LoC, luku 18: Uneton

Teos: Nukkuva fauni (n. 200–100-l. eaa.), kopio, Mustion linna

“Huhuu!” joku huusi ja ravisteli minua kovakouraisesti. Ainoa asia, jonka pystyin käsittämään.

Hiljalleen aistihavainnot, ajatukset ja muistot alkoivat jäsentyä uudelleen mielekkäällä tavalla ja palasin takaisin maan pinnalle. Seuraavaksi tuli raastava jomotus takaraivossani ja irvistin kivusta. Ympärilleni oli kerääntynyt useampi utelias silmäpari, makasin pitkin pituuttani ison salin nahkasohvalla. Illan tapahtumat palasivat välähdyksittäin mieleen: DK, tanssilattia, klezmerbändi, kylpyhuone… niin, kylpyhuone oli avainasemassa! Muistin ammeen kovan reunan ja arvasin, että olin saanut aivotärähdyksen. Aldi oli lojunut huonovointisena vieressäni lattialla… Nousin hätääntyneenä sohvalle istumaan ja kuikuilin ympärilleni saliin.

“Rauhassa. Sun frendi huilaa tossa vieressä, ei sillä oo hätää”, kurttuotsainen mies sanoi. “Hengitys kulkee tasaisesti, vaikkei paljon muuta vielä jaksakaan. Tajuatko sä, millaisen kohtauksen te oikein järkkäsitte? Lukittaudutte tuntikausiksi vessaan ja kun ovi piti viimein murtaa auki, niin mitäs me löydetään? Kaks kaveria makaamassa vierekkäin lattialla, molemmat kalpeita ku aaveet. Toisella vatsahapot rinnuksilla ja kumppanin takaraivo punasena verestä. Arvaa vaan, miltä se alkuun näytti. Mua ei kiinnosta tietää, mitä schaibaa te ootte onnistunu kaapimaan kadulta, mut pitäkää se jatkossa ihan helvetin kaukana täältä. Me yritetään pitää paikan tasoa yllä. Teille kuuluis lätkästä saman tien porttikielto Kirkolle, mut sellanen ei taida oikein kuulua meiän periaatteisiin. Eli ottakaa tää varotuksena älkääkä toiste koetelko mun hyväntahtosuuden rajoja.”

Huomasin Aldin makoilevan viereisellä sohvalla. Väsyneet kasvot pinnistelivät hymyntapaiseen. Käännyin taas mieheen päin. Tajusin hänen olevan se sama sissi, joka oli tarjonnut minulle aiemmin viiniä.

“Mitä kello on?”

“On jo aamu, te ootte nukkunu sikeästi”, hän vastasi. “Suosittelen tässä kohtaa kotiin lähtöä tai ehkä sairaalareissua. Miten vaan näette parhaaksi. Jos nyt ei ollu muuta, niin mä painun tästä hoitamaan darraani.”

“Oon pahoillani”, sanoin perään.

Jännityksen lauettua myös muu porukka hajaantui sohvan ympäriltä pois. Menin Aldin luo ja polvistuin hänen viereensä. Hän oli sen verran heikkona, etten voinut vihoitella hänelle, ja tyydyin sivelemään hänen poskeaan. Aldi taisi vaistota levottomuuteni ja sulki silmänsä. Tarvitsee vielä pari tuntia unta, ajattelin.

“Ei mitään kiirettä. Lepää vaan rauhassa.”

Keitin ajan kuluksi kahvia. Hörppiessäni sumppia keittiössä tunnustelin kuhmua takaraivossani ja huomasin, että haava oli peitetty sideharsolla. Pysähtynyt aamuhetki oli vallannut Kirkon, siellä täällä kuului nukkuvien vaimea tuhina. Ihmiset olivat laonneet kuin luurangot sohville, nojatuoleille ja tyynyjen päälle torkkumaan. Eräs pitkätukkainen hemmo kuorsasi käytävällä seinää vasten. Viimeisimmän välikohtauksen jälkeen koko talo oli vaipunut kollektiiviseen uneen, vain yksinäinen kulkija vaelsi omissa mietteissään hiljaisissa huoneissa.

Herättyään Aldi venytteli pitkään ja otti sitten haparoivat ensiaskeleensa. Pian kulku muuttui vakaammaksi ja pääsimme lähtemään. Pihalla vilkutin Kirkolle hyvästit. Jotenkin minusta tuntui, että ele pantiin myös sisällä merkille.

