LoC, luku 15: Sairas sisko

Kuva: Kosminen K

https://kosminenk.wordpress.com/2013/01/25/loner/

Joulunaika oli käsillä. Sama iänikuinen ruljanssi oli pyöräytetty varsin taidokkaasti käyntiin. Tavaratalo Stolzin näyteikkunoissa komeilivat taas lystikkäät eläinhahmot ja ohikulkijat pikkulapsista vanhuksiin pysähtyivät ihailemaan tätä jokavuotista ilmestystä. Joulupukki komeassa koltussaan ajeli jälleen punaista rekkaa tv-ruuduissa. Toimitusjohtajat ja markkinointipäälliköt hihkuivat tornitaloissa, kun värikkäiden ostoskassien pataljoonat liisivät pitkin katuja. Kaupunkilaisten kasvoille olivat ilmaantuneet pingottuneet hymyt, jotka eivät kuitenkaan huokuneet sen syvempää onnea.

Luonto – joka yhä tunnustettiin ihmisen toiminnan alullesaattajaksi – näytti sekin olevan nyt valjastettu palvelemaan sesongin päämääriä. Lukemattomat kimmeltävät lumihiutaleet leijailivat hiljalleen kohti maata ja ilahtuneen juhlaväen kielenkärkiä. Pureva tuuli ulvoi viistäessään valtavan teräs- ja betonilabyrintin läpi. Kaduilla itsetietoisissa laumoissa rientävät ihmiset tarrasivat hattuihinsa ja kietoivat huivejaan tiukemmin ympärilleen. Joulun taika ulottui sanalla sanoen kaikkialle. Sen ystävät tunsivat lämpöisen nostalgian valtaavan mielen kun taas sitä vihaavat kokivat pakkassään vielä tavallistakin pistävämmin nahoissaan.

***

Oopperatalo kohosi valkoisina kuutioina tummaa taivasta vasten. Ooppera – olin sieltä jo myöhässä! Lumi narskui kengänpohjissa, kun juoksin risteystä kohti. Paksu toppatakki oli tukahduttava, tunsin hien pukkaavan pintaan kainaloissani. Ylitin tien sivuilleni katsomatta, liikenteen äänet saapuivat tietoisuuteeni yhtenä erittelemättömänä vyyhtenä. Hypin oopperan portaat ylös kaksi kerrallaan ja astuin sisään avaraan eteisaulaan.

“Viisi minsaa aikaa, Vero! Samppanjan pitäis olla jo esillä!” tummapukuinen kollegani huusi ärtyneenä.

“Heti kohta”, vastasin lennosta ja jatkoin aulan läpi pukuhuoneisiin vievään portaikkoon.

Kiskoin yltäni hiostavan takin, jonka alla minulla oli valmiina samanlainen tumma puku kuin kollegallani. Vaihdoin märät saappaat kiiltäviin nahkakenkiin ja menin peilin ääreen. Pöyhin sotkuista tukkaa kiireesti kuosiin, kunnes tiesin sekuntieni kuluneen umpeen ja pinkaisin takaisin aulaan. Ennätin juuri ja juuri paikalleni. Siinä samassa, kun kengänkannat löysivät näkymättömät askelmerkkinsä, putkahti esiin arvokas seurue. He seurasivat nenänvarttaan pitkin tarkkaan puuhiani. En saanut juuri mistään vähempää tyydytystä kuin tämän väen palvelemisesta. Hain halveksunnasta ylimääräistä leveyttä hymyyn, jonka soin jokaiselle vastaan tulevalle herrasmiehelle ja rouvalle. Kumarsin kohteliaasti ja otsani painui vielä pari senttiä alaspäin, kun mietin koko tätä absurdia näytelmää. Metroaseman sisäänkäynnillä kerjäläinen oli polvistunut hankeen, mutta täällä rahat hupenivat oopperan kahvilan kuohuvaan ja pikkusuolaiseen. Joskus töihin mennessä saatoin vipata hänelle jonkin hilun.

