LoC, luku 12: Kirjailija

Luonto vaipui hiljalleen horrokseen. Marraskuu oli Punaisessa kaupungissa kuukausista julmin, monen mukaan miltei sietämätön. Jos jonnekin tietoisuuden perukoille oli sysätty ikäviä salaisuuksia, elettiin nyt mitä otollisinta paljastusten aikaa. Kehoani puistatti kulkiessani alastomien kastanjanrunkojen reunustamaa venyvää Markkinakatua, saappaat läiskähtelivät harmaisiin lammikoihin, jotka täplittivät taivalta. Olin menossa Mesen Mezeihin. Inka oli järjestänyt minulle treffit erään kirjailijatuttavansa kanssa. Katja. Olin nimittäin kertonut hänelle, että kaipasin ripittäytymistä luovien aivojen kuullen, ja tiesin, että Inka tuntisi sopivan tyypin.

Tulin kahvilan eteen täsmälleen samaan aikaan Katjan kanssa. Kättelimme. En muistanut tavanneeni häntä aiemmin – paitsi ehkä ohimennen joissain juhlissa – mutta tunnistin hänet välittömästi Inkan kuvailun perusteella. “Katja tykkää mustasta”, Inka oli kertonut ja yksin tämä tieto riitti johdattamaan minut oikean henkilön puheille. Katjalla oli yllään pitkä musta nahkatakki ja vielä sävyä tummemmat hiukset kurottuivat vyötärölle asti, hän oli tosiaan verhoutunut päästä varpaisiin mustaan. Siistin keskijakauksen välistä virnistivät puuteroidut kalpeat kasvot. Hän oli ilmetty gootti. Mutta jollain tapaa hänestä sai kuitenkin pirteän ja positiivisen vaikutelman.

“Sisko. Loistavaa”, hän tervehti leveästi hymyillen. Puheessa erottui – vaikkei mitään aksenttia ollutkaan – vahva itäeurooppalainen kaiku.

“Kirjailija. Loistavaa”, hymyilin yhtä leveästi takaisin.

Hän osoitti kysyvästi kahvilan ovea, nyökkäsin. Menimme sisään. Tiski oli tyhjä. Jäimme seisoskelemaan sen ääreen emmekä odotellessa vaihtaneet kovin montaa sanaa. Jokunen verkkainen kellonlyömä, joiden aikana tarkkailin vaivihkaa kahvilan asiakaskuntaa ja tunsin hienoista ylemmyyttä siitä, että saatoin sentään kutsua itseäni paikan lemmikiksi. Sitten kuului räminää ja pian Mese ilmaantui esiin väliverhon takaa otsa hiestä kiiltäen.

“Katos, kaks kaveria. Mikä meno?” hän sanoi lämpimään tyyliinsä.

“No eihän tää mitään suoranaista juhlaa oo viime päivinä ollut. Paskaa ropisee taivaan täydeltä, mutta minkäs teet? Mese, Katja”, esittelin tuttavani. He kumarsivat toisilleen.

“Horosho!” Mese livautti. Katja kurtisti kulmiaan ja vilkaisi minuun, kohautin olkiani.

“Säästä huolimatta meillä on sisätiloissa sentään aika lämmintä ja kotoisaa”, Mese jatkoi. “Mä hommasin hiljattain tonne nurkkaan kirkasvalolampunkin.”

“Nii”, hymähdin. Jotenkin hän onnistui monesti kohottamaan mielialaani, kun se oli matalimmillaan. “Kuule, onks takahuone sattumoisin vapaana? Me rupateltais mieluusti hetki kahden kesken Katjan kaa. Jos vaan sopii…” Tuijotin Meseä tiiviisti silmiin, hän pudisteli päätään.

“Tänään on sun onnenpäivä”, hän sanoi sitten ja napsautti sormiaan. “Huone on teidän.”

Hän teki meille tiskin taakse tilaa ja viittoi käymään peremmälle. Ohi mennessä taputin Meseä rintakehään, Katja pujahti edeltä väliverhon taakse.