“Susta paljastuu yhä edelleen odottamattomia puolia”, Aldi totesi. “Sammua kesken bileiden vessaan.”

“Vain koska sä kolkkasit mut”, vastustin.

“Mä en koe olevani vastuussa mistään”, hän vastasi.

“Kyllä sä oot tän tapahtumaketjun perimmäinen syy.”

Jatkoimme keskinäistä kinastelua matkalla horisonttiin.

***

En ollut koskaan kärsinyt unettomuudesta. Lapsena olin yleensä nukahtanut pian sen jälkeen, kun painoin väsyneenä poskeni tyynyyn, ja uinunut sikeästi siihen saakka, että aamuaurinko kiskoi minut hereille. Kuulin ensimmäistä kertaa unihäiriöistä Inkalta. Hän ei säästellyt valituksiaan, kun sängyssä valveilla maatut yöt hajottivat ennalta arvaamatta velvollisuudentäyteisen viikon. Täydellistä ajanhukkaa, hän kertoi. Inka kävi muutaman kerran puhumassa vaikeuksistaan kouluterveydenhuollossa, minkä jälkeen hänet ohjattiin uniklinikalle. Monta tuntia kestäneiden tutkimusten jälkeen hän palasi kotiin reseptiä rikkaampana. Ja nukahtamislääkehän puri, farmaseuttinen pelastaja joka tempaisi portit auki unten maille. Lääke oli vahva, toki tilapäiseksi tarkoitettu. Inkaa varoiteltiin toleranssin muodostumisesta. Hän sanoi ymmärtävänsä ja napsi rutiininomaisesti lääkkeen ilta toisensa perään, roudasi kuukausittain täyden pakkauksen apteekista kotiin ja jatkoi rumbaa tulevien vuosien ajan uusimalla säännöllisesti reseptinsä.

Tammikuun edetessä päiviä määritti jälleen arjen yksitoikkoisuus. Asiat seurasivat toisiaan pitkälti samaan tapaan kuin edellisvuonnakin, mutta tahti vain oli kiihtynyt. Olin jäänyt loukkuun vialliseen karuselliin, joka kävi yhä kovemmilla kierroksilla. Näkymä oli pökerryttävä. Sitä hallitsivat avarat luentosalit ja oopperan aula, mutta sekaan mahtui myös vilahduksia hämärästä makuuhuoneesta, metroasemista ja sängyssä makaavasta naisesta. Outo tyhjyydentunne oli löytänyt tiensä sisimpääni, se nakersi hiljalleen koloaan suuremmaksi. Miss Cheung oli palannut reissustaan. Hän kertoi hehkuttaen kaverin kanssa vuokraamastaan mökistä, koskemattomasta luonnosta, joka oli jatkunut silmänkantamattomiin, ja kuvankauniista tunturista. Ainoa miinus oli ollut taivaalla sinnikkäästi pysytellyt pilviverho, joka oli estänyt heitä bongaamasta revontulia. Muuten lauha sää oli ollut ihanteellinen ulkoilma-aktiviteettien suhteen. Heidän lähdettyään pakkanen oli kuulemma kiristynyt saman tien parikymmentä astetta.

Ensimmäisen huonosti nukutun yön jälkeen mielialani oli ärtynyt. Kompensoin väsymystä keittämällä ylimääräisen kupin kahvia. Kävelin kärsimättömänä kahdeksikkoa keittimen edessä ja odotin kahvin tippumista. Olin tavalliseen tapaan yksin keittiössä, miss Cheung todennäköisesti nukkui yhä. Näinä päivinä hän viipyi yleensä myöhään huoneessaan. En muistanut viime yöstä paljoakaan, lähinnä unen katkonaisuuden ja painostavan tunnelman. Mieleni tuntui kaipaavan perusteellista huuhtelua. Toivoin kahvin piristävän ja kasvot ennättäisin vielä pestä. Samassa iskin varpaani pöydänkulmaan, kynsi halkesi ja nojasin pöytätasoon. Keittimen porina ja vaimea kiroilu täyttivät keittiön.

