LoC, luku 17: Juhlat

Teos: Minna Jaakola, Carita Laajisto, Tiia Viitanen, Tito Electron, Linda Bäckman

Metallikaide painautui vasten kylkeäni, hytisin aamutakkisillani parvekkeella. Tuijotin sormieni välissä sojottavaa röökiä, tulipää eteni hissukseen kohti filtteriä. Oli tässäkin tapa, ajattelin vetäessäni henkoset. Pian tunsin kihelmöintiä sormenpäissä. Verenkierto kuljetti vaikuttavat partikkelit keuhkoista kaikkialle elimistöön ja viimein aivoihin, joissa viesti otettiin vastaan. Helpotus. Joka aamu käänsin uuden sivun yskimällä tarmokkaasti tyynyliinaan ja vannomalla, etten enää milloinkaan polttaisi. Ja keskipäivään mennessä löysin itseni taas parvekkeelta kaukaisen päihteen pauloihin langenneena.

Koetin ymmärtää riippuvuuttani voidakseni päihittää sen – tosin huonolla menestyksellä. Miksi jatkoin tätä itselleni tuhoista tapaa? Nautinnon takia en kaiketi polttanut, sillä tupakointi teki oloni yleensä päinvastoin heikoksi ja syylliseksi. Vissiin vanha tapa oli vain muovannut kehoni virtapiirit sellaisiksi, että ne vaativat tätä nykyä toimiakseen säännöllisen nikotiiniannoksensa. Ehkäpä minunkin pitäisi siirtyä laastareihin tai purkkaan. Tai sitten hankkia itselleni e-tupakka, josta oli jo pitkään povattu tupakkateollisuuden seuraavaa kiintotähteä.

Alkaneen vuoden ensimmäinen huomionarvoinen tapahtuma oli DK:n avajaiset. Oman kodin rauha houkutteli minua enemmän, mutta Aldi vaati minua tulemaan mukaan. Hänen kauttaan olin alun perinkin löytänyt tämän boheemin väen suosiman laitakaupungin tapahtumapaikan. Olin notkunut siellä vuosien saatossa monesti, paikka oli kieltämättä omalaatuinen. Dekadenssikirkko – eli tuttavallisemmin DK tai pelkästään Kirkko – oli Andy Warholin The Factorysta innoitusta saanut taiteilijoiden ja samanmielisten tyyppien kokoontumistila. Bileet saattoivat jatkua tauotta viikonlopun yli Berghainin tapaan. DK:n ydinporukkaan kuului kolme parikymppistä nuorta, joita en ollut milloinkaan oppinut tuntemaan. He käyttivät taloa studionaan ja enemmän tai vähemmän asuivat siellä. Makuuhuoneet toimivat luovina tiloina ja talon käytävillä saattoi kompastella vähän väliä hylättyihin luonnoksiin, anatomian kokeiluihin ja sekalaiseen elektroniikkaromuun. DK:n toimintaperiaate perustui vaihdantatalouteen, lisäksi kerättiin panttipulloja ja kolehdeilla kustannettiin loput. Talossa ei kannattanut yllättyä mistään eikä toisaalta mitään erityistä kannattanut odottaa.

The Factoryn tapaan myös DK:lla rakastettiin kuvaamista. Oli erityinen 1984-videohuone. Tallenteet toimivat eräänlaisena talon vieraskirjana ja usein uusien kasvojen odotettiin pistäytyvän huoneessa. Ensimmäisen kerran DK:lle tullessani minutkin ohjattiin sinne. Istuuduin mustalle satulatuolille enkä erottanut hämärässä tilassa juuri muuta kuin vähän matkan päässä jalustallaan nököttävän kameran. Kamera käynnistettiin ja punainen valo syttyi. Tarkempia ohjeita ei ollut, sanottiin vain että olin vapaa tekemään, mitä tahdoin. En ollut odottamattomasta kuvaussessiosta mitenkään innoissani. Lisäksi sinnikäs päänsärky oli vaivannut minua koko illan, joten päädyin näyttämään kameralle täydeksi minuutiksi keskisormea, minkä jälkeen marssin suorinta tietä ulos huoneesta. Muiden mielestä videoni oli hulvaton. He heijastivat sen yhä uudelleen ison salin valkokankaalle ja hykertelivät samalla naurusta. Vielä seuraavassakin illanvietossa, johon osallistuin, seinällä väreili oma jättikokoinen keskisormeni.