Joulusesonki näkyi luonnollisesti myös oopperan ohjelmistossa. Nyt eletiin Pähkinänsärkijän taianomaista kautta. Itse rakastin toki Pähkinänsärkijää, suunnilleen yhtä paljon kuin kammoksuin sen asiakaskuntaa. Viimeisen oopperavieraan kadottua suuren näyttämön puolelle pyyhin teennäisen hymyn äkkiä kasvoiltani. Näytöksen alkaessa kävelin salin ovelle ja painoin korvani siihen kiinni. Imin oven läpi vaikutteita kehooni. Miten mahtava organismi sinfoniaorkesteri olikaan! Sinkouduin ajatuksissani venäläisen pikkukaupungin lumen peittämälle torille. Jokainen tahti ja tarinaa eteenpäin vievä melodianpätkä puhalsi uutta henkeä tuttuun satuun. Tanssahtelin itsekseni eteisaulassa vähät välittäen kollegoiden paheksunnasta ja huojuin kevyesti edestakaisin musiikin mukana.

Valitettavan pian koitti väliaika. Taas sadat mekastavat asiakkaat käyskentelivät aulassa ja minun piti tarjoilla heille juomista ja etsiä kadonneita röökiaskeja. Minulta odotettiin hymyä silloin kun asiat sujuivat odotetusti ja pahoitteluja, kun he kompastuivat omaan itsepäisyyteensä. Minusta kuoruitui oikea hurskastelija, osaansa paatunut näyttelijä, sellainen kuin… he!

Purin hammasta ja hinkkasin rätillä kahvitahraa pois valkoisesta liinasta. Suljin hetkeksi silmäni, hengittelin rauhassa. Samassa luulin kuulleeni, että nimeäni huudettiin. Avasin silmät ja vilkaisin olan yli. Ei mitään. Joku vieraista siellä varmaan huhuili rakastajaansa. Jatkoin tahran puhdistamista ja kohta kuulin sen taas. Ääni vaikutti hyvin tutulta.

Äkkiä hihaani tartuttiin ja kierähdin vaistomaisesti ympäri. Samalla kumosin pöydältä rivin viinilaseja lattialle. Kuului korviahuumaavaa ryskettä, kiinnitin laajan vierasjoukon huomion puoleeni. Seuraavaksi nappasin tunkeilijaa kiinni hihasta, teki mieli potkaista häntä sääreen.

“Aldi, mitä sä täällä… mitä helvettiä?” sain sanotuksi. “Kato vähän, minkä sotkun sä sait aikaan!”

Hän ei vaikuttanut kuulevan sanojani, tunsin että jokin oli hullusti.

“Milloin sä oot ollut Inkaan viimeksi yhteydessä?” hän tivasi.

“Öö, Inkaan vai? Paha sanoa. On siitä jo jokunen viikko vierähtänyt”, vastasin. “Me ei taideta olla tällä hetkellä suoranaisesti puheväleissä.”

“Mee kattomaan sitä”, Aldi sanoi. “Kyl se siskoaan sentään kuuntelee.”

“Mikä sillä sitte on? Ei kai Inka mua sinne edes päästäiskään. Ja pidä muuten pienempää ääntä. Tää on mun työpaikka”, hyssytin. “Älä rupee sopraanoa haastaan.”

“INKA –”

“Shhhh!”

“Okei okei”, hän veti väliin henkeä. “Sillä on taas se vaihe päällä. Ei vastaa soittoihin, ei avaa ees ovea. Se ei suostu kerta kaikkiaan puhuun mulle. Siel raukka viruu yksin lukkojen takana, luultavasti vaan makoilee päivät pitkät sängyssään. Mä en tiedä, saako se syötyäkään. Meidän on pakko tehä jotain, tää on vakavaa. Käy sä sentään näyttätymässä ja kysele vähän kuulumisia. Kyl sä tiedät, koeta tavoittaa sitä ja nykiä takas tähän maailmaan. Susta on siihen. Sä oot Inkan lellikki.”

“No enpä menis vannomaan. Te kaks ootte varmasti nykyään paljon läheisemmissä väleissä. Jos sä yrität vielä kerran?”