Olin päässyt ainutlaatuiselle luennolle. Sen erityisyys ei johtunut sisällöstä, joka oli samaa iänikuista, etäisesti kiinnostavien teoreettisten aiheiden jatkumoa. Se ei myöskään liittynyt paikkaan, muihin opiskelijoihin tai professoriin; ei, nuo mursunviikset oli helppo tunnistaa missä tahansa. Sen siis täytyi johtua minusta. Selkeyden ja epävarmuuden tunteet vuorottelivat mielessäni, kun tajusin tulleeni vanhaksi. Pohdin tilannettani loppuluennon ajan ja professorin puhe alkoi muistuttaa etäistä veden kuplintaa. Luennon jälkeen riensin aukion poikki metroasemalle ja suuntasin 2. kaupunginosaan. Koko työvuoroni leijailin jossain aivan toisaalla. Fyysisesti kyllä katoin pöytiin satoja kuppeja ja kumosin niihin keskipaahtoista kaffea, mutta ajatusten tasolla olin palannut takaisin jonnekin yliopiston liepeille. Iltamyöhään kellahdin sänkyyn lihakset kaikesta istumisesta ja seisomisesta kipeinä. Henkiset ponnistelut olivat osoittautuneet tälläkin kertaa hedelmättömiksi. Ne eivät olleet tarjonneet juurikaan tyydytystä, mutta vaikuttivat sen sijaan lisäävän rutkasti vettä epäluulojen myllyyn. Käänsin kylkeäni ja toistin itsekseni vanhaa mantraa: “Aamu tuo valon maailmaan.” Niin Matleenalla oli ollut tapana sanoa meille iltaisin silloin, kun en vielä kutsunut häntä nimeltä.

Mutta lapsuuden taiat olivat rauenneet. Ei kullan säikeitä eikä mitään. Pimeät tunnit liukenivat todesta mielikuvitukseen ja takaisin. Välttelin koukkukätistä varjohahmoa, joka salaperäisyydestään huolimatta tuntui sisimmässäni kovin tutulta. Melkein kuin perheenjäseneltä. Se kulki määrätietoiseti perässäni ja varisti tuhkaa jälkeensä. Aamulla keitin ensimmäiseksi taas pari kuppia kahvia, jotta saisin itseni liikkeelle. Olin akateemisen englannin kurssilla poikkeuksellisen hajamielisellä päällä ja sönkötin esitelmässä älyttömyyksiä kuin pahemman luokan populisti. Muut ryhmäläiseni vilkuilivat minua ärtyneesti tai ainakin kohottivat kysyvästi kulmiaan. Onneksi minulla oli tänään vapaailta. Ehdittyäni kotiovelle saakka muistin kuitenkin, että oli minun vuoro käydä Inkan luona. Käännyin saman tien kannoillani ja marssin takaisin pihalle. Suunnittelin jatkavani keskeneräisiä esseitä Inkan sohvalla.

Mustaa kitkerää savua. Pohjaanpalaneita vuorokausia. Ne olivat jo jonkin aikaa noudattaneet samaa masentavaa kaavaa. Jokainen ohi lipunut päivä juurrutti entistä syvemmälle muukalaisuuden ja kuulumattomuuden kokemusta. Velvollisuuksien väsyttämänä en jaksanut muistaa jokaista minulle määrättyä työtä, joten turvauduin ulkoisiin muistitukiin. Ostin viikkokalenterin, jonka sivuille kirjasin tunnollisesti ylös aikatauluni ja menoni. Lisäksi lätkin huoneeni seinät täyteen kirkkaanvärisiä post-it-lappuja tarkkoine toimintaohjeineen (aamu PAKKAA mukaan läppäri, laturi, termospullo, särkylääkkeet & VEDÄ D, rauta; PE 1. DL KOGA1). Ilman kalenteria ja tarralappuja olisin varmaankin jo halvaantunut hetkessä arjen rutiineiden edessä.