***

Tammikuun 6. päivänä seisoin kylpyhuoneen peilin ääressä ja sipaisin hieman väriä luomiin. Tyylini oli huolittelematon, nimenomaan harkitsemattomalla tavalla. Au naturel, kuului mottoni, mutta tämä ilta oli poikkeus. Kun peilikuva noudatti suurin piirtein mielenoikkujani, menin huoneeseeni ja soitin Aldille.

“Missä sä meet? Anna kun arvaan. Diilaamassa tavaraa takapihalla?”

“Ha ha. Ekaa kertaa tänä vuonna ei naurata. Mut jotain siihen suuntaan”, hän vastasi. “Oon just matkalla lähiöön noutamaan pakettia. Ajattelin et voitais tavata suoraan Josen asemalla.”

“Vitsi mikä herrasmies”, sanoin. “Ensin maanittelee neidon seuralaisekseen ja sitten jo hylkää yksin yöhön.”

“Mä korvaan tän kyllä. Tuon tuliaisia.”

Niin sovimme kohtauspaikaksi pahamaineisen metroaseman. Muistutin vielä, että jos noutaja osuisi vastaan, olisi syy tällöin pelkästään Aldin. Hän vakuutti ottavansa niin huonon tuurin sattuessa täydet tunnontuskat niskoilleen.

Matkustin keinuvan myöhäisillan metron kyydissä. Se syöksyi esiin maanlaisesta tunneliverkostosta ja kiisi laitakaupungin taivaan alla. Minut valtasi outo yhteenkuuluvuuden tunne, kun tarkkailin vaunussa istuvia monenikäisiä matkustajia, joiden silmiä ympäröivät tummat renkaat. Vähän kauempana kiiltävät maiharit lepäsivät penkillä. Piikkejä olkapäissä, violetti irokeesi kurotti kattoon, taskumatti pilkotti povitaskusta. Kuulutus kovaäänisissä kielsi turhaan alkoholin käytön vaunussa. Sen uskottavuus oli kokenut kovan kolauksen sillä hetkellä, kun 10. kaupunginosan raja oli ylitetty. Viereisellä penkillä eräs kulkuri sinnitteli pysyäkseen tajuissaan, pää kopsahti vähän väliä ikkunalasiin. Sitten kulkuri ei enää noussutkaan ja tiesin hänen sammahtaneen uneen.

Tuijotin kyllästyneenä tummaa maisemaa, kunnes kuulutus ilmoitti: “Josefhovi”. Nimen alkuperä viittasi kuulemma historian synkkiin vaiheisiin. Ilmeisesti vaikeudet tapasivat kasaantua tietyille alueille sitkeästi vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen.

Otin pari haparoivaa askelta asemalaiturilla, kunnes seisahduin. En tiennyt, minne jatkaa. Myös punkkarit olivat odotetusti jalkautuneet Josen asemalla. He lampsivat hitaasti laiturin toiseen päätyyn. Katoksen alla istui porukkaa matkakaiuttimen ympärillä. Laiturilla soi trip hop. Maleksiva komppi kannatteli vain vaivoin herkkää laulua, koko kompositio oli jatkuvassa vaarassa luhistua kasaan, mutta se pysytteli sittenkin itsepintaisesti juuri ja juuri kuilun partaalla. Kaunis biisi. Olin niin keskittynyt kuuntelemaan musiikkia, etten heti tajunnut jonkun kyyhöttävän aivan vierelläni. Sekunnin ajan kuvittelin Aldin saapuneen paikalle ja säpsähdin pahasti, kun käännyin tuijottamaan suoraan verestäviin, tyhjinä seisoviin silmiin.