“Mä pyydän, Vero.”

“Okei, okei. Mä käyn Inkan luona töiden jälkeen”, vastasin. “Painutko nyt hittoon siitä. Mulla riittää tänä iltana näköjään hommia. Puhutaan myöhemmin lisää, jooko?”

Aldi suuteli kämmenselkääni ja lähti sitten astelemaan kohti uloskäyntiä. Matkalla hän kääntyi vielä ja piirsi sydämen ilmaan. Näky oli minusta melko koominen ja ryhdyin siivoamaan lasinsiruja lattialta tahattomasti itsekseni virnuillen. Hymyni kuitenkin hyytyi taas nopeasti. Vuoron päätyttyä juoksin lumipyryn läpi muutaman korttelin matkan oopperalta metroasemalle. Olin huolissani Aldin sanoista, mutteivät ne toisaalta täysin yllätyksenä tulleet. Lisäksi Aldi tunnettiin taipumuksestaan liioitteluun, hän oli monesti osoittanut melkoista harkintakyvyn puutetta. Oli parempi ottaa itse selvää asiasta.

Kaivoin kännykän laukusta ja soitin Inkalle. Tuut-tuut-tuut-tuut… laskin luurin hermostuneena korvalta astuessani täyteen metroon. Muutaman minuutin asemanvälit venyivät tällaisina hetkinä kuin liisteri ja muuttuivat tukahduttaviksi. Kotona vaihdoin työpuvun pikaisesti arkivaatteisiin. Sitten otin lipaston laatikosta Inkan asunnon vara-avaimen ja sujautin sen taskuun. Hän oli antanut avaimen minulle kauan sitten ja lisännyt perään selkeästi artikuloiden: “Vain hätätapauksessa”. Tunsin että tänä iltana saatoin turvata siihen. Inkalta ele osoitti syvää luottamusta ja olin varma, ettei koko kaupungista löytkään ketään toista, jolle olisi suotu sama kunnia. Inka oli varmaan tahtonut uskoa toiseen mahdollisuuteen ja jättää villin kortin hihaan pahan päivän varalle.

***

Inkan kerrostalo näytti aina yhtä synkältä määriläisellä poikkikadulla, vilunväreet kulkivat selässäni kun kiersin avainta jäykässä lukkopesässä. Lähdin kapuamaan kolkkoa kierreportaikkoa ylös, askeleet kajahtelivat tilassa ja täyttivät rappukäytävän. Miksei siellä koskaan törmännyt kehenkään, oliko yksinäinen siskoni tosiaan koko rakennuksen ainoa asukas? Tultuani Inkan ovelle tuijotin hetken kultakehyksissä komeilevaa sukunimeäni. Sitten väänsin ovikelloa ja jäin odottamaan. Jonkin ajan päästä väänsin uudelleen, lisäksi taoin nyrkillä jykevää puuta. Kun vieläkään ei tapahtunut mitään, päätin mennä avaimella sisään.

Valoton, kauhean pitkä käytävä sai ihoni kananlihalle. Huoneiston nurkissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, eteisessä seinän vieressä lojui eriparisia saappaita ja tunsin epämiellyttävien hajujen yhtyvän toisiinsa asunnossa.

“Inka! Mä täällä, Vero. Sun pikkusisko. Missä sä oikein lymyät?” huhusin ja napsautin kattolampun päälle. “Vastaa nyt, mä alan oikeesti jo hermostua!”

Vilkaisin olohuoneeseen, tv-pöydällä koskemattomana lojuva aamupuurokulho ja siinä törröttävä metallilusikka herättivät minussa jostain syystä kauhua.

“Vittu näitä sun piiloleikkejä”, sanoin. “On tässäkin tapa ottaa perheenjäsen vastaan… Tuu esiin piilostas.”

