LoC, luku 11: M.

Eräänä viikonloppuna otin osaa maalausekskursiolle, joka pidettiin “idyllisessä luonnonmiljöössä vartin ajomatkan päässä keskustasta sijaitsevalla saarella”. Juuri ennen lähtöä törmäsin sattumalta rappukäytävässä naapurintyttö Nataan. Vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Sain myös päähäni pyytää häneltä lainaan niitä mahtavia värejä, joita tyttö sekoitti kotona harrastuksekseen. Hän otti ehdotuksen vastaan innolla ja syöksyi saman tien yläkertaan hakemaan värejä. Sen sijaan että olisi tuonut mukanaan purkin tai pari, Nata palasi käytävään iso laatikko kainalossaan. Esitin alkuun, että tässä oli kyllä ihan liikaa mutta vain tavan vuoksi, sillä tietysti janosin hänen värejään. Hän ei kuitenkaan kuunnellut vastaväitteitä, vaan sysäsi laatikon syliini. Sanoin että hän oli oikea enkeli.

“Mä palautan värit sulle sunnuntaina”, huikkasin suunnatessani portaikkoon.

“Tee värit iloisiks. En mä kyl epäile sitä yhtään. Se on muuten Indigo-kokoelma. Mä aattelin, et se sopis merelle”, Nata sanoi silmät pyöreinä.

Söötti tyttö, mietin itsekseni kun tumma polkkatukka katosi näkyvistä. Huomasin hymyileväni, sillä outo itsevarmuus oli äkkiä tarttunut minuun. Jep, tällä kertaa maalaisin Natalle!

Saari oli hiljaisessa eristäytyneisyydessään täydellinen pakopaikka. Se oli lisäksi niin pieni, että jossain suunnassa saattoi poikkeuksetta erottaa sinivihreän meren. Osallistujia ei erityisemmin patistettu mihinkään, olimme vapaat vaeltamaan ympäri saarta ja tutkimaan ympäristön säännönmukaisuuksia ja sen oikkuja, niin ilmeisiä kuin lähes huomaamattomiakin, omien mieltymystemme mukaan. Itse päätin keskittyä mereen. Katselin rantaan ajautuvia aaltoja, vuoroin melko tyyniä, vuoroin silkkaa raivoa uhkuvia. Nakkasin veteen kiviä: nopeasti laajenevia ja hajoavia rinkuloita pinnalla, väreilevä peili, tuhansittain heijastuksia, aaltoliike ja kaiken välinen yhteys. Jatkuva disruptio. Maalasin vesimassaa paperiarkille, soljuvat seinämät jotka luhistuivat kohti keskustaa, eloisa juokseva jälki. Natan värit sopivat hommaan loistavasti, sillä Indigo-kokoelma sisälsi nimensä mukaisesti lähinnä sinisen ja vihreän eri sävyjä.

Paiskin viikonlopun ajan töitä miltei tauotta. Lounaalla ryystin kulhollisen ramenia, iltapäivällä vedin pari palaa ruisleipää ja vielä monta tuntia pimeäntulon jälkeenkin jatkoin maalaamista muistin varassa. Kun aivot eivät lopulta jaksaneet enää muodostaa tolkullista ajatusta, vetäydyin sisälle majataloon ja käperryin makuupussiini salin kovalle lattialle toisten kurssilaisten tasainen tuhina korvissani kaikuen. Ekskursio meni ohi hetkessä, olihan minulla kädet täynnä tekemistä ja päässäni selvä visio. Viime kerrasta, kun olin työskennellyt yhtä tarmokkaasti, oli ehtinyt kulua unohduksen mittainen aika.

Oma mereni arkilla, ei tällä kertaa mikään halpa kopio. Se nousi tunnustamaan itsensä. En voinut kuin arvailla, mikä oli saanut muutoksen aikaan. Johtuiko se ympäristön vaihdoksesta, rauhassa itäneistä ajatuksista, henkilökohtaisesta kypsymisestä, Natasta tai ehkä merituulista? Luultavasti kyse oli kaikkien näiden tekijöiden monimutkaisesta yhteisvaikutuksesta. Eikä vastaus lopulta edes kiinnostanut minua, vain silmien ja sormien kautta virranneella luovalla energialla oli oikeasti merkitystä.

Paluumatkalla pidin maalausta sylissäni. The Great Wave Revisited. Aaltojen joukko, tai rinnakkaiset tasot, limittyivät toisiinsa keinuvalle pinnalle, joka heijasteli ympäröivän luonnon ja kaupungin siniharmaita värejä. Mittailin koko bussimatkan katseellani kuvan linjoja ja muotoja. Tällä kertaa luomisprosessi ei ollut johtanut pettymykseen, vaan se oli sylkäissyt ilmoille teoksen, jolle minäkin – kriitikoistani kenties säälimättömin – huomasin nyökyttelevän päätäni. Ylpeyttä. Pian aloin jo epäillä tätä outoa tuntemusta ja sen oikeutusta ja käänsin katseeni kiireesti maalauksesta ikkunaan päin. Tajusin jäädä pois kyydistä, sillä bussi oli juuri ajamassa pysäkilleni.