“Pannaan laatulihaa tiskille!” hyypiö luennoi näkymättömälle yleisölleen. “Just sitä kantakaupungin porvareiden kuksimaa ykkösluokan nuorta mehukasta raakaa reisipalaa. Pouta ajaa porsaat nuuskiin aidan toista puolta. Mut hei ei tää mikään vitun safari oo! Kaikilla mausteilla ja sit irvistellään perään. Mitä muuta uutisissa? Noo ei ny tartte pelätä. Don’t hate the messenger, hate the game. Eiks niin?”

Kavahdin hänen keltaisia hampaitaan ja tulehtuneita ikeniä. Käännyin kädet puuskassa poispäin, kun samassa hän tarrasi kiinni takinhihaani. Vinkaisin säikähdyksestä ja työnsin hyypiön voimalla kauemmas. Hän horjahti ja kaatui selälleen asemalaiturille. Ennenaikaisesti ikääntyneiltä kasvoilta paistoi hämmästys, sitten ne muuttuivat raivokkaiksi ja hän hilasi itsensä takaisin pystyyn.

“On käyty pyhäkouluja ja korkeekouluja. Ja miks vitussa sit? Viekää takasin terkkuja, et ei täällä tän paskempaa. Ja muistakaa kuvailla oikein kouriintuntuvasti sitä kusen ja paskan ödööriä. No, antaa tulla! Tehkää jo se dokkari aiheesta. Ja nimetkää se näin. Paskat kadulla ja pätkä narua. Ja sit ajatusviiva ja perään SAATANALLINEN VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Käpsillä. Tää on kuulkaa luokkasotaa!”

Hyypiö kiristeli hampaitaan ja otti askeleen eteenpäin. Puristin nyrkkejäni tiukasti yhteen. Kuvittelin yhteenoton olevan lähellä, kun samassa joku tarrasi minuun takaapäin. Olin valmis iskemään jo toista henkilöä tämän nuoren illan aikana kuonoon, kun tunnistin kaappaajani Aldiksi.

“Sori friikki, mut neiti on ehtinyt sopia illaksi muuta menoa”, hän huikkasi. “Tänään me yritetään välttää hankaluuksia. Mikset sä painuisi vaikka pellolle variksille raakkumaan?”

Kipitimme puolijuoksua laiturin poikki. Pian perästäpäin kantautui pihisevä karjunta.

“Roudatkaa vaan takas huoranne! Hei bros! Jos vaan voisitte käsittää tän jutun hyvän sään aikana. Ennenku pahat pojat osuu kulmille ja iskee teiltä kallon mäsäks. Se on se alkukantanen merkki. Universaalia kieltä, hiffaatteks te?”

Rimpuilin Aldin kainalossa, sillä halusin huutaa hyypiölle pari valittua sanaa, mutta hänen otteensa oli tiukka. Aseman räikeän hohteen jäädessä taakse tökkäsin Aldia ärtyneenä kylkeen.

“Kato nyt, mihin sotkuun sä taas mut ajoit. Mun elämä ois varmaan niin ihanan harmonista ilman sua”, ärähdin. “Mut kiitti kuitenkin, kun raahasit mut pois sen inhan käppänän luota. Niin on varmasti paras sen rumaa naamaa ajatellen.”

“Niinpä. En mä ollutkaan huolissani sun, vaan Josen demonien puolesta”, hän vastasi. “Ootko sä kunnossa?”

“Yhtä kunnossa kuin eilenkin. Tuu. Me ollaan myöhässä.”

***

“Myöhäisen Syksyn Dekadenssikirkko”, luki aavistuksen vinoon naulatussa kyltissä tontin reunalla. Talo seisoi edessämme juuri sellaisena kuin sen muistinkin. Yö lankesi dramaattisesti paikan ylle, päiväsaikaan en ollut sitä nähnytkään. Nämä seinät olivat todistaneet monet synnit ja lukemattomat intohimot, uskollisen palvelijan tavoin ne kätkivät salaisuuden visusti sisälleen ja pysyivät ulkopuoliselle täydellisenä arvoituksena. Paikan sähköinen ilmapiiri ulottui pihan reunamille asti, talon ikkunat hohtivat violetteina eikä nurmikkokaan ollut niin kuin naapuripihoilla. Sillä minä tunsin sen salat. Terävät ruohonkorret välähtivät kuutamossa ja puutarhasta kantautui naurunremakkaa. Seurasin Aldia porrastasanteelle. Ovi oli auki, luikahdimme sisään.

