LoC, luku 19: Tarkastaja

Istuin keittiötason päällä, tuijotin hajamielisesti vieressäni liedellä lepäävää kattilaa. Odotin veden kiehumista. Samassa kännykkä pirahti soimaan. Tuntematon numero. Hetken emmittyäni tartuin puhelimeen ja vastasin.

“Vero.”

“Nuorempi neiti F. oletettavasti”, mekaaninen miesääni sanoi. “Tarkastaja Anderson Keskisen piirin sosiaaliasemalta, päivää.”

Keskustelunavaus ei luvannut hyvää. En vastannut mitään. Linja pysyi hetken hiljaisena, kunnes hän jatkoi:

“Ihmettelette tietysti, miksi mä otan yhteyttä. Asia koskee Matleena F:ää.”

“Mitä Matleenasta?”

“Täydentävä hakemus viime kuulta puuttuu.”

“Täydentävä hakemus?” toistin typertyneenä.

“Niin, sosiaalietuuteen liittyen”, Anderson vastasi. “Tunnetteko hänen asiansa? Lähestyin jo aiemmin turhaan meille ilmoitettua lähiomaista, sen takia soitinkin teille. Mahdatteko tietää, miksi Inka F. oli estynyt vastaamaan?”

“Öö… se on matkoilla”, vinkaisin.

“Jaa. Joka tapauksessa mä olen tänään jututtanut rouva F:ää…”

“Niinkö?” keskeytin. “Eikös teidän pitäis ekana lähettää sähköpostia tai jotain?”

“Neiti F., vastausaika on vakiintuneen käytännön mukaan viisi pankkipäivää”, hän selitti kärsivällisesti. “Sen jälkeen otetaan tarvittaessa suoraan yhteyttä asiakkaaseen.”

Pystyin kuvittelemaan mielessäni sotkuisen huoneiston, jossa Malteena makasi yksinään huonovointisena sohvalla ja “Laitos” pommitti videopuheluilla jokaista verkkoon kytkettyä laitetta. Purin hihaani, etten olisi huokaissut ääneen.

“Neiti F., oletteko kuulolla?” Anderson kysyi.

Sylkäisin hihan pois suustani. “Öh, joo”, sanoin.

“No niin. Jutellessamme rouva F:n kanssa huomioni kiinnittyi väistämättä hänen toimintakykyyn. Mulla nousi niin sanotusti huoli hänen elämänhallintataidoista. Lisäksi on syytä epäillä rouva F:n kärsivän alkoholi- tai päihdehäiriöstä. Edellä mainittujen syiden takia mun velvollisuutena oli jättää huomautus hänen tilanteesta. Sosiaalietuuden jatkuminen on näin ollen parhaillaan harkinnan alla.”

Jälleen hiljaisuus.

“Heräsikö teillä kysymyksiä? Jos ei, niin mä muistuttaisin vielä, ettei asian tarvinnut tulla tietoon näin ikävällä tavalla. Sosiaaliasemahan tarjoaa tutkitusti parhaat hoitopaikat.”

“Tää tuli vaan mulle yllätyksenä”, sanoin. (Mitä Laitoksen hoitoihin tuli, huhupuheilta ei ollut voinut välttyä. Ne kehottivat pitämään suun tiukasti supussa.)

“Noh, mehän ollaan kuitenkin kumpikin tässä rouva F:n hyvinvoinnin asialla. Kiitän ajastanne, neiti F. Voitte seurata tapauksen edistymistä OmaKansiossa.”

Puhelu katkesi. Purin huultani. Ajatukset laukkasivat villisti; kunpa edes Inka olisi voimissaan! Hänen tilannetajunsa oli paljon parempi kuin minun, itselläni oli tapana puhua tukalassa paikassa aina ohi suun. Hautasin kasvot käsiini ja manasin itseäni. Vesi kattilassa kipusi laidan yli ja sihisi liedelle valuessaan.

***

Seuraavan vapaaillan tullen lähdin käymään Matleenan luona. Matkustin junalla kaukaiseen lähiöön. Vuosi oli kylmimmillään. Saatoin nähdä mielessäni, miten vaunun ikkunaruudut huokailivat pakkasessa. Pimeä vuodenaika näkyi kanssamatkustajien kasvoilta: varjoja ei synnyttänyt valo, vaan sen niukkuus. Vastapäätä istuva tyttö piti remmin päässä jättimäistä koiraa. Kontrasti kaksikon välillä oli silmiinpistävä, tosin tytön ilme oli koiraa tuimempi. Jäin junan kyydistä pysäkkiä ennen pääteasemaa. Siitä eteenpäin etenin hatarien muistikuvien varassa, en ollut käynyt Matleenan uudessa asunnossa vielä kovin montaa kertaa. Kävelin tylsistyttävien lähiökortteleiden poikki, viimein luulin tunnistavani erään kerrostaloröykkiön. Harmaa betoniarkkityyppi.