“Sä toit valonpilkahduksen meidän päivään, ukko”, kiittelin.

“Alahan jo painua siitä”, hän hörähti. “Ja ens kerralla ota Inka mukaan, niin mä järkkään teille jotain herkkua takahuoneeseen.”

Nyökkäsin ja vedin verhon niskan yli. Astuin himmeästi valaistuun valkoiseen käytävään, jossa Katja jo seisoi hieman hämillään. Siellä sijaitsivat Mesen Mezejen ja viereisten liikkeiden varastotilat. Käytävän toisessa päässä ovi retkotti avoinna ja näin Leylan, joka roudasi parhaillaan laatikoita sisään. Iloiset kasvot kääntyivät minuun päin. Huulet muodostivat selvästi sanoja, mutta ääni hiipui yllättävän pitkän käytävän varrella niin etten saanut siitä selvää. Lisäksi seinien sisään kätketyt koneet pitivät yllä lakkaamatonta monotonista huminaa, joka sekoittui häiritsevästi aistihavaintojen virtaan. Vastaukseni Leylan tervehdykseen oli näin ollen epämääräinen, sitä saattoi pitää kontekstista riippuen joko rutiininomaisena tai jopa lievästi loukkaavana. Tempaisin vasemmalla puolella olevan oven auki. Leyla jatkoi entiseen malliin puuhiaan, kun minä ja Katja poistuimme käytävästä.

Kahvilan takahuone. Ahtaan tilan nurkissa lojui kasoittain puolitäysiä pahvilaatikoita, huoneen tunnelmaa oli koetettu piristää alppiruusukuvioidulla tapetilla, joka oli kuitenkin päässyt vuosien varrella kulahtamaan ja repsotti jo sieltä täältä. Takaseinässä oli pieni ikkuna, liinalla peitetyllä terassipöydällä paloi yksinäinen sähkökynttilä ja pannu oli puolillaan kahvia. Lautaselle kuvun alle oli jätetty pari palaa eilisen baklavaa. Mese ja Leyla hörppäsivät täällä kupposen kuumaa silloin, kun kiireiltään ennättivät. Otimme itsellemme jakkarat ja istuuduimme, riisuin toppatakin lattialle. Ojensin Katjalle laatikosta kupin ja servietin ja kehotin ottamaan kahvia ja baklavaa. Kaadettuani itsellenikin juomista käytin kupin kultareunaa varovasti huulilla. Katselin ikkunasta näkyviä sisäpihan riisuttuja pihlajanoksia samaan tapaan kuin silloin vuosia sitten. Samassa minulla välähti.

“Pidätkö sä muuten aforismeista?” kysyin.

“Nojoo, joskus. Silloin kun ne ei oo jääkaappimagneetteja”, Katja vastasi. “Entä ite?”

“Joo siinä mielessä, etten mä osaa kirjoittaa mitään kovin pitkää. Itse asiassa mulle tuli nytkin yks mieleen. Haluutko kuulla?”

Hän nyökkäsi lyhyesti.

“Okei. ‘Lasilevy puristinten välissä. Ei muuta.'” Lausuin. “Sä varmaan jo arvaatkin, että lasi kiehtoo mua. Tää lause kertoo jotain mun omasta filosofiasta. Eihän se tietty yksinään kanna loputtomiin. Mut vois toimia osana kokonaisuutta.”

“Sä osut oikeaan”, Katja sanoi. “Nykyään tarvitaan enemmän. Konteksti vaikkapa. Meillä on kuitenkin rasitteena historian painolasti ja tän hetken hysteria.”

“Hmm, eli lause pitäis sitoa jotenkin aikaan ja paikkaan, ettei se jää kieppumaan ihan päämäärättömästi aika-avaruuteen…”

“Niin just. Esimerkiksi Kiasma, 2017.”