Huoneen täydeltä small talkia iskeytyi kerralla tietoisuuteen. Äkilliseen ärsyketulvaan kesti hetken tottua. Vilkuilin ympärilleni hermostuneesti ja yritin päästä tilanteen tasalle. Pistin merkille talon uumenista kantautuvan rytmikkään kohinan, kun samassa mies, jonka tunnistin yhdeksi DK:n organisaattoreista, lyöttäytyi seuraamme. Hän oli ilmeisen hyvällä tuulella ja hymyili leveästi koko laajan hammasrivistönsä paljastaen. Mies oli kuin ilmetty leffojen sissikapinallinen, vain baretti puuttui päästä. Tutkin kiinnostuneena hänen kasvonpiirteitään.

“Tervetuloa matalaan majaamme, ystävät! Sehän on keskisormea näyttävä neiti ja hänen – ah, niin uskollinen – lemmikkinsä. Tässä, talo tarjoaa”, hän sanoi ja paiskasi halvan viinipullon käteeni.

Kohautin olkiani ja otin pullonsuusta ryypyn. Aldi ja mies uppoutuivat kahdenkeskiseen keskusteluun ja katosivat sitten väkijoukkoon. Arvasin Aldia ärsyttävän suunnattomasti, etteivät DK:n organisaattorit nähtävästi vielä lukemattomien vierailuiden jälkeenkään muistaneet hänen nimeään. Ystävässäni ei ollut paljoa taiteilijaa, mutta silti syystä tai toisesta hänen vakaana pyrkimyksenään vaikutti olevan tämän erikoisen porukan sisäpiiriin ujuttautuminen. Kaivoin hiluja taskustani ja pudotin ne eteisen pöydällä lojuvaan säästöpossuun. Kasvavista vierasmääristä huolimatta possu oli ainakin tähän asti saanut pysyä illasta toiseen rauhassa paikallaan.

Lähdin kiertelemään talossa, puikkelehdin ihmisten välistä peremmälle Kirkkoon. Iso juhlasali. Huoneen päädyssä oli esiintymislava ja seiniä reunustivat kuluneet nahkasohvat, joilla luomisen ja muun oheistoiminnan uuvuttamat yksilöt saattoivat yön pikkutunneilla lepuuttaa jäseniään. Katossa diskopallo suoritti päättymätöntä kiertoaan ja heijasti kirkkaita värejä huoneen nurkkiin. Kone keräsi vielä rauhassa lämpöä. Pieni piiri pyöri salissa. Ohitin jakkaralla istuvan naisen, joka tuijotti vakavailmeisenä eteensä ja lausui seuraavaa numerosarjaa:

“…neljäsataakahdeksankymmentäviisi, neljäsataakahdeksankymmentäkuusi, neljäsataakahdeksankymmentäseitsemän, neljäsataayhdeksänkymmentäyksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkaksi, neljäsataayhdeksänkymmentäviisi, neljäsataayhdeksänkymmentäkuusi, neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän, viisisataa, viisisataayksi, viisisataakaksi, viisisataaviisi…”

Jatkoin matkaa talon läpi ja vilkaisin keittiöön: puolimetrinen rubiininpunainen vesipiippu tuprutti pöydän ylle höyrypilven, jonka keskeltä työntyivät esiin susimaiset kasvot. Käänsin takaoven kahvaa. Tulin puutarhaan, missä kiinalaiset paperilohikäärmeet värisivät yksikseen tuulessa. Kirpeä pakkassää ei houkutellut väkeä ulos. Sytytin röökin ja käyskentelin pihassa pysyäkseni lämpimänä. Silloin näin maassa vääntelehtivän käsivarren. Eikä siinä kaikki, pian useampia käsiä kurotti elon merkiksi ilmaan. Ne kuuluivat pysähtyneille kasvoille, joilta kuvastui epäluonnollinen onni. Hymyt eivät olleet aitoja ja ajoittain suusta purskahti nurmelle oksennus. Irvistin inhosta. Minulla oli vahvat epäilykseni siitä, mihin nämä henkilöt olivat sotkeutuneet. Oviaukosta kurkisti pihalle tarkkaavainen pää.

