LoC, luku 16: Pyhä yö

La Défense, sesonki täydessä loistossaan. Suuret lumikasat reunustivat aurattuja teitä, keskustan tuntumassa maata peitti pelkkä ohut huntu. Yliopistolla oli alkanut loma, luennot ja tentit olivat tältä erää ohi. Kulutin päiväni kahviloissa istuskellen ja kotona maaten. Nautin täysin siemauksin joutenolosta. Kalenterissa oli vielä pari iltavuoroa oopperassa, mikä sekin menetteli nyt, kun muita velvollisuuksia ei ollut. Välillä pirautin Matleenalle, jonka vointi oli viime aikoina ailahdellut. Hän ei itse sitä suoraan sanonut, mutta tein omat päätelmäni: maistissa sydämellinen ja krapulan kourissa kylmäverinen. Opin melko pian tuntemaan hänen viikkorytminsä ja soitin sen mukaan. Alkuillat ja viikonloput olivat yleensä turvallista aikaa. Keskipäivällä taas ei kannattanut harkitakaan juttutuokiota. Silloin kiroilu linjan toisessa päässä jatkui kiivaana aina hyvästeihin saakka.

Eräänä hiljaisena aamupäivänä keittiönpöydällä lojui lappu. Teksti oli miss Cheungin vinoa käsialaa. Hän ilmoitti lähtevänsä kaverin kanssa reissuun kohti pohjoisen erämaita, joten tapaisimme seuraavan kerran vasta ensi vuoden puolella. Merry christmas! toivotti paperiin lätkäisty hopeinen kimaltava tarra. Lappu sai jäädä pöydälle tulevien päivien ajaksi lojumaan kuin kämpän rauhan vakuudeksi. Onnentunteella kesti tulla, viimein se vyöryi yli ja otti vallan luontevasti kuin olisi kulkenut aina mukanani. Menin parvekkeelle ja sytytin röökin, nautin vapaudesta. Maisema yhtyi minuun saumattomasti, pakon yhtämittainen kuiskuttelu oli äkkiä kokonaan vaiennut. Katselin alapuolellani levittäytyvää peltikattojen autiomaata ja vedin tummaa savua keuhkoihini.

Oli sula mahdottomuus saada Inka ja Matleena saman juhlapöydän ääreen, joten päätimme viettää joulua kaksin Aldin kanssa. En osannut sanoa, mitä mieltä Inka oli lomista. Hän ei ilmaissut mitenkään välittävänsä tai ylipäätään huomaavansa koko asiaa. Olimme Aldin kanssa laatineet järjestelyn, jonka mukaan kävimme vuorotellen muutaman kerran viikossa Inkan luona. Veimme mennessämme hänelle ruokatarpeita, vessapaperia ja sen sellaista. Inka ei arvatenkaan voinut sietää apuamme mutta pysyimme tiukkoina, eikä hän lopulta tehnyt elettäkään estääkseen meitä. Hän väitti huolehtivansa itse kaupassakäynnistä, mutta kokemuksemme sanoi muuta. Talosta ei yksinkertaisesti löytynyt mitään muuta ravitsevaa kuin se, mitä milloinkin olimme sinne hankkineet.

Rutiiniksi muodostui lämmittää Inkalle marketin valmiskeittoannos. Sitten istuuduin sängyn reunalle ja joskus sain lähestulkoon itse lusikoida keiton hänen haluttomaan kitaansa. Silloin minusta tuntui väkisinkin siltä kuin olisin syöttänyt ylikasvanutta vauvaa enkä voinut olla kuvittelematta pärisyttäväni huulilla lentokoneen tai junan ääniä samalla, kun lusikka lähestyi Inkan suuta.

***

24. joulukuuta seurasin päivän mittaan tuikkukynttilöiden lepatusta ikkunalaudalla ja myöhemmin ulkona verkkaisesti tupruttavaa lunta. Tylsyyden horteessa tunsin pölyisen maalaustelineen tuijottavan niskaani huoneen pimeästä nurkasta, mutta karistin sen joka kerta nopeasti mielestäni. Odotellessani malttamattomana Aldin saapumista tunsin itseni pikkulapseksi. Tänään kyyti tuli tarpeeseen, kun puoli kaupunkia oli unessa. Myöhään iltapäivällä kadulta kuului viimein torvensoittoa. Vilkaisin kadulle ja kikatin ääneen. Aldi kurkisti vinosti tienreunaan pysäköidyn amerikanraudan ikkunasta sikari huulessa. Oikea Kalifornian konkari. Kävin hakemassa jääkaapista ruokakassin, jonka olin ostanut edellispäivänä kaoottisesta supermarketista, puin toppatakin päälle ja kipitin pihalle.

