LoC, luku 13: Säröillä

Laiskottelin sängyn perällä kuuma läppäri sylissäni huristen. Mitä enemmän minuutteja hukkasin, sen parempi. Taas viikonloppu ilman mitään sen kummempia suunnitelmia. Lähinnä keholliset syklit, uni, nälkä jne. määrittivät sen tahdin. Kun rakko alkoi täyttyä, kävin vessassa, ja vatsan kurniessa painuin keittiöön. Näin jo eteisestä miss Cheungin istumassa pöydässä nuudelikulhon ja kännykän ääressä. En ollut törmännyt häneen taas moneen päivään. Astuessani huoneeseen hän kohotti hieman katsettaan ruudusta ja tervehti vaivaantuneesti, ennen kuin tunki lisää ramenia suuhunsa. Vastasin tervehdykseen ja samassa tajusin, ettemme olleet koko syksyn aikana luultavasti sanoneet toisillemme juuri muuta kuin morning, hi ja sorry.

Kysyin ohimennen, mitä miss Cheung katseli. Pelkkä syötti, johon hän saattoi halutessaan tarttua. Hän käänsi kännykkää ja näytti videota Hongkongin kaduilta. Valtava väenjoukko oli pakkautunut aukiolle. Sateenvarjoja, laserosoittimia, ihmisiä pitelemässä tyhjiä valkoisia paperiarkkeja ilmassa. Kuulemma opiskelijamielenosoitus demokratian puolesta. Kerroin lukeneeni niistä uutisista, juttutuokio venyi ilahduttavasti. Tärkeitä askelia kaveruutemme polulla, joilla oli välitön piristävä vaikutus myös yhteiselomme kannalta. Hongkongista Punaiseeen kaupunkiin. Koetin selittää miss Cheungille paikallista mutkikasta alkoholilainsäädäntöä, joka aiheutti tiettävästi päänsärkyä turisteillekin.

Lakeja oli hiljattain uudistettu. Kaljaa sai myydä yhä yhdeksästä yhdeksään paitsi baareista yhdeksän jälkeenkin paperipussissa mukaan, valtion viinamonopoli piti edelleen tiukasti pintansa lukuun ottamatta joitain mietoja teinien suosimia cocktaileja, jotka oli nyt siirretty ruokakauppojen hyllyille, bileet saivat jatkua tunnin pidempään (ei koskenut terasseja) tai jopa läpi yön siinä tapauksessa, että viinat pantiin välissä pariksi tunniksi lukkojen taakse ja siirryttiin limudiskoon, alkoholijuomien mainonta oli julistettu yleisesti ottaen pannaan jne. Paljon hässäkkää alkoholismin suitsimiseksi. Pykälät ja käytännöt surisivat päässäni, kunnes putosin itsekin kärryiltä. Nälkä esti ajattelemasta kirkkaasti, joten lupasin palata myöhemmin asiaan ja menin jääkaapille. Harmikseni se ammotti tyhjyyttään, jäljellä oli pelkkiä tähteitä, ei edes pakastevihanneksia tai kuivaa leivänkannikkaa. Vedin ärtyneenä takin niskaan ja suuntasin kohti lähimarkettia. En kuitenkaan päässyt ensimmäistä risteystä pidemmälle.

Musta henkilöauto pysähtyi eteeni suojatiellä ja pakotti minut seisahtumaan. En erottanut kuskia tummennettujen lasien takaa, musiikki pauhasi lujaa ja basso särisi saranoissa. Nuijat liikenteessä, mietin itsekseni ja lähdin kiertämään autoa takakautta. Samassa se alkoi kuitenkin peruuttaa ja tukki tieni jälleen. Nostin käteni kysyvästi ilmaan ja vilkaisin tuimasti mustiin ikkunoihin. Huumorintajuni ei riittänyt tänä iltana sellaisiin leikkeihin, mieleni teki astella konepellin yli kun äkkiä auton etuikkuna avautui. Paksu savuhattara tuprahti ulos, alavireinen post-punk kajahti ilmoille. Ulisevien kitaroiden seasta ponkaisi ääni, jonka olisin tunnistanut missä tahansa.