“Ookei, ihan niinku konkretiaa”, vastasin. “Mulle tuli mieleen sosio-kulttuurinen lähestymistapa. Jotain siihen suuntaan kuin Tajunnan ovet. Windows. Tai sit jopa ‘RÄKS. Mitä kehyksiin mahtuu?'”

Olin innostuksissani tarrannut tiukasti kiinni pöytäliinaan, päästin irti ja laskin kädet takaisin syliini. Katja kääntyi vilkaisemaan takanaan olevaa neliskanttista ikkunaa ja vinkkasi minulle silmää. “Kokeile ens kerralla huviksesi minää. Kokijuudessa on voimaa. Lukija voi samastua siihen ja toisaalta sillä voi myös jakaa yleisöjä.”

Hän katsahti pöydän reunalla olevaan Las Vegas -tuhkakuppiin, kaivoin vaistomaisesti askin takkini taskusta ja nykäisin sieltä röökin. Hän teki samoin ja tarjosi minulle tulta. Poltimme hetken hiljaisuuden vallitessa, sauhujen välissä hörpittiin kahvia. Nautin Katjan sanattomasta seurasta; toki kahvi ja tupakka kevensivät olennaisesti tunnelmaa.

“Sä halusit kai kuulla, millaista on kuluttaa päivät pitkät kirjoittamalla?” hän kysyi lopulta.

“Jep! No, kirjoittamalla, maalaamalla… Kaikenlainen luova työ kiinnostaa mua ja kuulisin kerna-aasti lisää”, vastasin ja karistin vahingossa tuhkaa syliini.

Katja päästi pitkän vihellyksen kuin olisin sanonut jotain hassua. Sitten hän alkoi puhua.

“Mä voin esitellä kyllä toimistoni, jos sä haluut. Hyppää mukaan mielikuvituskierrokselle. Mun kotini ja työhuoneeni sijaitsee samaan aikaan sekä hyvin lähellä että melkoisen kaukana. Lähellä konkreettisesti, nimittäin Iso-Bööminkadulla, kantakaupungin ytimessä. Mä oon aina ollut aika laiska ja inhoan bussissa kököttämistä, piirre joka on vain voimistunut vuosien karttuessa. Ja toisaalta toimisto sijaitsee satojen tai tuhansien kilometrien, kenties mittaamattomien etäisyyksien päässä, täällä”, hän osoitti etusormella ohimoaan. “Se löytyy kuudennesta kerroksesta, niin läheltä taivasta kuin rakennuksessa vaan pääsee. Rappuja kavutessa mä irtaudun myös henkisesti tästä urbaanista ympäristöstä ja hivuttaudun vähitellen toisenlaiseen tilaan. Heti kun mä olin saanut kahmituksi tarpeeksi paukkuja tilille, muutin katutasolta kattohuoneistoon. Vanhenemisessa on ollut kieltämättä ainakin mun tapauksessa myös puolensa. Mä muuten pidän yöstä. Yö on ystävä, silloin seksiklubit avaa ovensa. Yöllä ihmiset näyttäytyy rehellisimmillään. Sen takia mäkin suosin kirjoittamista pimeän aikaan.

“Mä voin kertoa sulle rutiineista, jotka jossain vaiheessa alkaa väistämättä hallita päiviä. Huomaa: päiviä, ei välttämättä viikkoja, kuukausista puhumattakaan. Aamusumppi. Ilman sitä ei tuu päivää eikä mitään. Seuraavaksi sukellus ideoiden mereen, ehkä kävelylenkki ulkona. Kaupungissa on kaikki tarjolla: virikkeet, tieto, kärsimys, nautinto, vihreät puistoalueet ja merenranta, uskonto, ihmiset, petos… koko yhteiskunnan kirjo. Tuhansittain kiireisiä putkiaivoja. Koeta parhaasi mukaan hahmottaa suunnaton vääntelehtivä ja sykkivä yhteiskuntaruumiin haamu ja ottaa siitä koepala. Tee omat johtopäätökset ja yksinkertaisesti: tiedosta.

