LoC, luku 14: Esirippu

Kuva: Mariinsky Theatre

“Soita ambulanssi!”

“Vissiin yliannostus…”

Inka seisoi paikallaan kasvot poispäin käännettyinä, ilme oli oli kovettunut tutkimattomaksi. Joannan ylle kumartunut mies tunnusteli hänen pulssiaan ja kuulosteli hetken, totesi sitten yleiseksi huojennukseksi: “Hän hengittää.”

Ensihoitajien saapuessa ihmiset tekivät välittömästi tilaa ja saliin syntyi etuovilta tanssilattialle vievä kulkuväylä. Musiikki ei soinut enää. Hoitajat taluttivat sekavan Joannan ulos asematalosta pihalla odottavaan ambulanssiin. Minä ja Inka kipitimme lähimmälle bussipysäkille. Matkalla sairaalaan emme vilkaisseet kertaakaan toisiimme. Ajatukset liikkuivat aivan muualla: ambulanssissa istuvan Joannan tuskaisissa silmissä juuri ennen kuin ovet sulkeutuivat, rypyissä ensihoitajien otsalla, epätietoisuudessa ja toivossa ja hiljalleen kasvavan ärtymyksen puuskissa…

***

Sairaalan autio käytävä. Tähänkin aikaan yöstä laitoksissa paloivat kirkkaat valot. Kävelin epämääräistä kahdeksikkoa ympäri yhä uudelleen ja uudelleen, askeleet kaikuivat terävinä hiljaisessa tilassa. Inka istui penkillä parin metrin päässä. Mieleni kävi yhtä lailla kierroksilla, mutten kyennyt vetämään jarrusta. Järsin kynteni pyöreiksi ja aina välillä vilkaisin potilashuoneen pastellinvihreää vaitonaista ovea. Sillä välin Inka nojasi tyynesti kyynärpäihinsä ja tuijotti hievahtamatta vastapäistä seinää. Hänen apaattinen olemuksensa alkoi vähitellen kuvottaa minua. Pääni tuntui pihisevältä painekattilalta; vain me kaksi ja neljä seinää ympärillämme. Olin äärettömän väsynyt ja pikkuhiljaa väsymys muuttui epätoivoksi. Samassa käännyin kesken lenkin Inkaan päin ja puuskahdin:

“Sä se kyl tykkäät istua siinä perseelläs samaan aikaan kun meiän kaveri makaa tossa noin seinän takana tuskissaan. Tai kuka ees tietää, mitä siellä on sattunut? Eikö sua vaivaa tää yhtään?”

Inka singahti haukkana ylös penkiltä, jolloin peräännyin vaistomaisesti monta askelta taaksepäin. Hän pysyi perässäni helposti ja astui eteeni hurjistuneena niin että nenänkärjet miltei hipoivat toisiaan.

“Hitto mikä kakara! Mitä sä oikein luulet?” hän kivahti.

Vain parin sentin päässä värisevät pupillit, haistoin hänen kiihkeän hengityksensä. Olin ajautunut selkä seinää vasten.

“No mut hei. Pyhä Vero ja ne muut maan matoset! Niinhän se on kirjoitettu”, hän ilkkui.

Häivähdys menneiltä ajoilta, en jaksanut enää suitsia puheitani.

“Ha, kyl mä näin, et sä sujautit jotain Joannalle siellä parvella. Tää on kuule sun tekosia!”

Inka vaikeni, silmät seisahtuivat ja kasvot kivettyivät jälleen. Hän vaikutti kadottaneen hetkeksi sanat kokonaan. Ehdin jo ajatella, että olin mennyt liian pitkälle, kun äkkiä veri virtasi takaisin poskille ja hän pui raivostuneena nyrkkiään ilmaan.

“Aika raskaita syytöksiä noin vakavalla naamalla. Miks sä turhaan maalaat piruja seinille? Mä en kestä sua! Mut eihän maailma kaipaakaan enää siskoja. Ainoostaan kylmiä ämmiä!”