“Katos! La Défensessa me törmätään itse korttelin prinsessaan”, Aldi huudahti. “Hyppää messiin huviajelulle.”

Mietin pari sekuntia asiaa, kunnes huokasin, nykäisin oven auki ja kapusin ajoneuvon hämärään takaosaan. En edes viitsinyt kysellä auton alkuperästä, vaan pidin suuni nätisti supussa. Kuskipukilla istuva Inka kääntyi puoleeni ja nauroi valkoiset hampaat pimeässä kiiluen.

“Verohan se siinä! TÄY-DEL-LIS-TÄ”, hän hihkui ja kurotti taaksepäin nyrkkiään, jota tökkäsin laiskasti.

“Näillä kulmilla on näköjään ehtymättömät apajat”, Aldi sanoi ja Inka lähti kaasuttamaan pitkin La Défensen neon- ja mainoskylttien valaisemia kortteleita.

Nuijat liikenteessä todellakin, mietin taas seuratessani etupenkillä riekkuvia kavereitani ja hymynkare nousi väkisin huulilleni. Pian Aldi tarjosi taakse käryävää jointtia.

“Dojoing. Aika muuttua hyvin, hyvin elastiseksi”, hän sanoi. Tyydyin tuhahtamaan.

Pari maltillista henkosta, ojensin sätkän takaisin. Seuraavaksi aloin jo ennakoida mielen hidasta kuperkeikkaa, jollaisiin nämä kaksi kaverusta olivat erikoistuneet. Kasvoni vaipuivat välinpitämättömään virneeseen ja keho syvälle pehmustetun istuimen notkoon. Aldi vilkaisi taakse kolkosti hymyillen. Jokin oli vinossa. Haistoin palaneen käryä. Minulla kesti hyvän aikaa, ennen kuin aivoni rekisteröivät puuttuvan palasen. Ehkä se johtui heikosta valaistuksesta. Ehkä jointista. Joka tapauksessa kohta parahdin: “Mitä sä oot mennyt tekemään tukalles? Skinari!”

Aldilla oli ollut suunnilleen kymmenvuotiaasta asti pitkä kuriton hiuspehko, jota hän toisinaan takutti sieltä täältä ja joskus taas värjäsi räikein raidoin.

“Aa joo, hassu juttu. Mä myin hiukseni. Tiesitkö että niistä maksetaan kylmää valuuttaa?” hän kysyi ja sipaisi kämmenellä lyhyttä siiliään.

“Myit hiukses, miten sä saatoit? Ne loi sulle oikeesti särmää”, sanoin. “Nyt sä näytät ihan joltain jättivauvalta. No, toivottavasti sait edes hyvän hinnan tukasta.”

“Niijoo, kourallinen dollareita”, hän vastasi. “Mustista hiuksista on kai ylitarjontaa. Intiassa jengi on lähtenyt tosissaan mukaan hiusbisnekseen.”

Syöksyimme kuin raketti pois 5. kaupunginosasta. Inka pysäköi auton autiolle parkkialueelle valtaväylän kupeeseen. Sadan metrin päässä erottui elon merkkejä. Öiset merkkivalot, ilmassa hehkuvat punaiset tulipäät johdattivat baarin rappusille. Sanoja ei tarvittu, pelkkä nyökkäys ja murahdus. Tiskillä hana kävi kolmesti ja tuopit kolahtivat pöytään. Pidin huolen siitä, ettei Inka käynyt tilaamassa enempää. Yksi olut ei tosin viihdyttänyt kuskiamme pitkään.

“Spontaaniudelle. Seikkailulle”, Aldi lausui ensimmäisen ja toisen tuoppinsa kohdalla. Pistin merkille Inkan happaman naaman.

Hän pitkästyi nopeasti tyhjin käsin – siihenkin saakka hän oli jaksanut lähinnä minun jatkuvasti tarjoamien röökien ansiosta – ja nousi viimein pöydästä autonavaimia mielenosoituksellisesti kädessään helistäen. Meille tuli hoppu rynnätä Inkan perään (ryystää tuopit tyhjiksi). Tumma, jossain määrin uhkaavakin henkilöauto odotti meitä asfalttiaukean reunalla.