Välillä en edes kokenut olevani niinkään itsenäisesti ajatteleva ihmisyksilö, vaan enemmänkin jonkinlainen mekaaninen vedettävä nukke. Se marssi hämmästyttävän luonnollisen oloisesti edelliseltä työpisteeltä seuraavalle eikä oikeastaan tuolloin vaivautunut juuri epäilemään omaa riippumattomuuttaan. Tyydyin nyökkäämään lyhyesti vastaan osuvalle kollegalle, joka kohotti myös kätensä vaistomaisesti tervehdykseen. Villiä mielikuvituksen laukkaa, reikiä esiripussa, vuoto katsomosta näyttämön puolelle. Pimeään vuodenaikaan yön ja päivän välinen raja oli muuttunut häilyväksi. Makoilin tiheässä hämärässä sängylläni ja samojen harmaan sävyjen keskellä viimeistelin esseetä. Joskus torkahdin hetkeksi läppärin ääreen, mutta herätessäni olin vain entistä väsyneempi. Talvi oli pihi vihjeissään. Katulamppujen kellertävä hohde pysyi tunnista toiseen tismalleen samanlaisena. Aloin pyöritellä mielessäni ajatusta ammattiavun puoleen kääntymisestä. Selailin kalenterin sivuja eteen ja taakse, mutten osannut edes järjestää sopivaa väliä lääkärikäyntiä varten. Idea kuivui kasaan ja kellahdin selälleni sängylle makaamaan. Seurasin pölyhiukkasten laiskaa lentoa kattolampun valokeilan poikki.

Seuraavan kerran Inkan luona käydessäni satuin muistamaan hänen vanhan lääkityksensä. Kävin raivokkaan innon puuskassa läpi kaapit ja laatikot, mutten löytänyt etsimääni. Lopulta istuuduin uupuneena sohvalle. Inkalla ei tosiaan vaikuttanut olevan vaikeuksia päästää irti. Tippua tyhjän päälle ja jäädä mihin tahansa verkkoon epäkiitollisesti roikkumaan. “Miten se oikein uskalsi?” huomasin ihmetteleväni. Pari tuntia myöhemmin astuin pelokkaasti takaisin makuuhuoneeseeni. Siitä oli selittämättömästi muovaantunut henkilökohtainen Colosseumini. Halvan roskaviihteen areena. Kävin makuulle vuoteeseen. Eikä noissa näytöksissä sitä paitsi lyöty milloinkaan vetoa puolestani.

Luovutin vuorostani avaimet Aldille.

“Sä et näytä kovin hyvältä”, hän huomautti.

“Onks kaikki ok?” hän jatkoi, kun en vastannut.

“Pari heikkoa yötä vaan takana”, sanoin ja koetin loihtia hieman eloa kasvoilleni.

Aldi kurtisti kulmiaan. “Tehäänkö niin, et mä huolehdin Inkan asioista tän viikon?” hän ehdotti. “Mitäs muutakaan täs toimettomana keksis… Oikeesti, ei mulla oo mitään parempaa tekemistä.” Puhuessaan hän sujautti avaimet takkinsa povitaskuun.

“Miten vaan. Ja täks viikoks sitten vain.”

“Tietty.”

Saatoin nyt vetää kalenterista monen illan kohdalta merkinnän “Inka” yli ja rustata heti niiden tilalle “rästihommat”. Luennoilla näyttäydyin enää lähinnä näön vuoksi. Äänetön läsnäoloni salin takarivissä riitti professorille. No problemo. Oopperan kahvilassa en voinut esiintyä yhtä apaattisena menettämättä paikkaani, mutten minä siellä suoranaisesti loistanutkaan. “Surkee tarjoilija”, asiakas valitti – kaiketi oikeutetusti – kun unohdin toistuvasti hänen tilauksensa ja jäin vielä tuhertelemaan lattetaidetta maitokahviin. Kotiin päästyäni minua huimasi ja tunsin oloni epästabiiliksi. Päätin pureutua ongelmiini. Tein sen mitä osasin, eli tartuin kirjoihin ja päädyin nopeasti self-helpin pariin.

Mielikuvaharjoitus nro. 12: Univaikeuksiin.

“(Hengitä syvään nenän kautta sisään. Tunne kuinka keuhkot täyttyvät ja vatsan seutu työntyy ulospäin hengityksen mukana. Hengitä nenän kautta ulos. Tunne kuinka napa painuu sisään ilman poistuessa keuhkoista. Jatka hengittämistä sisään ja ulos rauhassa omaan tahtiin. Keskity vain omaan hengitykseen, tuolin tai tyynyn tuntuun allasi ja mahdollisiin muihin kehon tuntemuksiin. Anna ajatusten saapua mieleen ja poistua mielestä vapaasti kuin pilvien taivaalla. Tässä on hyvä olla. Jatka edelleen hengittämistä nenän kautta syvään sisään ja ulos. Olosi on tyyni ja rauhallinen. Laske seuraavaksi hitaasti mielessä kymmenestä alaspäin. Samalla kun lasket, tunnet kehosi muuttuvan yhä rennommaksi ja painavammaksi. 10. 9. 8. 7. 6. 5. 4. 3. 2. 1.)