Nata säteili tyytyväisyyttä, kun ojensin arkin hänelle nähtäväksi. Ja kun kerroin että hän saisi pitää kuvan, oli hänellä vaikeuksia pysyä nahoissaan.

“Se on sun”, sanoin. “Heti maalaamaan ruvettua mä toistelin itsekseni: Natalle. Kaikki on sun ansiota.”

Hän piteli maalausta epäuskoisena käsissään ja painoi kasvonsa kohti lattiaa, jolloin ne kätkeytyivät varjoihin.

“Ciao bella!” Nata huudahti äkkiä innosta täristen ja tarrasi tiukasti puserooni.

***

Matleena oli tulossa käymään. En ollut tavannut häntä moneen kuukauteen, minkä takia odotin hänen saapumistaan jännittyneissä merkeissä. Minuutit matelivat, ne olivat kuin toisesta maailmasta verrattuna ekskursiolla ohi kiitäneeseen aikaan. Viimein ovikello soi ja menin avaamaan. Hän seisoi käytävässä kädet puuskassa ja näytti silmänräpäyksen ajan jotenkin hätääntyneeltä. Kuin nurkkaan ajettu eläin. Epämääräinen ahdistus suli kuitenkin nopeasti kasvoilta ja tilalle tuli jälleennäkemisen ilo. Halaus kesti sekunnin tavallista pidempään. Johdatin Matleenan eteisen läpi keittiöön.

Ryhdyin vaistomaisesti keittämään kahvia. Laitteen alkaessa porista jäin katselemaan Matleenan sivuprofiilia, joka oli aika lailla sellainen kuin päähäni pinttyneet muistikuvat kertoivat. Terävä nenänkärki teki yllättävän nyppylän muuten niin tasaisen pyöreisiin otsaan ja leukaan. En ollut milloinkaan nähnyt hänessä itseäni, vaikka miten olin yrittänyt. Kahvin valmistuttua kumosin puoli pannullista kahteen isoon kuppiin ja kannoin ne pöytään. Hän kiitti vaisusti, istuuduin hiljaa häntä vastapäätä. Kun en muuta keksinyt, otin kupin ja vein sen huulilleni hitaasti. Hörpin kuumaa kahvia. Olin hyvin tietoinen puolentoista metrin päässä partioivista siniharmaista iiriksistä, jotka analysoivat parhaillaan asunnon siisteyttä, kasvojeni näppyjä ja ryhtiäni. Silmät toivat mieleen Inkan, mutta paksut kiharat hiukset muistuttivat enemmän omiani.

“Mites on hurissut?” Matleena mursi lopulta hiljaisuuden ja onnistui teennäisellä äänensävyllään keventämään sopivasti tunnelmaakin.

“Ihan hyvin”, vastasin. “Tai siis, samalla lailla ku ennenkin. Kai. Mä käyn tunnollisesti kolmena päivänä viikossa luennoilla. Vapaalla mä oon taas maalannu. Ja kehitys kulkee takaperin. Eikä pidä unohtaa oopperaa… Kolmeen sanaan saa helposti hukutettuu yhden nuoren elämän.”

“Entä sulla?”

“Hä, samaa vanhaa. Samaa vanhaa myös”, hän sanoi ja kasvot rypistyivät huolestuneeseen irveeseen.

Joimme vaitonaisina kahvia, seinäkellon voimistuva tikitys upposi vähitellen tajuntaani. Matleena yskäisi.

“Kai sulla on ny jotain uutta kerrottavaa?” hän jatkoi. “Nykyajan nuori. Joka sekunti tapahtuu miljoona asiaa.”