Unettavan mukava takapenkki. Otsani valahti vasten kylmää ikkunalasia. Asteittain himmenevä, kapeneva tietoisuuden tila, seurasin ohi lipuvia värikkäitä mainosvaloja. Objektit hidastuivat hidastumistaan, kunnes näkymät sekoittuivat keskenään yhdeksi värien pyörremyrskyksi ja sitten ne katosivat. Tunsin enää vain auton eteenpäin suuntautuvan tasaisen liikkeen vatsanpohjassa. Pimeys. Torkuin muutaman minuutin. Tai ehkä puoli tuntia. Mahdoton sanoa. Joka tapauksessa havahduin siihen, kun vieras sormi raotti silmäluomeani.

“Herää, Ruusunen”, Inka sanoi. Aukaisin silmät ja taivutin jäykkää niskaani.

Autoi seisoi paikallaan. Mainostaulutkin olivat nyt pysähtyneet.

“Mitä tapahtuu?” kysyin inhottavassa tokkurassa. Pudistelin kokeeksi päätä, mikä vain pahensi olotilaani.

“Aktio: etsimässä elämää”, Inka vastasi määrätietoisesti. “Kohtaus: toistaiseksi sivuraiteilla.”

Painoin nappulasta ikkunan auki, vilkaisin ulos ja tähyilin ympärilleni. Mielikuvituksettomien virastokompleksien takana häilyivät hyvin tuttuina kauppakeskuksen kliiniset tornit.

“Etkö sä La Défensea tunne?” haukottelin.

“Jaa, tosiaan”, Inka sanoi. “Omat kotikorttelit tunnistaa tietty aina. Jopa yön arvoituksellisimpana hetkenä. Sehän sattui muuten sopivasti. Jos mennään teille kiskaisemaan GT:t?”

He tahtoivat siis viinakaapilleni. Tyypillistä. Kohautin olkiani ja hymähdin ympäripyöreästi. Inka silitti päälakeani ja starttasi auton. Tai ainakin yritti parhaansa. Se pihisi ja vinkui aikansa, kunnes suostui viimein käynnistymään. Inka kääntyi takaikkunaan päin ja nosti kyynärpään rehvakkaasti selkänojalle, mutta – koska oli epähuomiossa vaihtanut pakin sijasta ykköselle – auto ei peruuttanutkaan, vaan ajautui suoraan edessä aukenevaan kiviportaikkoon. Kuului hirvittävää ryskettä ja useita kirkaisuja, kun auto kiisi rappuja alas ja viimeisen pamauksen saattelemana mäsähdimme tasanteelle. Säästyimme sentään naarmuitta, mutta aivan samaa ei voinut sanoa autonrämästä. Hengityksen tasaannuttua Inka rupesi vääntelemään avainta virtalukossa, mikä sai auton vain yskimään ja köhimään. Sitten yskintäkin lakkasi ja Inka iski turhautuneena kojelautaa nyrkillään. Menin ulos tupakalle, sillä uskoin vankasti tämän kärryn tulleen tiensä päähän.

La Défensen vanha asematalo, nätti puistoaukio liikekeskustan liepeillä. Kuljin sen poikki tavallisesti monta kertaa päivässä, tänään oli jo kymmenes tuhannes kerta. Mutta mikä kiintoisaa, tänä yönä elettiin h-hetkeä kun valot välkkyivät ja tummat figuurit vilahtelivat asemarakennuksen ikkunoissa. Katselin alastomien puunoksien välistä kaivaten roihuavia ruutuja. Kädet etsiytyivät kuin itsestään samoille liikkeen urille, jotka olivat saaneet alkunsa jo ammoisina aikoina. Inka ja Aldi astelivat rinnalleni, sama näky oli vanginnut heidänkin huomion puoleensa. Inkan suupielet kääntyivät verkkaisesti ylöspäin.

“Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä…”

***

Keskiyön bileet.