Minä, Vero F., olen tullut omaan henkilökohtaiseen turvapaikkaani, kirsikkapuutarhaan. Näen ympärilläni vihreiden pensaiden reunustaman kivipolun, reheviä kirsikkapuita ja niiden yläpuolella sinisen pilvettömän taivaan. Voin kuulla etäisen lähteen rauhoittavan solinan. Tunnen auringonsäteiden lämmittävän käsivarsiani ja niskaani. Rikkoutumaton rauha sulkee minut visusti sisälleen. Täällä mieli on painoton. Täällä se voi levähtää niin kauan kuin on tarpeen.

Kirsikkapuutarhan laidalla istuu kiharatukkainen nuorukainen tyynyn päällä. Lähestyn häntä hitaasti. Nuorukainen istuu hievahtamatta lootusasennossa, nojaa käsivarsilla polviinsa ja tuhisee hiljaa itsekseen. Hän on löytänyt ihanteellisen asennon. Sellaisen josta ei tee mieli liikahtaakaan, edes silmiä ei viitsisi aukaista tai kättä kohottaa. Hän vaikuttaa ensisilmäyksellä nukkuvan. Pian kuitenkin saattaa huomata, että kyseessä on vain syvä lepotila. Nuorukainen on joka hetki täysin tietoinen ympäristöstään. Hän on äärimmäisen itseriittoinen, muttei silti missään tapauksessa saavuttamaton. Olen tullut jo niin lähelle, että voisin halutessani silittää hänen tuuheita kutrejaan. Ajatus saa minut hymyilemään. Seesteisyys huokuu nuorukaisesta ympäristöön ja se valtaa minunkin mielen. Muistan hämärästi, että olen matkannut tänne asti kysyäkseni jotain. Tässä tilassa kaikki arkihuolet tosin tuntuvat hyvin pieniltä ja vähäpätöisiltä. Sitten saan sen päähäni.

‘Minä, Vero F., olen saapunut kirsikkapuutarhaan hakemaan neuvoa ongelmaan. Miksen pysty enää nukkumaan kuten ennen?’

Odotan kärsivällisesti vastausta. Nuorukainen ei ole värähtänytkään, silmät pysyvät edelleen tiukasti kiinni. Viimein hän lausuu levollisesti suupielestään:

‘Hyvä, Vero F.. Höristä siis korviasi, sillä en aio puhua pitkään. Sellainen ei ole osoittautunut kovin hedelmälliseksi. Sinulla on varmaan jo hinku päästä takaisin ja minuakin laiskottaa niin vietävästi. Kumarru vielä vähän lähemmäs, niin kuiskaan neuvon korvaasi. Sinulla on kuulemma taiteellisia taipumuksia. Loistavaa. Kerron siis neuvoni vertauksen avulla.

Likaisessa kodissa asuu sottainen emäntä.

Jahtaat leikkimielisiä mutta kuitenkin niin vakavia olioita. Puoliksi inhimillisiä. Puoliksi eläimellisiä. Ne viihtyvät parhaiten niin sanotusti puhtaan mielen parissa. Et voi pettää niitä kuten ihmisiä. Unia. Pohdi edeltäviä askelia ja polkua, joka toi sinut tähän pisteeseen.’

Vetäydyn taas kauemmas nuorukaisen luota. Hän jatkaa häiriintymättä lepohetkeään. Ja katoaa. Kirsikkapuutarha on jälleen minun.

(Jatka hengittämistä sisään ja ulos rauhassa omaan tahtiin. Laske seuraavaksi hitaasti mielessä kymmenestä alaspäin. Samalla kun lasket, tunnet kehosi muuttuvan hiljalleen keveämmäksi ja tietoisuutesi kohdistuvan yhä enemmän ympäröivään tilaan ja kehon tuntemuksiin. Saatat huomata tyynyn tai tuolin tunnun allasi. 10. 9. 8. 7. 6. 5. 4. 3. 2. 1. Kun olet valmis, voit avata silmät.)”