“Mitä vittua sä oikein puhut? Selitä toki”, vastasin ja poljin samalla kengänkorolla lattiaa.

“No, tulee vaan ihan nuoruus mieleen. Ei noin Inka kulta, voi Inka kulta. Omena tais pudota kauas puusta. Turha näyttää noin synkkää naamaa. Vero ansaitsee vähän tunnustusta. Hip hip”, Inka sanoi ja kohotti käsiään laiskasti ilmaan.

“Ai et oikein tunnustusta, ihan tosi? Se kutsuu luokseen ja laukoo viinapäissään: Vero rakas, sun pitkä nokkas työntyy taas just sinne, mihin sillä ei oo mitään asiaa. Te kaksi ette oo muuttuneet tippaakaan”, sanoin ja yritin parhaani mukaan pitää aisoissa sisuksissa roihahtanutta vihaa.

“Ohho, entäs sit neiti Viaton ite? Sä ja sun suuret Oivallukset: tunteet sivuun, kun sä järjestät toiset nokkelasti siisteihin kategorioihin. Mitä ny toveruudesta! Sä varmaan luulet rakentavas jotain tosi ainutlaatuista, mut todellisuudessa sun aivoitukses on säälittäviä.”

“Selvä. Mä siis laadin kaavoja. Voi vitsi kun muutkin vois tyytyä vaan siihen. Mut ei, ne tarvii ympärilleen kuolemaa.”

“Sun sydän on mätä! Tai ehkä sä oot vaan sydämetön, pelkkä onneton verenimijä.”

“Sano viel ykskin sana…”

“Ja mitä sitte?” Inka nauroi. “Nähäänkö ehkä viimein vilaus sun pehmeestä sisimmästä ton kovan nahan alla? Sun herkästä taiteilijasielustas?” Silmitön inho häntä kohtaan sai jo koko kehoni tärisemään.

“Jaa, täällä kaivataan siis lisää tunnetta? Miltäs tää kuulostaa: painu helvettiin, persenaama!” huusin päin hänen kasvojaan.

Inka pyyhkäisi teatraalisesti sylkipisaroita silmiltään ja mutristi klovnimaisesti huuliaan. Minusta tuntui, että olin joutunut taas keskelle jotain outoa näytelmää.

“Miten vaan”, hän huokasi. “Onni on oma perhe. Mihin sitä muuten joutuisikaan?” Hän kääntyi lähteäkseen.

“Hyvästi!” Inka huudahti ja lähti sitten pinkomaan käytävää poispäin.

Jäin katselemaan, miten hän katosi kulman taakse, ja sen jälkeen minua tervehti enää sairaalan kolea, syyllisyyttä tihkuva käytävä.

***

Istuin potilashuoneessa sängyn vieressä ja katselin kyljellään lepäävää Joannaa. Hän oli unessa. Lääkärin mukaan hän oli toipumaan päin. Pitkään jatkunut fyysinen rasitus yhdistettynä kuumuuteen ja stimulantteihin olivat johtaneet elimistön ylilämpenemiseen, mutta nuori keho oli onneksi myös sitkeä. Kiinni vedetty verho jakoi huoneen keskeltä kahtia ja sen toisella puolella toinen nuori lepäsi sängyllä. Hänellä ei ollut seuralaista vierellään. Vajosin alaspäin tuolilla, stressinjälkeinen raskas olo levisi jäseniin.

Sä pelästytitkin meidät tänä iltana huolella, mietin itsekseni. En mä sua syytä. En syyttele ketään. Tää oli jollain tapaa kuitenkin ennalta arvattavissa. Väistämätöntä. Ei. Turha märehtiä sitä, mikä on jo päässyt sattumaan.

Sä tosiaan ravistelit meitä. Ja pakotit ottamaan esille meidän omat haudatut ongelmat. Siitä mä saan olla sulle kiitollinen. Mut samaan aikaan mä oon pirun huolissani Inkasta. Vanhat merkit on epäilemättä taas nähtävissä. Painajainen väijyy nurkan takana… Onks vielä liian myöhäistä kääntää tapahtumien suuntaa?