Seisoimme korkeassa salissa – huomattavasti avarammassa kuin mitä taloa ulkoapäin tarkkailemalla oli osannut odottaa. Ja sisällä väki tanssi, niin maantasalla kuin yläkerrassa sijaitsevalla parvellakin. Vanhan asemarakennuksen reivit, oikein huvittavaa! Natisevalle puulattialle oli kokoontunut satapäinen joukko. Inka tervehti farkkuhaalareihin pukeutunutta brunettia, Joannaa kuten kohta ilmeni. Kuuntelin keskustelua hädin tuskin puolella korvalla, sillä musiikki veti minua voimakkaasti puoleensa. Kengänkannat tunnustelivat jo kärsimättömästi parketin kimmoisuutta. Muinainen rituaali. Salin mahtava lihamylly. Joka nieli yksilöt sisäänsä. Jauhoi heidät palasiksi. Ja sylki ulos silkkaa energiaa. Spottivalo osui silmiin ja täytti näkökentän purppuralla. Vapaana huojuessaan saattoi nähdä taivaan tähdet, se täytyi itse kokea. Salin huohottava yhteenliittymä, hikoileva organismi joka huusi, toisteli kuumeisesti vain yhtä ainoaa sanaa:

elossa

Istuin Joannan kanssa kaksin parvella. Kiemurtelin tuolilla hermostuneesti etsien samalla katseellani katonrajassa piilevää exit-kylttiä. Nurkassa erottuivat kapeat portaat, jotka laskeutuivat alas saliin nihkeiden eläinihojen valtakuntaan. Olin juuri nousemassa tuolilta, kun tunsin Joannan lempeiden sormien laskeutuvan olalleni.

“Älä stressaa”, hän sanoi äidillisesti. “Inka meni haukkaamaan vaan happea.”

Maltoin mieleni ja jäin paikalleni istumaan. Joanna kaivoi laukustaan kaksi olutpulloa. “Maistuuko pilsneri?” Nyökkäsin ja kiitin. Hän ojensi pullon minulle. Hamusin korkkia vaistomaisesti kulmahampaiden väliin, mutta Joanna jolla vaikutti olevan ratkaisu valmiina kaikkiin maailman ongelmiin, veti pulloavaajan esiin povitaskustaan ja heristi sitä minulle.

“Säästä ittees, nainen”, hän moitti.

Tshhhhh korkit sihahtivat auki ja kilistimme pulloja. Katseet kohtasivat, toverillinen hymy. Oikea paratiisilintu, mietin itsekseni. Musiikin volyymiä oli äskettäin nostettu reippaasti. Tähän asti en ollut kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota – tekno pukeutui usein samankaltaisiin paikasta riippumattomiin vaatteisiin – mutta nyt kaiuttimista hyökyi vivahteikas äänimeri, joka hiveli korvan lisäksi mielikuvitusta. Djembet kajahtelivat kuivassa iltailmassa ja jossain etäällä näkymättömissä vaelsivat savannin nälkäiset villieläinlaumat. Vieressä Joannakin kuulosteli biisiä ja hytkytti ylävartaloaan rytmikkäästi.

“Kelpo DJ, vai mitä?”

“Takuulla. Mä tuskin osasin aavistaakaan, että teknosta löytyy myös tämmöinen puoli”, vastasin. “Mä luulin, että siinä on aina kyse vaan loputtoman maratonin juoksemisesta.”

“Onhan siinä muutakin. Mut ehkä sä oot käynyt väärissä paikoissa. Mitä sä tiiät maanalaisesta toiminnasta?” hän kysyi ja näytti samassa silminnähden innostuneelta.

“No, DK:lla tulee pyörittyä joskus… Noin muuten mä taidan olla niissä skeneissä aika noviisi.”

“Hyvä. Mä ite puolestani rakastan näitä juttuja”, Joanna aloitti. “Maanalainen virta pulppuaa luonnollisesti tuolla jossain pinnan alla, joten sen löytämiseksi pitää olla valmis kaivuuhommiin. Mut jos on asialleen omistautunut, etsinnästä voi tulla elämäntapa. Monet ajattelee, et varteenotettavat ilmiöt pulpahtaa ikäänku itestään yleiseen tietoisuuteen ja vastaavasti piilossa lymyävän aineksen sietää odotella rauhassa kypsymistään, kunnes aika on kypsä. Niinku raa’at omenat puunoksilla tai jotain. Mut sehän ei pidä ollenkaan paikkaansa.