“Eikös nää tyypit jäädy tänne? Eikö ne pitäis siirtää sisätiloihin?” kysyin.

“Kyllä aikanaan, mademoiselle”, leijuva pää vastasi. “Siinä samassa, kun ne on oppineet sisäsiisteiksi.”

Sen sanottuaan pää painui takaisin taloon, missä bileet kuuluivat yltyvän. Tumppasin tupakan ja seurasin perässä sisään.

“DUI”, koko tämä jengi ja mitä raskaampi rikkomus, sen suloisempi cocktail. Asenneilmapiiri DK:lla oli sattumoisin melkoisen salliva, kansalaistottelematon, yleisesti yllyttävä, mutta kaman avointa kauppaa tai käyttöä ei kuitenkaan katsottu läpi sormien. DK:lla pelättiin poliisin ratsiaa ja bileisiin sännättiin synteettisen hurmoksen aallonharjalla. Todistusaineisto oli syytä piilottaa kivenkoloon. Liike salissa oli kasvanut huomattavasti aiemmasta. Anarkistit ja boheemit tyypit tamppasivat rinnakkain jaloillaan lattiaa. Väki puuskutti, salin ilma oli muuttunut kuumaksi ja raskaaksi hengittää. Hörppäsin nopeaa tahtia hupenevasta viinipullosta, kun äkkiä mustat rastat heilahtivat edessäni.

“Maistahan tätä”, miekkonen kehotti ja ojensi minulle puukuppia, jonka pohjalla väreili paksu neste.

“Ai… kiitti”, vastasin hämilläni ja otin kupin käteeni. Maistoin. Juoma kihelmöi kielen päällä ja tanssahteli makunystyröillä ja jätti jälkeenpäin suun turraksi. Tunnistin kanelin etäisen aromin.

“Taikajuomaa”, hän selitti.

“Maistuu joululta”, oli pikainen arvioni.

“Bruno Volta”, hän esittäytyi sitten.

“Vero Hoegaarden”, vastasin. “Kiehtovaa. Mä oonkin jo pitkään pohtinut, esiintyykö räppärit alter egossaan myös siviilissä. Näyttää esiintyvän! Saattaisin tosin pitää varani, jos mä joskus tapaisin vaikkapa C-Murderin tai Tuuttimörön. Jotkut nimet kertoo liikaa.”

“Mitä sä ite puuhaat?” Bruno kysyi.

“Mitä ny tavanomaista. Päivät kuluu eroottisen videotaiteen parissa ja iltaisin mä kuvaan Onlyfansiin matskua ikäloppujen bisnesmiesten iloksi. Vapaalla mä tykkään kans opiskella sitran alkeita.”

“Sä oot aika huuliveikko.”

“Sori. Mä vaan suojelen opiskelijan hentoa egoani sepityksillä”, vastasin. “En mä oikeestaan tee mitään ihmeellistä. Toisin kuin moni muu täällä.”

Ryhdyimme lyhyeen sananvaihtoon, jonka päätteeksi Bruno Volta totesi:

“Näin mä ajattelen susta. Ja mä oon muuten loistava ihmistuntija. Sä oot vielä nuori ja vaatimaton. Sä et syyllisty mielikuvituksettomuuteen, mut ehkä kuitenkin jonkin verran laiskuuteen. Muista et idean taimia täytyy aktiivisesti hoivaa ja helliä, muuten ne ei pääse koskaan kasvaan. Mitä isompi potentiaali, sen tärkeempää. Tunnetko sä piston sydämessäs? Pari kyyneltä ja kuppi hikeä riittää kasteleen mullan. Ja eka puhkeeva kukinto saa työn tuntumaan vaivan arvoselta. Näe muotoises mahdollisuus ja dyykkaa sen läpi. Täs on mun käyntikortti. Jos huvittaa, sä voit piipahtaa joku kerta mun kotistudiolla ja todistaa luovaa duunia käytännössä.”