Tulin rappukäytävään, jossa vastassa oli pitkät hiiskumattomat ovien rivit. Niiden takana lähiön asukkaat elivät ja uneksivat. Mieleeni tulivat sardiinit säilykerasioissa. Painoin ovikelloa ja otin askeleen taaksepäin. Kohta oven takaa kuului rapinaa, sitten lukkoa hypisteltiin ja ovi lennähti auki. Matleena karkasi varoittamatta päälleni. En ollut saada hetkeen henkeä.

“Vero! Mä ehdin jo vähän aikaa kuvitella, että sieltä saapuis noutaja”, hän sanoi.

“Ootpa sä dramaattisella päällä”, vastasin ja silitin hänen paksuja, kuohkeita kiharoitaan.

“Mä juttelin muuten sen Andersonin kanssa”, jatkoin. Matleena irrottautui minusta salamana.

“Helvettiin se piraija!” hän kirosi. “Mua ei huvita enää toiste tavata sitä väkeä…” Hän mutristi huuliaan. “Tuu ny sisään sieltä. Juodaan kuppi teetä.”

Seurasin Matleenan perässä asuntoon. Siellä leijuivat lapsuudenaikaiset tuoksut, joiden olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa. Hän viittasi minua istumaan olohuoneen sohvalle ja painui itse keittiöön. Pian huoneesta alkoi kantautua kodikasta astioiden kilinää. Annoin katseeni kiertää vapaasti olohuoneessa. Se ohjautui edessäni olevaan leveään kirjahyllyyn ja löysi vaistomaisesti nurkkaan sysätyt vanhat valokuvat. Kuparikehyksistä tuijottivat iloiset silmät, jotka olivat minulle täysin vieraat. Nuo hymyt olivat minulle ikuinen arvoitus. Perhekuvat kirjahyllyllä kuuluivat erottamattomana osana lapsuuteni olohuoneisiin, ne olivat seuranneet sinnikkäästi mukana asunnosta toiseen. Välähdys menneestä; aavistus tulevaan. Silloin Matleena marssi huoneeseen kiikuttaen tarjottimella värikästä teeastiastoa.

Hän kaatoi kannusta teetä kuppeihin, annosteli lusikalla sokeria ja sekoitti samalla itsekseen hyräillen. Matleenan touhutessa muut huolet siirtyivät hetkellisesti syrjään.

“Kuule. Sähän tiedät, että mun menneisyyteen mahtuu paljon tekoja, joita oon saanut katua. Ja sit on ne harvat ylpeyden aiheet. Mut jonkun Laitoksen virkamiehen vastustamista mä en häpeä yhtään! Ei mun tarkoitus ollut aiheuttaa teille ongelmia”, hän sanoi ja kääntyi avuttomana puoleeni.

En kyennyt katsomaan häntä, hypistelin hajamielisesti sohvatyynyn pitsireunusta.

“En mä niin aatellutkaan”, mutisin.

“Sä oot liian kiltti”, Matleena hymähti. “Enhän mä oo paljoakaan ansainnut. Ja sä saat maksaa hyväsydämisyydestäs, se on sitä tän maailman pirullisuutta. Noh, ehkä sä viskaat joku päivä jollekulle vielä siinä samalla pelastusrenkaan. Turha munkaan on enää saarnata. Sähän oot jo aikuinen, vapaa valitseen niin sanotusti.”

Hän vilkaisi minua merkitsevästi.

“Mites Inka jaksaa?”

Kiemurtelin paikallani, aivot raksuttivat kuumeisesti löytääkseen ulospääsyn tilanteesta, mutten keksinyt yhtäkään soveliasta vastausta.

“Hmm, ai Inkako? Mä en osaa sanoa, en oo kuullut siitä vähään aikaan. Meillä oli vähän riitaa. Siskojen välisiä oikkuja, luulisin.”

En pystynyt kertomaan hänelle totuutta, raukkamaisuuteni inhotti minua.