Ja mä pelkään myös hitosti itteäni. Inka kai tarvis tukea, mut mä en tiedä onko musta siihen. Mulla on monta asiaa selvitettävänä ja se osaa olla niin raskas joskus. Kai mua pelottaa, et mä tartun lyhimpään tikkuun ja päätän lyödä hanskat tiskiin. Välillä musta tuntuu, et meidän perheen ylle on langetettu kirous.

Mua kans karmii se, mitä Inka musta ajattelee. Haluisin uskoa, et se on yksinkertasesti väärässä, koska mä oon ollut tähän asti varovainen jakamaan mun ideoita. En ollut valmis, mä en osannut muotoilla niitä oikein… Mut mua oikeesti hirvittää, et Inka näkee sittenki mussa jotain sellaista, jota mä en uskalla myöntää edes ittelleni. Entä jos mä oonkin sit kylmä, välinpitämätön ja laskelmoiva henkilö? Ehkä mäkin oon saanut nykyaikaisen tartunnan?

Mä jaksan kuitenkin edelleen toivoa parasta. Toivo. Outo juttu sekin, käyttäytyy kans vähän niinku epidemia. Pimee vuodenaika vyöryy jo päälle koko raskaalla painollaan. Tässä maassa kaivataan nyt epätoivosesti valoa. Ja väki voi kohottaa kukin tahollaan kynttilän tai stendarin ja pienet tuikkunsa ilmaan ja kirkas hehku pyyhkäisee äkillisesti karujen maiden ja mantujen yli. Ja ehkä sillä hetkellä me viimein tajutaan, ettei me olla täällä yksin.

Jospa mä oonkin Inkan suhteen vain vainoharhainen – sitä voi vaan toivoa – mut mun intuitio väittää kyl muuta ja mä oon tottunut luottamaan vaistoihini…

Havahduin ajatuksistani, kun kuulin äkkiä Joannan puhuvan. Se osoittautui kuitenkin vain epäselväksi uniseksi mutinaksi, jonka jälkeen hän jatkoi hiljaista tuhinaansa sängyllä asennossa, johon tämä viheliäinen ympäristö oli hänet tyrkännyt. Sisälläni myllersi erikoinen tunteiden sekamelska. Siihen sekoittui kateutta ja haikeutta mutta myös iloa ja voimakasta toveruutta. Se syttyi ajatuksesta, että hän oli loppujen lopuksi elänyt ihmismäistä elämää. Tuijotin lakanalla lepäävää kättä ja kuvittelin Joannan taas pystyssä ja hytkyvän jo ensi viikonloppuna seuraavissa bileissä.

Ilma oli seisahtanut paikoilleen öisen sairaalan hiljaisilla osastoilla, ilmastointikanavien humina kuului taustalla taukoamatta kuin etäinen musiikki. Pitkät loisteputkien valaisemat käytävät, potilashuoneen pöydällä paloi yksittäinen lukulamppu. Katselin ulos ikkunasta, jossa ensilumi satoi parhaillaan maahan. Talvi oli tulossa. Viime viikkoina Punaisessa kaupungissa oli saatu totutella hämäriin ja pilvisiin päiviin, huomisaamuksi oli luvattu jo pakkasta. Sininen kajo tulvi ikkunasta sisään potilashuoneeseen ja yöpöydälle asetetulle postikortille.

Muistele oranssia säteilevää tulipalloa ylhäällä avaruudessa… Mielessäni sekoittuivat hissukseen kohti maata leijailevat lumihiutaleet ja liekehtivät taivaankappaleet, vieressäni sängyllä makaava lämmin keho enkä enää tiennyt, kuumottiko vai paleliko minua. Käännyin ikkunan puoleen ja aloin hyräillä itsekseni puoliääneen vanhaa lastenlorua:

“Nuku, nuku nalle-emo / pitkän pimeen päähän. / Kelli rauhas, kelli emo / taakse hanget jäävät.”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s