“Ja muuten, ei kai sun nimi oikeesti oo Hoegaarden?” hän lisäsi mennessään.

Jäin miettimään, oliko äskeinen flirttailua vai ympäröikö minua todella jokin luova aura, kuten Bruno Volta antoi ymmärtää. Olin vapaa valitsemaan, joten päätin että kyse oli jälkimmäisestä, ja loikkasin iloisesti mukaan tanssilattian kurimukseen. Purppuran ja sinisen välähdyksiä, salin nurkissa musta tiheä pimeys. Lähettyvillä seisoskeleva opiskelijajoukko kävi innokasta keskustelua, josta erotin yksittäisen puheenvuoron.

“Kuulitteks te, et Marc Poppers aikoo tänä keväänä valita itelleen seuraavan sukupolven seuraajansa? Ja siinä on muuten etuoikeutettu porukka. Vois väittää, et niiden toimeentulo on helposti turvattu ainakin vuosikymmeneks eteenpäin. Sillä Poppersin opetuslapsena kaikki on äkkiä kiinnostuneita töistäs, oli ne sit mitä roskaa hyvänsä. Joukkoon mahtuu toki myös monta aitoa lahjakkuutta – en mä sitä kiistä – mut eräät niistä ei hämää ennakkoluulotonta silmää. Eräiden persoonallisuus rajoittuu lähinnä signeeraukseen ja ansioksi jää lukemattomien tapojen keksiminen julistaa yhtä ja samaa puhkikulutettua sanomaa. Eräiden luomisprosessi tuottaa joka kerta yhtä virheettömiä, yhtä haukotuttavan tyhjänpäiväisiä töitä. Herkkiä siinä mielessä, et ne ei kestä perusteellisempaa analyysiä. Alusta loppuun asti mekaanisen kaavamaisia laskutoimituksia. Nää kaverit tienaa nelinumeroisia summia ainoastaan siitä syystä, et Poppersin säkenöivä valovoima paistaa niidenkin risukasoihin.”

Klezmerorkesteri kiipesi lavalle ja yleisö osoitti suosiota. Tummat kiharat roikkuivat ohimoilla, fedorapäiset henkilöt värikkäissä kauluspaidoissa kävivät riviin. Viulu puhkesi surumieliseen valitukseen. Se kuljetti laahustavaa melodiaa hetken omillaan, kunnes kohta koskettimet, torvet ja kontrabasso rynnistivät rinnalle. 1–2–3–4… Bileet laskettiin käyntiin. Väki remusi salissa ja kiihtyvä tempo sai basistin otsasuonen pullistumaan. Tömistelin lattialankkuja jalkapohjillani ja kiersin vastaantulijoiden käsikynkässä. Nauru raikui huoneessa, niin tanssilattialla kuin ylhäällä lavallakin.

“Oy gevalt!” muusikot huusivat yhteen ääneen.

Lavalle bändin joukkoon nousi punatukkainen nainen, jonka tunnistin Ariel Imbecileksi. En ollut milloinkaan ymmärtänyt tuon seurapiirikiipijän osuutta yhtälössä. Ariel pyörähteli lavalla somasti kuin loistonsa päivinä ja hameenhelmat liehuivat vapaasti. Jotkut eturivissä vislasivat, mihin Ariel vastasi viettelevästi hymyillen. Hänen tavaramerkkinsä, old school -tyyliset merimiestatuoinnit komeilivat paljaissa käsivarsissa. Arielia seuratessaan DK:n organisaattorit kai miettivät jotain sen suuntaista kuin très punkrock! mutta minä muodostin huulilleni yhä uudelleen sanan “pin-up-koriste”. Ehkei artistinimi ollut sittenkään mennyt niin pahasti metsään.

