikkoutuivat. Toisiaan seuraavien aaltojen rinkulat venyttivät kasvonpiirteitä irvokkaalla tavalla. Kavahdin pois lähteen ääreltä.

“Creepya! Ihan kun mä kattelisin itteeni arkussa. Tai jotain…” valitin. “Mä tarviin breikin. Onks tässä touhussa ylipäätään mitään pointtia?”

Pääni tuntui äkkiä epämiellyttävän selvältä. Kuitenkin ajatukset löivät auttamatta tyhjää.

“Jos mä voin tulkita – enkä mä oo täs iha noviisi – nii ehottaisin teemaks jonkinlaist merkityksen etsintää elämäs”, Felix puhui tyynesti. “Kussaki tapaukses joku tarve ajaa henkilöö eteenpäi tai painaa alas. Lisäks täs oli kyse perheest, eiks nii, eli yhteisöst, jos jokasen teot vaikuttaa toisiin. Nii hyväs ku pahas. Joskus ratkasevaa voi olla, et ykski tyyppi porukas pystyy selvittää oman mysteerinsä. Onks sun siskol hyvä balanssi?”

“Se on yks nuorallakävelijä”, tuhahdin.

Felix hymyili vastaukseksi ja kupsahdimme sisäpuutarhan ruoholle vierekkäin makaamaan. Ei ollut tarvetta enää puhua. Lähteen vaimea pulputus ja voimakkaat LED-lamput tyhjensivät mielen ajatuksista, kehoon syöpyvä paratiisi, kunnes jäljellä oli vain suuri, valkoinen tyhjyys.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s