“Ajatusten keräilyä kuin sienestystä. Mä sattumoisin rakastan sieniä! Talvijuurekkaita, huhtasieniä, rouskuja, korvasieniä ja seitikkejä… Älä kuitenkaan odota törmääväsi suin päin sinitattiin. Vanha sääntö pätee: mitä enemmän tankkaa sienikirjallisuutta ja ravaa kentällä, sitä parempia saaliita saa. Muttei mikään laki toisaalta estä osumasta silkalla aloittelijan tuurilla vuoden suppisesiintymään. Korin täytyttyä voidaan siirtyä keittiön puolelle. Keitä, paloittele, paista, mausta – mitä nyt ikinä. Ja voilà: otetaan ‘illan keitokset’ pöytään ja ruvetaan aterioimaan. Sumppia kyytipojaksi. Pari kynttilää luomaan tunnelmavalaistusta. Näin kierros on palannut takaisin työhuoneelle.

“Entä mistä sitten kirjoittaa? Kun kadunvarret on pullollaan pieniä sieviä sieniä”, hän alkoi silmin nähden innostua monologistaan. “Kirjoittaessa ei tietty haluu toistaa niitä samoja ummehtuneita lauseita, jotka on rustattu jo lukemattomat kerrat aiemminkin, mikä pätee jossain mielessä myös sienestykseen. Mutta kuitenkin jokainen joutuu aloittamaan samoilta sileäksi tallatuilta poluilta. Erään aika ilmeisen jaottelun mukaan toisistaan voidaan erottaa akateemikoiden ja itseoppineiden koulukunnat. Mä käytän muuten termiä varsin omalaatuisesti, mikä taas johtuu siitä että mä kuulun itse näistä toiseen – arvaatko kumpaan? Ensinnäkin on siis yliopisto ja sehän on edelleen mahtava laitos. Akateemikoista tulee tutkijoita, joilla on varteenotettavat mahdollisuudet leveään elämään. Työ on palkitsevaa ja yleisesti melko arvostettuakin. Pääsee toteuttamaan itseään, kunhan malttaa vaan seurata nöyrästi ennalta määrättyä tietä.

“Sitten on itseoppineita. Mitään tiettyä väylää tähän epämääräiseen joukkoon päätymiseksi ei ole – sehän on koko jutun juju – ja tyypillisesti se houkuttelee etenkin nuoria. Periaatteessa itsensä voi lyödä läpi millä tahansa keinolla (nordic noirilla, teiniromansseilla, erotiikalla…), mut käytännössä yksi tuhannesta onnistuu. Lopulta raadolliset markkinavoimat määrittelee, kuka on hero ja kuka zero, ja niinpä itseoppineilla on todellisuudessa vielä huomattavasti vähemmän liikkumavaraa kuin akateemikoilla. Tietty jotkut harvat onnistuu voittamaan täyspotin. Tässä vaiheessa edellisistä voidaan erottaa vielä kolmas koulukunta, eli ns. akateemisesti orientoituneet itseoppineet. Ne on monesti käyneet kaupallisia varjoakatemioita ja saattaa alkaa lähestyä niin tiedoiltaan kuin elämäntavoiltaan perinteisiä akateemikoita. Parhaassa tapauksessa ne onnistuu kehittämään jopa omia teorioitaan, jotka tosin yliopistosta katsottuna on lähinnä ‘halpaa akatemiaa’. Itseoppineilta jää pakostakin uupumaan se vaadittu kovan onnen leima, eikä akateemikot tule tästä syystä milloinkaan näkemään heitä itsensä veroisina ajattelijoina.”

Katja piti viimein taukoa puheryöpystään. Sähkökynttilä himersi, pöydälle piirtyvät varjot värähtivät.

“Eli kävi sitten miten tahansa, homma vaatii kovapäisyyttä ja jonkinlaista kohtalon loikkaa tuntemattomaan? Banzai!” huokasin.