“Nojaa. Niihän sitä lehdissä tietty jankataan, muttei ihan siltä kuitenkaan aina tunnu”, vastasin. “Riepotus jatkuu vissiin tuolla jossain meidän silmien kantamattomissa. Mun ja sun. Luultavasti me vaan maataan kumpikin myrskynsilmässä eikä siksi huomata itse mitään. Ja me eletään orastavaa postismien, pluraalien aikakautta, älä unohda. Keskellä kuumaa siirtymävaihetta. Mitä normit nykyään edes merkitsee? Ne on taipuvaisia. Ne on laitettu mikroskoopin alle. Kaikkeen kohdistuva jatkuva skeptisyys. Äärimmäinen itseriittoisuus. Erakoitumisestakin on tullut jo sosiaalisesti hyväksyttyä. Meillä on ihan hitosti liikaa likaa käsissä…

“Me ollaan saatu kasvaa todellisuuteen, jossa koko maailma makoilee viettelevästi työpöydällä. Housun taskussa. Mut se ei kosketa, yhteys on kadotettu. Peilinsirpaleita. Heijastumia. Varjomaailma. It’s so fucking safe. It’s so fucking boring. Ollaan niin ikävissään, vaikka ikävä sinänsä ei meitä vaivaa. Ympäristön hajoaminen liukkaiksi abstraktioiksi. Prosessin kiihtyvä monimutkaistuminen. Kyvyttömyys jäsentää ja muotoilla. Siis ymmärtää. Eikä ihme. Silloin jää auttamatta toisen käden tiedon varaan. Spesialisteja. Feikkiuutisia. Keskittymisvaikeuksia, velkahuolia, arjen stressitekijät… Ja mihin tahansa meneekin, vastassa on poikkeuksetta se kirottu informaatio-“

“Tulva!” Matleena henkäisi. “Eikös edistys kuitenkin tarkoita just sitä? Huh… Huipputeknologia osaa tosiaan olla hyytävää. Ja tämähän on vasta alkua. Loogisesti kehityksestä seuraa jotain vielä pahempaa, eikö vaan? Koneen toinen tuleminen. Scifikirjallisuuden klassikko, transhumanistien lempilapsi.”

“Tieteellisiä läpimurtoja. Mooren laki. Kyynikoiden pörssi. Suurvaltojen kilpajuoksu”, luettelin. “Tulevaisuus on pöydällä tänään, pyritään kuumeisesti kohti Ideoiden aktualisointia. All-expenses-paid. Seuraava kultaryntäys. X = juomavesi. X = automatisoitu juomavesi. X = itseohjautuva projekti. X = projektin aivot? Sähän muistat kai vielä vanhan sanonnan: ‘Tee työs laulaen’. No, siinähän alkaa olla jo oikein irvokas kaiku. Koneet hoitaa meidän työt ‘laulaen’ ja siinä sivussa mättää meille tuutin täydeltä halpaa viihdykettä. Kelaa vähän: yhteiskunta ei kaipaa enää meitä emmekä mekään jaksa ikävöidä sitä. Hullua! Siinä pisteessä meidät on heivattu vaivihkaa koko joukko yhteiskunnan kelkasta sivuun. Jotkut ennustaa meidän osan tähän tapaan: ‘eräänlainen hyödytön jäänne menneisyydestä niinku umpilisäke’. Mut mun mielestä meidän pitää vaan pysähtyä ja määritellä ihmiselon ydin uudelleen. Jos se koostuu sorvin ääressä paahtamisesta ja tehokkuuden maksimoinnista, niin me ollaan jo hävitty. Mut jos elämä taas nähdään itseisarvona, jos ihmiselon ydin on elää ihmismäistä elämää, jos meidän on määrä rakentaa yhteisöä, toteuttaa itteämme, heittää läppää, syödä ja ulostaa, niin sit koko kysymyksenasettelu oli alun alkaenkin tietty täysin vinksahtanut!”

“Mun pikku humanisti”, Matleena sanoi päätään pudistellen ja näytti hetken verran poikkeuksellisen keski-ikäiseltä. “Toistaiseksi tää kaikki on kuitenkin spekulaatiota. Akuutimpia ilmiöitä on vaikkapa kollektiivisen kokemuksen hajoaminen ja toisilleen vieraat kuppikunnat, joita on putkahdellut esiin kuin sieniä sateella. Se taas on kaiketi omiaan lisäämään vallitsevaa välinpitämätöntä ja empatiakyvytöntä ilmapiiriä. Ootko kuullut sattumoisin japanilaisista hikikomoreista? Teiniraasut linnottautuu vuosikausiksi makkareihinsa omiin kyber- ja fantasiauniversumeihin. Ja vanhemmat jättää lounaat ja päivälliset tarjottimella oven taakse ja saattaa vajota niin suureen häpeään lapsen tilanteesta, että ne pitää koko jutun visusti perheen salaisuutena. Minkä ne ees sille mahtaisi? Ääritapauksissa sietämätön tilanne saattaa purkautua väkivaltaisesti. Eräs 17-vuotias esimerkiksi kaappasi bussin ja puukotti yhden matkustajan hengiltä.”