“Pinnan alta löytyy kokonaan toinen vaihtoehtoinen tarjonta, joka on pullollaan lahjakkuuksia ja raakaa luomisvoimaa, puhasta inspiraatiota. Niillä on esittää omat vastineensa pinnalliselle korkeakulttuurille. Ja muutenkin voidaan väittää, et nää ‘peikko- ja keijukaislapset’ on huomattavasti vilpittömämpiä, sillä ne on vielä taloudellisesta ja sosiaalisesta paineesta jokseenkin riippumattomia. DIY-asenteen voimin voidaan näyttää keskaria valtavirtakulttuurille ja päästään lähelle sen vapaata, ideaalia tilaa. Jos joskus huvittaa, voin ottaa sut mukaan mestoille. Kattelemaan sitä, mikä ei oo näytteillä. Unsights.

“Oon avoin uusille kokemuksille”, vastasin. Tunsin yhä selkeämmin, että olin lyöttäytynyt mainioon seuraan.

“Mahtavaa. Useimpina viikonloppuina mä oon liikkeellä”, hän sanoi iloisesti.

Tekno jylisi huumaavana salissa ja peitti tehokkaasti muut äänet alleen, mukaan lukien pari metriä yläpuoleltamme kiirivän vähitellen murenevan kattoikkunan natinan. Tästä syystä seuraavat tapahtumat tulvivat tietoisuuteni aivan puskista: yhtenä hetkenä rupattelin Joannan kanssa mukavia ja silmänräpäystä myöhemmin seurasi todellinen kaaos. Hohtavien lasinsirpaleiden ryöppy satoi parvelle ja kiljaisin refleksinomaisesti, kun kookas mytty lysähti keskelle lattiaa. Joanna oli hämmästyttävän nopeasti pystyssä ja tilanteen tasalla, itse istuin vielä hyvän aikaa tuolilla säikähdyksestä jäykkänä.

“Helvetti sun kaa! Mähän sanoin, ettei se kestäis sun painoa”, Aldin ääni kuului jostain kaukaisuudesta.

“Mä halusin vaan vilkuttaa Joannalle ja Verolle”, tuli arka vastaus lasiröykkiön keskeltä. Nimeni painotettiin persoonallisella tavalla, kuten tiesin vain yhden henkilön tekevän.

Inka nousi parvella polvilleen Aldin tähystäessä neuvottomana sisään kattoon ilmaantuneesta aukosta.

“Ootko sä kunnossa?” tämä kysyi hieman epäröiden ikään kuin peläten vastausta.

“Enköhän”, Inka vastasi ja kapusi Joannan tuella jaloilleen. Hän astui hajonneiden lasinkappaleiden seasta parketille turvaan.

“Turvalasia näemmä”, hän lisäsi hypisteltyään harmittomiksi murusiksi hajonnutta lasia sormillaan ja pudisti pölyjä harteiltaan.

Olin tällä välin ehtinyt toipua suurin piirtein ensijärkytyksestä ja marssin Inkan eteen rystyset valkeina.

“Hups, joku saa kohta kuulla kunniansa”, Aldi mutisi ylhäältä katolta. Muutama orpo lasinkulma törrötti yhä karmista mustaa taivasta vasten.

Tartuin Inkaa kiinni rinnuksista ja mulkaisin häntä pahalla silmällä. “Mitä vittua sä oikein aattelit?” ärähdin. “Entä jos yks tommoinen oikein terävä sirpale olis katkaissut sulta kaulavaltimon? Mitä sä sit tekisit?”

Hän tuijotti minua rauhallisesti takaisin ja päästi huultensa välistä haukotuksen. Laskin hänen poskistaan monta veristä viiltoa.