Katja naurahti. “Naulan kantaan. Sä taisit olla vielä opiskelija. Mitä sä muuten luet?”

“Kognitiota”, mutisin.

“Ja oot alkanut epäillä sun valintaa vai?”

“Jotain siihen suuntaan.”

“Mehän ollaan sit kuin kaksi marjaa”, Katja sanoi. Kupit olivat olleet jo jonkin aikaa tyhjiä, hän kaatoi itselleen lisää kahvia. “Ootko sä sattumoisin kuullut legendan Franzista, kirjailijasta joka ei saanut koskaan yhtään kirjaa julkaistua?”

Pudistin päätäni samalla kun mutustin baklavan palaa. Työnsin setelin lautasen alle.

“No siinä tapauksessa mä voin vähän valistaa sua.”

***

i) Franzin legenda

Tarinan mukaan tämä kyseinen Franz eli joskus viime vuosisadan vaihteen tienoilla. Hän hankki elantonsa vakuutusvirkailijana, mutta sen lisäksi häntä ajoi elinikäinen intohimo kirjallisiin harrastuksiin. Eikä hän sitä paitsi ollut mikä tahansa kynäniekka, vaan kenties jopa yksi oman aikansa omintakeisimmista ja uraauurtavimmista kirjoittajista. Emme valitettavasti tiedä kovinkaan paljon Franzista, vain sen epämääräisen kuvan, jonka legenda hänestä maalaa. Näin se menee.

Franz eli niin kuin tarinoidensa hahmot, ei niinkään nautinnon tai kukoistuksen vuoksi, vaan unikuvia jahdaten. Hän syntyi keskieurooppalaisen suurkaupungin köyhään kortteliin, jossa ei hänenlaisistaan piitattu. Tämän Franz sai tuntea jo lapsesta asti nahoissaan. Poikasena hän hiippaili pitkin vihamielisiä katuja ja tottui tuntemaan kuumottavat katseet niskassaan. Niiden oli tarkoitus tukahduttaa lapsen mielessä jylläävä mielikuvitus ja ajaa takaisin ahtaaseen kopperoon, jota nimitettiin kodiksi. Mutta Franz kasvoi hirvittävää vauhtia. Pian hän ei enää mahtunut kopperoonsa.

Kaupungin keskusaukiolta nuorukaiselle löytyi sentään henkireikä. Sinne kerääntyi väkeä kaikista yhteiskunnan kerroksista: torimyyjiä, porvareita, palvelusväkeä, kulkureita, virkamiehiä ja elukoitakin. Franz otti itselleen pienen nurkan sieltä, mistä pystyi. Keskusaukio tosiaan tihkui historiaa ja kulttuuria, siellä yksittäisiin mukulakiviinkin liittyi tarinoita. Sieltä myös näki kaupungin keskeiset maamerkit: neljässä ilmansuunnassa kohoavat teräväkärkiset kirkontornit kuin orjantappuran piikit, kukkulan laella olevan keskiaikaisen linnan ja keskustan halki virtaavan joen. Näistä aineksista alkoi vähitellen rakentua toinen maailma: Franzin tarinoissaan kuvaama ja signeeraama, kollektiivisen arkitodellisuuden ja aistihavaintojen tuolle puolen menevä unien, alitajunnan ja ylipääsemättömien konfliktien ulottuvuus.

Franz aloitti lakiopinnot yliopistolla. Siitäkin muodostui oikukas suhde, ei mielenrauhaa siellä eikä sen enempää täälläkään. Hedelmällisiä ihmissuhteita ympäristö kylläkin tarjosi, sillä olihan se oikea tiedon temppeli, jonne tuoreet virtaukset puhalsivat ympäri Eurooppaa. Mikä taivasta kohti kurottava ihana pyörre! Franz nappasi palan lähimmästä pilvestä ja rustasi sille ensimmäiset huolella mietityt rivinsä. Muutama orastava idean taimi ja – HAAAA!!! – innokas karjaisu, joka saattoi hyvinkin kuulua kotikortteleihin saakka. Vähän niin kuin jokin luonnonlaki, hänen oli yksinkertaisesti pakko tarttua kynään yhä uudelleen ja uudelleen.