“Mistä sä tän rakkineen oot nyhtäissyt?” kysyin kadulle kävellessäni.

“Luottolaina”, Aldi vastasi. “Hyppää kyytiin niin nähään, mihin tästä on.”

Tartuin ovenkahvaan, mutta jäin vielä empimään. “Niin saitko sä jo korttis uusittua?”

“Tik tok… Kuka tyhjiä katuja sitä paitsi jaksais valvoa?” hän sanoi ja naputti kärsimättömänä sormillaan kojelautaa.

Katsoin häntä paheksuvasti ja painuin takapenkille ostoskassin kanssa. Aldi naksutteli rystysiään ja polkaisi sitten kaasua. Kirskuvat renkaat rikkoivat naapuruston joulurauhan ja ponkaisimme pakokaasun saattelemana vauhtiin. Ajoimme La Défensen autioiden liikekatujen läpi. Tornitalot, virastokompleksit ja messuhalli viuhuivat ikkunassa ohi geometrisinä sekasikiöinä. Aldi kaartoi jäiseen mutkaan ja renkaat luisuivat alla. Tunsin pelon kurkussani ja samalla kuitenkin oloni oli äärettömän keveä. Keskityin ihailemaan maisemia… Ajelimme aavekaupungissa, perheet olivat vetäytyneet olohuoneisiinsa ja lukemattomat muut hiljaiseen yksinäisyyteen. Aldi kiljui riemusta ja väänsi rattia vasempaan. Menopeli oli ilmeisesti sekoittanut hänen päänsä. Ai, ai, hullu velikulta. Halasin toppatakin paksua vuorta ja painoin pääni ikkunalasiin. Lomille painelleet, riisutut kadut, joilla vaelsi enää ainoastaan lumituisku. Niihin voisi varmaan tottuakin…

Saavuimme Böömiin arkisen keltaisen kerrostalon eteen. Aldi piteli minulle ovea auki ja astuin ruokakassia kädessäni rappukäytävään. En ollut käynyt siellä aikoihin. Seinään maalattu aurinko irvisti minulle tuttuun tapaan (yhteisöprojekti muutaman vuoden takaa), hissi kolisi yhtä pahaenteisesti kuin aina ennenkin ylöspäin lipuessaan. Kämpässä eteisen kulman taakse vilahti pitkä suomuinen häntä. Kehyksissä riippui jokunen maalaus teinivuosiltani. Ne oli nimetty Aldin tyyliin popkulttuurisin viittauksin: Nauti!, Sex and Dragons, 27 Club, Putsi-Prinsessat, Kuninkaan änkytys… Kyykistyin yksiön lattialle ja silitin varovasti lemmikkiagaman nahkeaa kylkeä.

“Mites päivät on madelleet, Che?” sanoin. Iso pyöreä silmä tuijotti rävähtämättä toisaalle eikä vaikuttanut antavan juuri arvoa lähestymisyrityksilleni. Pian Che kipitti sohvan taakse suojaan.

Noustessani lattialta löin pääni katosta narun varassa riippuvaan säilykepurkkiin.

“Varovasti”, Aldi ilmoitti myöhässä. “Oon vähän koristellut paikkoja.”

Tarkastelin säilykepurkkia lähempää ja huomasin, että siihen oli kaiverrettu eri taivaankappaleiden muotoisia kuvioita. Muutamia samanlaisia purkkeja roikkui katosta ympäri kämppää. Aldi kaivoi sytkärin housun taskusta ja sytytti säilykepurkissa olevan tuikkukynttilän. Ryhdyin purkamaan ruokakassin sisältöä pöydälle.

“Mmm bataattilaatikkoa – kakki minkä pystyt nielemään!” Aldi kommentoi sivusta.

“Ehkä tää Cabernet auttaa urakassa”, sanoin ja heristin viinipulloa hänelle.

“Annapa vähän”, hän vastasi ja aloin etsiä pullonavaajaa.