“Mitä sit, entä jos… aina vaan samaa paskaa”, Inka sähähti. “Kun nyt mitään ei kerran sattunut, niin oisko pari lohdutuksen sanaa ihan mahdottomasti pyydetty? Halaus? Helpotuksen huokaus? Ja mitä kaikkia näitä on. Ei, sulta irtoaa vaan kurkkua hapuilevat petolinnun kynnet. Mä varotan kuule sua, kynnet helvetti irti!”

Viimeisissä sanoissa leimahti vanha kauna ja päästin irti Inkan paidasta. Äänensävy oli järkyttänyt minua.

“Hitto, dialogihan muuttuu rumaksi”, Aldi höpisi piilostaan ja katosi sitten näkyvistä.

Inka käänsi selkänsä minulle ja linkutti itsekseen jupisten parven kaukaisimpaan nurkkaan kuin ilma ympärilläni olisi äkkiä muuttunut myrkylliseksi hengittää. Joanna vilkaisi minua pahoittelevasti ja kipaisi sitten Inkan perään. Jäin yksin tuijottamaan jalkojeni juuressa olevaa lasimurskaa. Nurkassa Joanna silitti Inkan käsivartta ja ryhtyi tarkastamaan tämän haavoja. Välissämme nouseva tukiparru langetti pitkän varjon heidän kasvoilleen ja sai ne näyttämään tunnistamattomilta. Tuttujeni kehoihin siirtyneet olennot olivat ilkeitä ja pahansuopia: ne juorusivat ja hihittivät taukoamatta ja vilkuilivat välillä minuun päin ivallisesti virnistäen.

Käänsin katseeni sivuun ja huomasin Aldin ryntäävän samaan aikaan parvelle. Hän arvioi tilanteen lennosta ja päätti sitten suureksi riemastuksekseni lyöttäytyä minun seuraan. Inka katseli hänen perään halveksuen, mutta nieli pian kiukkunsa. Hän alkoi kopeloida taskujaan, löysi pian etsimänsä ja esitteli sen jälkeen aarrettaan Joannalle. Kieroja hymyjä, julkean määrätietoiset sormet. He huitaisivat jotain huiviin ja näyttivät sitten kieltä toisilleen. Äkkiä Inka ja Joanna heittäytyivät tanssiaskeliin. All I need in this life of sin is me and my girlfriend, he hoilasivat ja kiersivät käsikynkässä toistensa ympäri.

Todistin parven tapahtumia etäisyyksien päästä sivullisena. Aldi tutkaili minua vakavana. “Entä ootko sä sit kunnossa?” hän kysyi lopulta.

“Mä voin mainiosti”, vastasin konemaisesti, sillä nurkan varjohahmot olivat kietoneet minut pikkusormensa ympärille.

***

Poriseva, värisevä sali. Kuumat kehot kylki kyljessä. Käteeni iskettiin limsapullo. Otin siitä pitkän mutta kuitenkin riittämättömän huikan, sillä janoni oli suunnaton. Bileet olivat näännyttävät…

“Muista sokeri, reiveissä tarvii paljon energiaa!” Aldi karjui musiikin yli.

Joku törmäsi minuun voimalla ja kiepsahdin iskusta ympäri. Lisää kyynärpäitä. Lisää lanteita. Ja viimein minun muotoiseni tila, jossa huojua turvallisesti seuraavien tuntien ajan. Valtava saippuakupla, jonka läpi näki pelkkiä pastellisävyjä. Ihailin sormieni sukellusta basson siivittämänä halki ilman… Äkkiä luja rääkäisy. Se kuulosti karulta kuin elämä ja puhkaisi kerralla kuplani ja nykäisi minut transsistani takaisin La Défensen hylättyyn asemataloon. Mitä oli sattunut?

Kiirehdin muiden mukana kohti tanssilattian keskustaa. Ohitin joukon epätietoisia naamoja, joku katsoi pahasti kun olin käyttänyt liikaa kyynärpäätä, mutten jaksanut välittää. Kiivasta supinaa, saliin syntyi rinki jonka keskellä näin maassa lojuvan naisen. Se oli Joanna. Parin askeleen päässä seisoi puolestaan Inka, viimein hiljaa ja paikalleen jähmettyneenä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s