Joitain varhaisia juttujaan Franz luki julkisesti. Se ei sujunut hyvin. Eräs nainen pyörtyi, groteski kuvasto oli heille liikaa, aika ei ollut vielä kypsä. Lapsuudesta tutut syyttävät sormet nousivat jälleen ja pakottivat nuoren kirjailijanalun sulkemaan tekstinsä työpöydän laatikkoon. Siellä ne saivatkin lojua rauhassa pimeässä tulevien vuosien ajan. Franz luki itsensä lainoppineeksi ja tästä alkoi piinallinen kaksoiselämä. Päivät paiskimassa hommia toimistolla, illat ja yöt rakkaan kirjoitusharrastuksen parissa. Juttuja ei enää nostettu päivänvaloon. Yksi harvoista, joka sai kunnian lukea otteita romaani- ja novellikäsikirjoituksista, oli entinen opiskelijakollega M.B. Hän painoi ne kaikki tarkasti mieleensä.

Koitti tragedia. Hirveä yskänkohtaus, veripisaroita nenäliinassa. Franzin todettiin sairastavan tuberkuloosia. Hän hakeutui kaupungin keuhkoparantolaan hoitoon. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja alkoi pitkällinen sairastamisen ja hoitojaksojen rumba. Viimeisinä päivinään hän matkusti valtakunnan rajalla sijaitsevaan kylpylä- ja lomakohteeseen hoitamaan vaivojaan. Reissu oli kuitenkin luultavasti enemmänkin rasite kuin terapeuttinen. Franz kuoli ennenaikaisesti ja koko kirjallisen tuotantonsa hän oli määrännyt testamentissaan poltettavaksi. Toinen tragedia, muttei sentään lopullinen. Sillä jäljellä oli yhä vanha luottoystävä M.B ja hänen ällistyttävän tarkka muistinsa. Ja niinpä hän ryhtyi urakkaan: jälleenrakentamaan lieskojen raunioittamaa Franzin unenomaista keskusaukiota, yksi mukulakivi kerrallaan (M.B. oli muuten itsekin niittänyt menestystä kirjailijana).

Työ vaati varmasti ponnisteluja, mutta lopputuloksen kerrotaan puhuneen puolestaan. Kuulemma M.B:llä oli usein tapana päivän päätteeksi sängyssä maatessaan lukea otteita edesmenneen ystävänsä teksteistä (jotka hän oli itse koonnut) ja nämä siivittivät hänet kirkkaaseen upeaan uneen, sellaiseen joka sai kyynelehtimään liikutuksesta. Kirkontornit, linna, joki ja torille kerääntynyt väki olivat taas kerran entisellä paikallaan, koko vanha keskusaukio, jonka eräässä varjoisessa nurkassa, jäykästi kuppilan seinää vasten nojaten, ujo hymy huulillaan, saattoi hyvällä tuurilla bongata itse arkkitehdin nostamassa toverillisesti hattuaan.

Tässä voisi olla tarinan loppu, onnellinen siinä mielessä että kirjallisuuden historia voisi muistella puhtaalla omallatunnolla Franzin työstämää unten aukiota. Mutta ikävä kyllä seuraava myrsky odotti jo nurkan takana. Fasismin nousu. Yhtenä tuiki tavallisena yönä salainen poliisi suoritti ratsian M.B:n asuntoon ja takavarikoi käsikirjoitukset. Kokonainen elämäntyö pyyhittiin toistamiseen papereista. Vähän myöhemmin katosi myös M.B. ja tragedia tuli päätökseen. Maailmalla kiertää enää pelkkä tuhka, vain legenda Franzista säilyy.

***

“On mulla toinenkin.”

***

ii) Fernando

Tän biisin tuntee kaikki. Mä ainakin.