Kaadoin kummallekin punaviiniä ja kilistimme laseja. Sen jälkeen vaihdoimme lahjoja. Ojensin Aldille neliönmallisen laatikon. Se oli joskus alkuvuodesta innostuksen puuskassa työstämäni projekti. Laatikossa oli päällekkäin useita lasilevyjä, joihin olin naputellut vasaraa ym. työkaluja käyttäen pikku säröjä ja halkeamia. Sekaan olin sutinut maasävyjä ja vähän metallin kiiltoakin. Olin saanut idean maakerrostumien tutkimuksesta ja sisällyttänyt siihen myös ihmisaiheen. Inhimilliseen viittasivat satunnaiset jäljet maaperässä, häivähdys pyrkimyksestä kurinalaisuuteen ja järjestykseen. Kehysten alakulmassa luki purppuralla sutaistu omistus: “Viiksekkäälle herralle, V. F., XX”. Olin silloin tykästynyt tekniikkaan kovasti ja alkanut jo kehitellä mielessäni työlle jatkoa. Ehkäpä kokonaista ekolokeroa tai jotain muinaista kaupunkilaisyhteisöä.

“Se on Arkeografiaa“, kerroin.

“Raikasta ilmaisua”, Aldi vakuutteli. “Hyvin pelkistettyä, sä oot luonut taas nahkas. Mitä ny huvittaa sanoa enää kymmenen tuhannen vuoden kohdalla? Jotain tämmöistä esimerkiksi, jos multa kysytään. Sopivan leikkimielisesti oman paikkansa aika-avaruudessa tiedostavaa. Mä ootan jo malttamattomana sun seuraavaa projektia.”

“Niin mäkin”, huokasin.

“Sun vuoros.”

Lahjani oli kääritty Mona Lisa -käärepaperiin – mitä taiteen käyttöä! Revin paketin auki ja otin käteeni tummansinisen silkkirusetin. Sininen kuin purevin pakkasyö.

“Niin kuin sanonta kuuluu. Rusetti tekee kansalaisen”, hän sanoi. “Sä voit nyt marssia kevein mielin avajaisiin ku avajaisiin.”

Nauroimme ja viiniä läikkyi punaiselle pöytäliinalle. Kattaus oli ehkä yksipuolinen, mutta varmasti riittoisa kahdelle hengelle. Pidimme hiljaisen hetken niille perheenjäsenille, jotka olivat estyneitä pääsemään paikalle. Viinipullon tyhjentyessä Aldi haki jääkaapista olutta eikä käsien tarvinnut jäädä hapuilemaan tyhjää. Sälekaihdinten välistä kuu kumotti tasapuolisesti kaikille kaupunkilaisille samalla lailla kuin minä tahansa muunakin yönä.

“O holy night / The stars are brightly shining…” hoilasin radion säestämänä.

Myöhemmin röhnötimme vierekkäin sohvalla. Tuijotin laiskasti kattoon, Aldi hörppi viimeistä olutta. Ensisilmäyksellä olisimme varmaan vaikuttaneet rakastavaisilta, mutta yhtään pidempään meitä seurattuaan olisi väistämättä tajunnut suhteemme platonisen perustan.

“Silloin vanhoina aikoina sä olit yhessä vaiheessa musta tosi cool”, Aldi tunnusti ja röyhtäisi heti perään. “Mä olin ylpee siitä, että sä halusit kulkea mun seurassa kaupungilla ja naapurustossa.”

“Oikeesti? Kerro lisää.”

“Se oli silloin, kun me ruvettiin viettään enemmän aikaa yhdessä. Koulun jälkeen haettiin ostarilta limua ja sen jälkeen hakattiin jommankumman luona videopelejä iltaan asti. Ja vielä yömyöhään mä hahmottelin sängyssä mielessäni sun sivuprofiilia ja muistelin onnellisena, miten sä nauroit jollekin mun tyhmälle läpälle. Silleenhän me aina parhaiten viihdyttiin. Vierekkäin TV:n ääressä makkarin lattialla, sohvalla ja vähän myöhemmin puistokaljalla. Hämmentäviä teinivuosia… En tiiä, miks mä en uskaltanut kattoa sua suoraan silmiin. Mut noina päivinä mä oisin kuitenkin epäilemättä seurannut sua vaikka helvetin porteille.