Makasin sängyllä, DJ Kalinka soitti radio Hips.in taajuudella. Musiikki kuulosti kuolleelta ja ontolta, aivan kuin siitä olisi kaavittu pois ydin. Ei kiinnostavia eikä epäkiinnostavia ääniä, ne vain olivat. Syöpyivät hermoverkkoja pitkin aivoihin ja tekivät toisistaan orpoja. Sitten: huoneen seinät alkoivat väreillä ja näkökenttäni sumeni. En osannut pelätä olevani sekoamassa, vaikka tiedostinkin myös sellaisen mahdollisuuden. Sängynreuna, työpöytä, läppärini, leffajuliste ja verhot, kerrostalo ja koko hemmetin La Défense niiden mukana vavahtelivat. Maailmani keinahteli rattoisasti. Kaiken sen liikkeen ja tutinan keskellä vain minä pysyin paikallani kuin naulattuna kiinni patjaan. Silloin sain ratkaisevan oivalluksen, kun näin itseni ikään kuin ulkopuolisen silmin. Katselin tuota lamaantunutta, ikävystyttävää kehoa, joka mätäni kaikessa rauhassa sängylleen. Minua alkoi naurattaa. Ruumis! Mikset nousisi välillä ylös? Ja levittäisit kokeeksi vaikka siipesi.

Kapusin istumaan sängylle. Nurkassa seinää vasten nojaava taulupohja ja hyllystä pilkottavat maalit kaappasivat nopeasti huomioni. Siitä elämästä oli ehtinyt kulua jo kokonainen sesonki. “Kokeillaanpa”, mutisin ja loikkasin lattialle. Nostin pohjan telineelle, noukin hyllystä kourallisen värituubeja ja ison siveltimen.

Pursotin maalia kursailematta suoraan kankaalle. Sekoitin möykystä ensin haalean läpikuultavia sävyjä. Seuraavaksi spontaanin paksua, siirappimaista harmaata. Jatkoin joskus alkuvuodesta aloittamaani abstraktia maalausta, jonka työnimenä oli ollut innaresting. Siitä puuttui jokin merkitys tai lukuohje, jota en ollut milloinkaan keksinyt. Maalasin silloin erityisen varovasti, sillä pelkäsin horjuttavani epähuomiossa kokonaisuutta. Työskentelin pitkään, pitkään yksityiskohtien ympärillä, kunnes ne nujersivat minut. Nyt idea oli saanut itää rauhassa. Olin kypsynyt murhaan.

Lätkäisin toisen ja taas toisen epämääräisen maalipaakun taululle. Se oli mielivaltaista, rumaa ja varmasti liikaa ja pyyhki pois monen päivän tarmokkaan maalaamisen. Olin osunut hermoon. Mureneva itsetunto ja viikon mittainen unettomuus tuntui suunnilleen samalta kuin tämä tai tämä sivallus. Roiskuva värikäs itsetuhoisuus oli erottamaton osa lopputulosta. Voimavarani oli käytetty loppuun. Olin liian uupunut pysyäkseni enää jalkeilla. Peräännyin kehästä takaisin sängyn luo, otin etäisyyttä voitokkaaseen otteluun. Prosessiin. Tunsin kehoni rentoutuvan. Jotain oli kai valmistunut, vaikken ollut enää edes varma, uskoinko valmiiseen teokseen. En enää ponnistellut vastaan ja tipahdin. Silmäni painuivat lyijynraskaina kiinni.

***

Tallustin pitkin niitä katuja, joilla salaperäinen katse polttaa takaraivossa minne tahansa sitten kääntyykin. Varjostajat nojasivat rennosti seinää vasten ja olivat lukevinaan kännykällä uutisia – leikki jota rakastivat lapset ja saalistajat. Yksi Määrin lukemattomista identtisistä pikku kahvilakaduista. Tarkemmin katsottuna se ei tosin muistuttanut yhtäkään aiemmin näkemääni. Hassu juttu. Luulin kolunneeni läpi jo niistä jokaisen. Jotain oli ilmassa. Ehkä omat epäluuloni. Tunsin olevani vieraalla maaperällä, halusin ennen muuta päästä pois. Ohikulkijat vaihtoivat julkeasti katseita keskenään, kiihdytin askeliani. Turha vaiva. Tässä kaupungissa ei nimittäin ollut piilopaikkoja. Otin suunnan kohti Inkan taloa. Ohitin puiston, jossa hattupäiset lapset pelasivat petankkia. Tien toisella puolella erottui tuttu kerrostalo. Kiirehdin alaovelle ja nykäisin sen auki.