“Vieraantumisesta onkin kohistu jo vuosisatojen ajan, se on tosiaan kaluttu luu”, pohdin. “Anonyymit suurkaupungit, teollistuminen, Fordin T-malli ja liukuhihnatuotanto, konttorirotat ja tehotalous. Ja nyt seinät on tulleet vastaan. Työntekijän uhkaavasti pullisteleva otsasuoni, maapallon kantokyky, teknologian riemuvoitto. Tarvitaan melkoinen suunnanmuutos. Tai sit edessä on myöhäinen kompromissi. Vaihtoehtoja talouskasvun ja tuottavuuden paatokselle, jotka perustuu yhä menneen maailman resursseille, väkimäärään ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Mä toivon useampien maiden alkavan kartottaa yhtä intohimoisesti niiden bruttokansanonnellisuutta. Mä haluun nähdä tässä kaupungissa enemmän epäitsekkyyttä ja lempeyttä ja vähemmän yksilökeskeisyyttä.”

“Oikein nättiä puhetta!” Matleena vastasi. “Mitä sä aattelit tehdä asian eteen?”

“En mä tiedä”, mutisin. “Mulla on tällä hetkellä kädet aika täynnä, kun mä koetan vaan pidellä kiinni yhteiskunnan satulasta.”

“Haha”, hän naurahti. “Mä veikkaan, että suunnilleen tohon tapaan olis vastannut noin 95 % kaikista ihmisistä sen jälkeen, kun maanviljelys alkoi yleistyä ja sakki asettui aloilleen. Loput on olleet hyväosaisia, joilla oli mahdollisuus ryhtyä aktivisteiksi. Varmaan säkin kuitenkin kuulut siihen vähemmistöön, vaikka saatat joutua alkuun nipistämään ajan yöunista.”

“Mä oon niin kyllästynyt kuulemaan, et X tapahtuu ‘todennäköisesti’, ‘varmaan’ tai ‘luultavasti’ ja sit homma meneekin lopulta just päinvastoin”, huokasin. “Voisko joku osata sanoa jotain varmaa?”

“Sä kaipaat profeettaa”, Matleena tokaisi.

“Niin kai sit”, sanoin vaisusti ja tyhjensin kahvikuppini. Kofeiini sai kehon ääreisosat kihelmöimään ja pisti ajatukset uudelleen liikkeelle.

“Olipa kerran eräässä tietyssä aika-avaruuden sopukassa joukko lahjakkaita nuoria, joista tultiin myöhemmin käyttämään nimitystä kadotettu sukupolvi“, jatkoin. “Niitä nimittäin kohtasi Suuri tragedia. Olosuhteet oli kieltämättä rankat, ympäristö kylvi tuhoa ja kuolemaa. Nuorukaiset rupes rakentaan uutta maailmankuvaa romahtaneen tilalle ja niinpä tragedialla oli myös roolinsa niiden työn lähtökohtana ja synkkänä inspiraationa. Niillä oli siis ainakin jonkinlaiset motiivit ja päämäärät mielessä. Maalitaulu. Sosiokulttuurinen todellisuus oli lapsen kengissä. Entä nykyään? Ympäriinsä pörräävien kysymysten hämmentävä parvi eikä metsää erota enää puilta. Kymmeniä tai satoja tuhansia akuutissa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria ympäri tätä mannerta. Epämääräinen porukka, jota yhdistää lähinnä kuuluminen marginaaliin ja yleinen kunnianhimottomuus elämässä. Yhä useempi on pudonnut helvetilliseen limboon. NEEET-nuoret… Tajuatko sä tilastoja tai ongelman mittakaavaa? Jengi etsii toimintaa lähiympäristöstä ja jos yhtään mitään ei oo tarjolla… sen takia kaivataan kollektiiveja.”

“Onneks teillä on sentään se Kirkko”, Matleena sanoi.

“Se taitaa pitää monet edes jotenkuten järjissään”, vastasin. Mieleen muistui jostain hiljattain lukemani 2000-luvun kulttuurista ilmapiiriä käsittelevä artikkeli (brittiläisen Alan Kirbyn The Death of Postmodernism and Beyond, jossa hänen luomalleen käsitteelle pseudomodernismille [myöh. digimodernismi] tyypillinen älyllinen tila kuvataan tietämättömäksi, fanaattiseksi tai ahdistuneeksi ja se aiheuttaa kokijoilleen transsinkaltaisen olotilan).

Oli mukava turista Matleenan kanssa niitä näitä ajankohtaisista aiheista, sillä muistoissani hän ei ollut läheskään aina mitään leppoisinta mahdollista seuraa. Katselin vastapäätä istuvaa seesteisen oloista naista, joka venytteli juuri niskaansa. Sillä hetkellä oli vaikea kuvitella repivää riitaa välillemme mutta samalla olin myös tietoinen siitä, että hänen kohdallaan seuraava horjahdus tai epätoivon puuska saattoi ilmaantua milloin vain kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s