Yllättäen yksissä bileissä tuttu korvamato luikersi mun päähän. Oikein tarttuva eteläinen rantaballadi, mutten saanut sen nimeä mieleen. Hyräilin melodiaa parille kavereille, nekään ei osanneet ainakaan heti nimetä biisiä. Toinen väitti kyllä kuulleensa sen jossain. Asia jäi vaivaamaan mua. Kotimatkalla bussissa koetin kaivaa biisiä internetin syövereistä. “Fernando”, näppäilin hakukoneen kenttään ja selasin sinnikkäästi tuloksia. Löysin jotain muuta, mutten kuitenkaan etsimääni. Silti tunsin sydämessäni, että biisi oli nimeltään “Fernando” eikä mikään muu. Sen täytyi olla. Laulullisesti ja myös semanttisesti nimi oli täysosuma, genren konventioista puhumattakaan. Koko biisin olemus tuntui kietoutuvan nimen ympärille aivan oleellisella tavalla. Hyräilin kertsiä ja äänitin sen kännykällä, sitten painuin sänkyyn. Nukuttu yö ei tuonut selvyyttä ongelmaan.

Seuraavat haut tuotti aivan yhtä laihoja tuloksia. Siis tuloksia tuli kyllä, raakaa datamassaa (kuvaavampaa ilmausta ei ookaan), luettavaa ja kuunneltavaa päiviksi ja viikoiksi putkeen, mutten osannut seuloa sen joukosta sitä yhtä ainoaa tiedonmurusta, josta mä olin kiinnostunut. Kokeilin jokaista mieleen sattunutta tietokantaa ja kahlasin läpi suurimpia musiikin suoratoistopalveluita. Mistään niistä ei ollut apua.

Viimein mä käännyin ammattiavun puoleen. Olin yhteydessä dj-piireihin. Äänitteeni kiersi pitkään kentällä eikä kukaan kyennyt jälijittämään sen alkuperää. Lukuisten viestittelyjen päätteeksi käteeni lätkäistiin analyysi. Ei ehkä sellainen, joka olisi vienyt mua merkittävästi etsinnöissä eteenpäin, mutta vastaus oli joka tapauksessa paras siihen asti saamani. Näin mulle vastattiin: “Biisi on äänitetty noin 40 vuotta sitten, luultavasti Italian musamarkkinoille tai ainakin siinä on tuntuva Italo disco -vaikute (esim. Saksa tai Japani), jossakin perus- tai ei-merkittävässä studiossa. Julkaisu ei oo ollut ihan marginaalinen ja sai levy-yhtiöltä rahoitusta tavanomaisen tuntemattomalle pienelle kokoonpanolle käytetyn määrän, mutta sekä biisi että bändi on vaipuneet sittemmin unholaan.”

Mä oon jo vuosien ajan kiertänyt levykauppoja ympäri maailmaa ja hyräillyt melodiaa niille sadoille tai peräti tuhansille ihmisille, jotka on suostuneet kuuntelemaan. Toistaiseksi en oo onnistunut löytämään “Fernandoa”.

Mun usko “Fernandoon” ei oo kuitenkaan horjunut. Mulle se on aito abstraktio, tosiolevainen, viimeistä täyttymystä vaille jäänyt idea. Muistelen yhä lämmöllä sitä iltaa niissä bileissä, kun ensi kertaa sain kuulla suloiset sävelet elävästi omin korvin, vaikka tiesinkin biisin heti ajattomaksi.

***

“Arvaatko miten monta Franzia ja Fernandoa historiaan oikein mahtuukaan?” Katja päätti tarinansa.

“Tuhotut teokset. Hukatut teokset. Tekemättömät teokset… Niitä on varmasti lukemattomia”, vastasin. “Vau. Se on jollain oudolla tavalla… tosi inspiroivaa!”

Katsahdin jälleen ikkunaan päin. Pölyisen lasin takana pihlajanoksa värähti kylmässä tuulessa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s