Mikseriin kytekttiin virta päälle ja naps! – swingistä tuli elektronista. Tanssin yltyessä äärimmilleen tulin ihmetelleeksi, miten vanha talonröttelö saattoi pysyä ylipäätään pystyssä. Tömähdin päin vierasta selkää niin että ilma karkasi keuhkoistani, huomenna näkyviin tulevat mustelmat olivat tervetullut muistutus olemassaolon rajallisuudesta. Osoitin ymmärrystä kiljumalla kattoon ja sinkouduin tanssilattian toiseen päätyyn, soittajat polkivat kengänkannoillaan lavaa. Jousi viisti villisti ilmaa, joka oli sakeana hiestä ja kännistä. Kesken tanssin ystävä rojahti syliini. Tartuin Aldia rinnuksista ja estin vain vaivoin häntä kellahtamasta lattialle.

“Mitä helvettiä sä oot ottanut? kysyin kaulassani hervottomana roikkuvalta Aldilta. “Älä vaivaudu vastaamaan. Ai semmosia tuliaisia.”

Hän tyytyi tuijottamaan typerästi ohi kasvojeni.

“Ootko sä tullut funtsineeksi kaikkia niitä loputtomia sattumia, jotka uhkaa joka hetki tätä meiän vaalittua tasapainoa? Noin niinku sattumoisin”, hän puhui juopuneen innolla. “Materian maailma on niin kovin herkkä murtuun, asiat etenee kohti väistämätöntä raukeamistaan. Jokin yhdistelmä saa aikaan tietyn reaktion, vääränlainen kontaksi – ja puff! – olemassaolo lakkaa sellaisena kuin me se tunnetaan. Tietty näitä ilmiöitä voidaan tutkia ja oppia sitä kautta muovaan ympäristöä haluttuun suuntaan. Eikä meistä oo milloinkaan tän maailman todellisiks valtiaiks, mut aika hienoon jäljitelmään me joka tapauksessa kyetään…”

“Fysiikkaa, Aldi, fysiikkaa”, tirskuin. “Herran ois varmaan aika lähteä kotiin.”

“Ei vielä. Nyt twistataan!” hän sanoi.

Silloin hänen jalkansa pettivät alta ja hän rojahti maahan. Sain kiskoa Aldia kaksin käsin takaisin pystyyn. Hänen päänsä retkahti velttona taaksepäin. Tartuin hänen leukaansa ja läpsäytin poskelle. Ei mitään reaktiota. Seuraavaksi pirskotin viiniä kokeeksi kasvoille ja vaikutus oli välitön.

“Hyi hel– mitä sä luulet tekeväs?” hän kirosi ja sylki viiniä suustaan.

Tartuin Aldia kädestä kiinni ja lähdin viemään häntä kohti eteistä.

“Mennään.”

“Ok, mut eka yks käytännön juttu”, hän mutisi ja säntäsi portaikkoon.

Juoksin perään, hän heittäytyi yläkerrassa vapaaseen kylpyhuoneeseen.

“Allez!” hän huusi ja yrjösi kuuluvasti vessanpönttöön.

Lukitsin oven perässäni. Aldin pää painui säälittävästi pönttöön, nyrpistin nenääni. Pinttyneen likakerroksen keränneet, ruskeat seinäkaakelit tärisivät basson voimasta. Peilin poikki kulki leveä halkeama, pisara tipahti kylpyammeeseen.

“Se valoisa puoli täs on, ettei sulla oo enää hiuksia, joita tarttis pidellä. Se riittikin jo yhelle ihmisiälle”, sanoin ja taputin häntä olkapäälle. Aldi syleili WC-istuinta tiukasti.

“Ryhdistäydytkö vähän? Mä en kestä kattoa sua tossa kunnossa.”

“Minuutti”, hän vastasi ja tiukensi otettaan istuimesta.

“Nyt heti. Huh. Ootpa sä kasvanut isoksi. Mitä ne oikein sulle siellä syöttää?” puhisin ja koetin kammeta häntä irti pöntöstä.

Aldi oli joka tapauksessa liian painava ja lattia liukas riuhtaistessani voimien takaa jalka lipesi ja iskin takaraivoni ammeen kulmaan. Jäin lattiakaivon päälle makaamaan. Jossain kaukaisuudessa käsi kirposi nyrkistä. Aloin menettää vähitellen tajuntaani… ammeen alla taisi vilistää sokeritoukka.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s