Askeleeni kopisivat portaikossa, niiden välissä kuuluivat toiset sinne kuulumattomat. Pysähdyin hetkeksi. Äänetöntä. Jatkaessani kapuamista vieraat askeleet palasivat saman tien portaikkoon. Tulin vara-avaimella sisään Inkan luo ja lukitsin oven perässäni. Kytkin karmissa riippuvan turvaketjun oveen kiinni. Huhusin arasti eteisessä ja pälyilin ympärilleni. Verhot oli vedetty ikkunoiden eteen, edessäni avautui pitkä pimeä käytävä. Parketti narisi allani, kun lähdin etenemään pitkin käytävää. Päästyäni makuuhuoneen kynnykselle asti ulko-ovelta kajahti pari kolme terävää koputusta. Päästin suustani hermostuneen naurahduksen ja livahdin Inkan huoneeseen.

Ryhdyin kasaamaan Inkan tavaroista barrikadia oven eteen. Nojatuoli, tyhjä vaaterekki, kitaravahvistin ja fiikus saivat kelvata. Menin sängylle makoilemaan. Pistin merkille, että huoneessa oli poikkeuksellisen siistiä. Missä olivat lattialla tavallisesti lojuvat vaatteet, tarot-kortit ja muu roina? En halunnut vaivata asialla enempää päätäni ja käänsin kylkeä. Viheltelin hetken aikani kuluksi. Jossain vaiheessa luulin kuulleeni lähettyviltä hiljaista raapimisääntä. Höristin korviani. Ääni kuului taas. Kynnet kahmivat puuainesta. Vilkuilin levottomasti ympäri huonetta ja sitten kurkistin sängyn alle. Inka makasi vuoteen alla ja virnisti minut huomatessaan. Tunsin miten sydän hyppäsi kurkkuuni.

“Hyi helvetti!” henkäisin. “Mitä ihmettä sä siellä puuhaat?”

Hän katseli minua ilmeisen huvittuneena, tuntemattomat silmät etäisyyksien päässä. Vähitellen ilme muuttui synkemmäksi, suorastaan myrkylliseksi.

“Katos mitä kissa on raahannu näytille. Rakkaan siskohiirulaisen, totta kai. Vittumaisen päivänsankarin”, Inka sanoi ja lipoi suupieliään.

“Tervetuloa sukuun. Tänne sä oot palaava… ootko jo ehkä pannut merkille? Ainakin niin pitkään kuin se musta riippuu. Side. Se määrittää sua. Se todella kahlitsee sut. Sä oot erikoistunut huonoihin diileihin. Tosi jaloa sulta blaa blaa blaa… Ainoo vaan – yllätys! – et ne olikin pohjimmiltaan pelkureita. Hulluja. Täysiä nollia. Ei paljon mitään pintaa syvemmällä.”

Hän puhkesi hysteeriseen nauruun, joka muuttui pian karmeaksi yskänkohtaukseksi. Inka köhi pari tippaa verta parketille.

“Lopeta! Sä oot vaan niin helvetin sairas”, anelin ja peitin korvat käsilläni.

Yskintä lakkasi, samassa hän vakavoitui.

“Ne oottaa sua muuten parhaillaan oven takana”, Inka sanoi hyvin asialliseen sävyyn. “Luulis sun jo oppineen tähän mennessä läksyn. Nykyään on mahdoton paeta.”

“Älä pakota mua tähän, kiltti”, pyysin ja tunsin hikikarpaloiden vierivän alas kylkiäni. Olin näkevinäni avaimenreiässä vilahtavan kookkaan varjon.

“Homma kunnossa, Vero. Mä oon pannut nimen alle paperiin. Me ollaan niiden kaa niin sanotusti sujut”, hän puhui jo pehmeämmin.

“Niinkö?” vastasin hämmentyneenä ja maistelin Inkan sanoja suussani.

“Luota muhun.”

Taakka valahti pois harteiltani. Painoin pään takaisin tyynyyn ja nipistin itseäni lujasti poskesta, sillä tiesin uneksivani. Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsin liikahtaa uudelleen. Olin omassa huoneessani. Inka, Määrin kahvilakadut, paranoia… toisaalla. Veri virtasi reippaasti jäseniini, vähät painajaisista kun olin viimein saanut unta! Skippasin aamukahvin ja ryntäsin suoraan ulos kaupungille, vaikka ensimmäisen luennon alkuun oli vielä monta tuntia aikaa. Makuuhuoneen nurkassa “Uneton” nojasi kevyesti telineeseen.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s