Puhuin oikeastaan enemmän itseäni rauhoittaakseni kuin Inkalle. Ylitin makuuhuoneen kynnyksen ja painoin katkaisijasta. Viltin alla upottavassa sängyssä makasi epämääräinen möykky. Ilmeisesti elävä, ainakin se näytti hengittävän. Eläväksi olennoksi se oli kuitenkin aika surkea. Näin maailma siis hukkasi resurssejaan – kuka vaan vilkaisee tätä itsesäälissä rypevää otusta, voi todeta itse saman! Hätkähdin saman tien omien ajatusteni karskiutta ja lähestyin pelkäämääni peittovyyhtiä. Sitten kosketin sitä.

Odotin jonkinlaista reaktiota, mutta kun mitään ei tapahtunut, painoin peittoa vähän lujemmin. Seuraavaksi hivutin viltin hitaasti sivuun. Inka oli kalpea kasvoiltaan eikä hän avannut silmiään niiden paljastuessa keinovalolle. Vedin viltin kokonaan pois hänen päältään ja sipaisin otsalle kaartuvat hiukset syrjään nättien kasvojen edestä.

“Oijoi. Aldi oli siis oikeessa. Mut älä huoli, mä oon nyt tässä”, kuiskasin. “Viimeksi me oltiin sun tukena ja kyl me lopulta saatiin sut jalkeille. Odota vaan. Sit me marssitaan taas rinnakkain kaupungilla oikein idioottimaisesti hymyillen niin että ohikulkijat saa ihmetellä, mikä hitto noita kahta vaivaa. Ja me näytetään niin kornilta, mä lupaan. Kuuletko sä, mitä sontaa mä höpisen? No sano sit jotain ja me selvitään yhdessä tästäkin yöstä.

“Mitä sä kuvittelet piilevän horisontin takana? Lisää uhkaavia myrskypilviäkö? Mä sanon sulle pari sanaa merestä. Tuulet ei kai milloinkaan olleet sun puolella ja ne repi purjetta mielivaltaiseen suuntaan. Aallot loikki pilkaten ihan liian matalien laitojen yli ja koko ajan mielessä vaani lopullisen tyrskyn uhka. Silkkaa epätoivoa siis. Koko tilanne oli alusta asti mahdoton. Ja sä kulkeudut yhä syvemmälle myrskyn kurimukseen… Mut entä jos sä päätätkin jättää uppoavan paatin ja hypätä veteen? Mikä sua estää? Sä oot oppinut, et se tarkoittaa hukkumista. Mut tää on epätoivon teko ja meri mielen meri.

“Antautua päälakeaan myöten aalloille, tarrata siihen mihin voi, ajelehtia tulevat päivät tai viikot. Ja ennen pitkää voi tuntea taas tukevan maan jalkapohjien alla ja huomata päätyneensä jollekin syrjäiselle autiosaarelle (vähäisetkin mahdollisuudet kannattaa ottaa huomioon). Myrsky on painunut kauas horisonttiin ja on aika alkaa pystyttää uutta leiriä… Ja entä sit? Myöhemmin voi lähtee jahtaan vielä uudelleen tuntemattomia autiosaaria. Ja ehkä ajan mittaan tulee oppineeks yhtä sun toista merenkäynnistä. Tuu silloin vierailulle tänne mun saarelle. Tänne mis kukkulat on vihreitä vuoden ympäri ja köynnökset risteilee talojen seinillä. Tunnetko sä, miten upee maa on miltei sun käden ulottuvilla?

“Tykkäsit siitä tai et, mä seuraan sun kannoilla. Ajoittaiset turbulenssit ei siinä paljon hetkauta. Kylhän sä sen tiedät. Ja jos sä pinnistät vähän muistias, niin sieltä saattaa pulpahtaa mieleen sun vanha lupaukses. Muistele sitä. Miten se menikään? Heitä nyt pyyhe kehään ja sä teet hintalapusta kohtuuttoman. Kauheella työllä ja ponnistuksilla ois siinä tapauksessa lunastettu yks onneton hetki lisää. Sä et vois tehdä sitä. Ja mähän seuraan sun kannoilla. Mä aavistan sen.”

Hätkähdin tuntiessani puristuksen ranteessa. Inka katseli minua sinertävillä silmillään. Epäröivä sormi kohosi ilmaan ja painoi kevyesti nenänpäätäni.