“Sit me vartuttiin ja Inka alkoi pyöriä meidän mukana. Ja viimein tapahtui mitä tapahtui. No, se siitä. Täytyy kyl sanoa, että te kaks ootte ihan eri planeetoilta. Joskus mun on vaikea uskoa, että te ootte tosiaan sisaruksia. Inka on Venukselta ja sä oot Marsista. Tai hitto ehkä sä oot sittenkin joku ulkoavaruuden kiertolainen…”

Hän vaikeni.

“Hmm. Oon myös miettinyt samaa siitä asti, kun mä opin kuuntelemaan”, vastasin. “Mun perhettä. Ne oli aina niin vaiteliaita menneisyydestään. Ihan kuin niillä ois ollut jotain salattavaa. Kuinka moni voi enää nykyään edes olla satavarma omista vanhemmistaan? Kysynpä vaan… Ja nyt taitaa olla jo liian myöhäistä alkaa kaivella asiaa. Se selittäis tosiaan paljon. Mut jollain tapaa mä tykkään tarinasta näinkin. Arvoituksena.”

Keho alkoi käydä vähitellen raskaaksi. Che oli kavunnut hyllyn päälle ja tekeytynyt sinne patsaaksi. Taustalla soi kiukkuinen irkkupunk.

“Aika painua pehkuihin?” Aldi kysyi. “Varastosta löytyy varapatja.”

“Ei”, vastasin ja taputin vuodesohvaa. “Eiköhän me jo tähän mahduta.”

Hän kohautti olkiaan ja alkoi laittaa vuodetta valmiiksi. Riisuin farkut ja kömmin peiton alle. Pian myös Aldi heittäytyi sängylle. Käänsin selkäni häneen päin ja jäin hiljaa kyljelleni makaamaan. Sammuneiden kynttilöiden katku kiersi huoneessa. Seinäpatteri hohkasi lämpöä rauhoittavasti, ulkona pakkanen oli jälleen kiristynyt. Pitkän ajan kuluttua Aldi rikkoi hiljaisuuden.

“Tuntuuko susta joskus sängyssä maatessa siltä, että sä haluisit jakaa tilan jonkun kanssa?” hän uteli. “Vai aiheuttaako ajatus sulle ahdistusta? Mut etkö sä kuitenkin tunne itteäs yksinäiseksi silloin, kun yö on venynyt pisimmilleen?”

“No, mähän tykkään lähinnä nukkua tai uneksia sängyssä”, sanoin. “Ja mitä muihin nuoriin tulee, ne on sitoutumiskammoisia. Halutaan pitää vaan hauskaa. Jokainen kuvittelee keksineensä tän ajan liberaalin hengen ite ja se halutaan imeä kuiviin. Eikä tää edes rajoitu pelkästään nuoriin, koska nykyisin kaikki tahtoo olla nuoria. Ja mitä meillä edes sit on? Me ollaan käytännössä persaukisia. Hedonistit rehkii huvin vuoksi, mut mä poljen paikallaan. Mulla on kovasti vaikeuksia osata nauttia hetkestä. Sä oot erehtynyt. Mä en oo yhtään cool. Sen takia mä oonkin kai jäänyt yksin.”

Aldin puolella oli hiljaista, hän taisi nuokkua jo.

“Vois jutella vielä sitä sun tätä, mut jossain vaiheessa täytyy ottaa huomioon myös ruumiin rajat”, hän mutisi. “Onneks meillä on huominen.”

Nyökkäsin vaikkei hän voinutkaan sitä nähdä.

“Öitä. Ja mitä muuta, rauhallista sesonkia.”

“Samoin.”

Viimeinen tuikku sammui. Aldin yksiö alkoi loitota nopeasti ja katosi pian näkyvistä. Tiheästä pimeydestä marssi esiin joukko tinasotilaita. Ne asettuivat vuodesohvan viereen riviin ja tähtäsivät pienillä kivääreillään minua kohti. Seurasi laukauksia ja ruuti kärysi. Savupilven hälvettyä huomasin olevani keskellä lumista toriaukiota. Sää oli kehno, lunta tuli pyryttämällä ja ympäröivien rakennusten ääriviivat häipyivät ilmaan. Lähdin etenemään aukion reunaa pitkin, etten eksyisi myrskyyn. Kengät upposivat joka askeleella hankeen ja märkä lumi satoi suoraan naamaani. Painoin leuan rintaan ja nostin kaulahuivia suojakseni. Edessäpäin talon juuressa seisoi kaksi epäselvää hahmoa. Naisia, vaistoni ilmoitti kohta. Jatkoin hieman varuillani lumen läpi tarpomista.