“Sä tulit käymään”, hän sanoi käheällä äänellä.

“Totta kai. Heti kun mä kuulin uutiset Aldilta”, vastasin.

“Sä oot siis antanut anteeksi”, Inka pihisi lähes tunnistamattomasti.

“Tietty, hölmö. Älä edes mieti vanhoja juttuja. Sä tarviit voimias muuhunkin.”

“Mä oon huono esikuva ja isosisko”, hän jatkoi. “Ei, niin hienoo titteliä mä en ansaitse. Se tahraantuu heti, kun se tulee muhun liitetyksi. Sillä isosiskohan on tunnetusti loistelias hahmo. Se lohduttaa, kun maailma ympärillä murenee palasiksi. Se kiroo sun kanssa yhdessä ärsyttäviä mulkkuja ja auttaa ottaa vastaan kovat kyynärpäät. Mulle sopivampi nimitys vois olla vaikkapa loinen. Tää loinen on rikastuttanut sun elämää turhilla murheilla ja tempuilla. Eikä unohdeta kiittämättömyyttä.

“Meillä ois ollut kädet täynnä hommaa jo äidinkin kanssa. Mut sen lisäksi mun piti vielä heittäytyä ämmäks. Sä olit meistä pienin, ei ollut oikein sysätä sellaista taakkaa sun harteille. Ja arvaa mitä? Kun sä suoriuduit vastuusta niin hienosti, niin mä tulin vieläpä kateelliseksi. Mä oikeesti janosin näkeväni sun murtuvan. Eikö oo häpeällistä?

“Noh, ironista kyllä mä en onnistunut horjuttaan sua edes heikolla hetkelläs. Sehän on taas vaan osoitus mun omasta surkeudesta. Ja jos mä oisinkin siinä onnistunut, niin sit mä en enää kestäis itteeni. Sä veit koko pelin. Game, set, and match. Miten sä sen taas teitkin? Ja mä vastaan saman tien. Yksinkertaisesti vaan olemalla oma ittes.”

“Turha vatvoa menneitä”, vastasin. “Jos sä koet tarvetta hyvittää jotain, niin tee se lopettamalla nää inhottavat itsesyytökset. Tavoittele mieluummin entistä loistoas. Koska sä oikeesti loistit. Ja se vaikutti muhunkin. Muista se, kun sä seuraavan kerran ylistät mun tekosia. On myös toisenlaisia muistoja.”

Inka katsoi minua pitkään ja viimein ohut hymy käväisi kasvoilla.

“Ootko sä joskus eksynyt mielen pimeisiin syövereihin?” hän kysyi. “Ja kokenut epätoivon, kun tuntee eksyneensä mahdottomaan labyrinttiin, josta selviytymiseen ei vaikuta riittävän kokonainen ihmiselämä? Kun tää nimenomainen hetki näyttää synkältä kuin talvinen metsämaisema ja ainoa sille vertoja vetävä on oma musta tulevaisuus?”

“Ajatteleva ihminen voi kai joskus eksyä niin”, vastasin.

Inka antoi katseensa kulkea vielä makuuhuoneessa kuin olisi painanut sen yksityiskohtia mieleensä, sitten hän käänsi kylkeä.

“Me ollaan puhuttu tarpeeksi. Mä kaipaan lepoa. Mut kiitti kuitenkin, kun kävit tervehtimässä vanhaa narria. Mä muistelen sun vierailua unissa… Nähään myöhemmin”, Inkan sanat hiipuivat kuulumattomiin.

Taputin häntä olalle ja nousin seisomaan. Muutama kyynel tipahti tyynyliinalle.

“Nähään…”

Ulko-ovi paukahti kiinni perässäni. Kävelin kylmässä yössä ja sytytin tupakan. Pian soitin Aldille, sillä en kestänyt kuvitella häntä pidempään siinä tilassa, jossa olin pari tuntia aiemmin kohdannut hänet, ja kerroin puhelimessa, mitä olin Inkan luona nähnyt ja kuullut.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s