Päästyäni lähemmäs yltyvä tuuli kantoi sanoja heidän keskustelustaan korviini. Kiivasta, käsittämätöntä supatusta. Samassa aloin hytistä kylmästä ja kiedoin huivia tiukemmin pääni ympärille. Jatkoin vaivalloista kulkuani. Katsahtaessani uudelleen naisiin näin, että he tarkkailivat minua. He eivät enää supattaneet. Olin tullut jo niin lähelle, että saatoin nähdä heidän kiiluvat noidansilmät. Huoli käväisi mielessäni. En halunnut antaa heille väärää kuvaa itsestäni, joten ajattelin tervehtiä tai vaikka kysyä tietä lähimpään majapaikkaan, mutta kauhukseni tajusin, että huivi oli jäätynyt kiinni huuliini. Sain ulos pelkkää mieletöntä muminaa. Silloin tuuli yltyi uudelleen ja ryöpytti tuoretta lunta silmilleni. Vaikka huusin kurkku suorana, en kuullut itsekään tuulen ulinalta sanojani. Naiset nojailivat levollisina rakennuksen seinään. Yritin perääntyä, mutta jalkani eivät enää nousseet hangesta. Olin jumissa, yritin epätoivoisesti rimpuilla irti ja lopulta mätkähdin voimattomana ja itku kurkussa lumeen…

Huohotin hikisenä hämärässä huoneessa. Nousin kyynärpäitteni varaan, hetkeen en tajunnut juuri muuta kuin jonkun katkonaisen kuorsauksen vieressäni.

***

Pyhät tulivat ja menivät, toisinaan aika suorastaan lensi. Sitten koitti jo uudenvuodenaatto. Kävelin ulkona keltaisin valoin koristellulla kadulla. Joukko hilpeitä kaupunkilaisia tuli vastaan. He liihottivat omissa sfääreissään, koetin välttää yhteentörmäyksiä. Otin metron Määriin, sillä oli vuoroni käydä Inkan luona. Sulkiessani kämpän oven ontto kaiku tervehti minua. Kannoin ruokakassin keittiöön ja kun aloin latoa elintarvikkeita kaappiin, löysin sattumalta vanhan pakkauksen glühweinia ja päätin lämmittää itselleni mukillisen.

Ulkoa kantautui rakettien kiivas pauke. Sarja vihellyksiä, muutama räjähdys ja asunto hohti lattiasta kattoon. Ilotulite piirsi kirkkaan kaaren mustalle taivaalle ja posahti sitten kimaltavaksi kultapölyksi. Se teki tilaa punaisille ja vihreille ohjuksille, jotka kilpailivat keskenään taivaan herruudesta, ja lopulta rakettien rippeet satoivat taas kaupungin kaduille. Padat olivat varmaan suosituimpia, sillä yhden raapaisun tekniikalla sai aikaan kokonaisen ilotulitteiden sarjatulen. Helposti jaettava hetki oli ostajaystävällinen ja pääasiahan oli kuitenkin, että sai olla osallisena yhteisessä kokemuksessa. Humaltuneet juhlijat osoittivat tikkunsa taivaalle ja panivat pariksi sekunniksi koko kaupungin säihkymään.

Kävelin makuuhuoneeseen höyryävä muki kädessäni ja istuuduin sängyn viereen. Inka makoili selin minuun. Glühweinin aromikkaaseen tuoksuun sekoittui rakettien kiihtyvä ryöpytys, kello raksutti verkalleen kohti keskiyötä. Laskin viimeisiä sekunteja puoliääneen muun kaupungin mukana. Sitten viisari kertoi vuoden vaihtuneen. Sama iänikuinen kellonkierto, mutta tämän vuoksi sentään suudeltiin. Tunsin oloni kumman huojentuneeksi, kun saatoin pyyhkiä menneen vuoden pölyt pöydältä. Menneisyyteni eli vielä muistoissa ja päiväkirjamerkinnöissä, muistitikuilla, kovalevyillä, pilvipalveluissa, vihkojen marginaaleissa ja etäisissä palvelinkeskuksissa. Historia oli tosiaan iso läjä varmuuskopioita.

“Onnee ja menestystä vuoteen XX”, toivotin hiljaa ja hörpätessäni kuumaa juomaa – padam! – ikkunaan eksynyt raketti värjäsi lasin äkkiä likaisenpunaiseksi.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s