“Mä en voi sietää sitä, kun kunnon ihmiset tappelee keskenään”, Matleena torui. “Murhetta riittää jo tarpeeks muutenkin. Teidän pitäis pysyä toistenne tukena. Koettakaa saada sovinto aikaan. Pysy vaan nöyränä, niin te pystytte varmasti selvittään taas välinne. Miltäs kuulostaa?”

“Okei. Mä yritän”, vastasin ja tunsin oloni kummasti kevenevän, vaikka koko juttu olikin mielikuvituksen tuotetta.

Hän vilautti hymyn ja puristi minua rohkaisevasti käsivarresta. Nyökkäsin takaisin ja otin pitkän hörpyn kupista. Musta tee maistui syksyiseltä kuusimetsältä ja havunneulasilta ja toi samalla kaivatun aikalisän juttutuokioon.

Aloin tehdä lähtöä ja Matleena saattoi minut eteiseen. Puin toppatakin päälle ja halasimme hyvästiksi.

“Älä turhaan vaivaa päätäs tällä tänkertasella sotkulla”, hän sanoi. “Sarjasta on enää odotettavissa pelkkiä ikävystyttäviä uusintoja. Sä oot muutenkin tehnyt täällä aivan tarpeeks. Maailma aukeaa tuolla jossain eessäpäin.”

Hän heilautti kättään ulko-oven suuntaan. Katselimme toisiamme ohikiitävän hetken ajan, vanhat kaunat oli tässä vaiheessa kuopattu. Huomasin sivusilmällä raolleen jääneen kaapin ja siellä makoilevan punalakkisen viinipullon. Matleena asettui seisomaan kaapin eteen ja hoputti minua lähtemään. Hän mutisi jotain seuraavasta junasta. Vilkutin hänelle ja tulin ulos lähiön yöhön, jonka kirkasti tuhannen ikkunaruudun kalpea hohde.

***

Aika mateli odottaessani, mihin suuntaan Matleenan tapaus vielä kääntyisi. Välillä pelkkä vilkaisu kännykkään sai kämmenpohjani hikoamaan. Viidentenä päivänä OmaKansioon ilmaantui merkintä “Käsitelty”. Varsinainen antikliimaksi. Soitin Matleenalle, mutta hän ei ollut vaivautunut Laitoksen päätöstä. Asia ei kuulemma voinut häntä vähempää kiinnostaa. Seuraavaksi laitoin viestiä Andersonille, sillä tapaus ei jättänyt mieltäni rauhaan. Parin tunnin sisällä tuli vastaus. Kaikki puhelinajat oli jo varattu koko loppukuulle, mutta halutessani voisin piipahtaa seuraavana päivänä Laitoksen lounasravintolassa juttusilla. Hetken emmittyäni naputtelin myöntävän vastauksen. Avoimiksi jääneet kysymykset valvottivat minua myöhään yöhön.

Hitaasti uusi päivä valkeni, pilvet jähmettyivät taivaalle. Oli aika tavata tarkastaja Anderson. Suoristin paitani hihat ja laitoin hiukset ponnarilla kiinni, yritin löytää itsessäni piilottelevan kansalaisen. Hän oli tiettävästi puoliksi oopperatarjoilija. Toista puolta en ollut toistaiseksi onnistunut keksimään. Saavuin Laitokselle etuajassa. Paikka oli hyvin suoraviivainen eikä lounasravintolan löytäminen tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Avarassa salissa oli käynnissä keskipäivän täysi tohina, työntekijät lappoivat ruokaa tarjottimilleen ja rahastaja hääräsi linjaston päässä. Istuin tyhjään nurkkapöytään ja seurasin sivusta salin kuhinaa. Paikka muistutti erehdyttävästi yliopiston ruokalaa, väki vain oli keskimäärin parikymmentä vuotta vanhempaa.

Joku lähestyi minua määrätietoisesti tarjotin ojossa. Siinä sitä oltiin, miekkonen nuhraantuneessa ruskeassa kauluspaidassa ja suorissa housuissa. Anderson hädin tuskin kohotti katsettaan vetäessään tuolia itselleen. Lautasella oli kanankoipi, perunamuusia ja herneitä. Lasi maitoa. Hän tarjosi minulle kättään ja tervehti:

“Neiti F. oletettavasti. Hauska nähdä näin kasvotusten.”

Mikään hänessä ei ilmaissut iloa. Kädenpuristus oli löysä ja hajamielinen, luultavasti päivän viidestoista.

“Jep. Ja se tekee teistä Andersonin. Eikös tää oo hieman… epätavallista?” kysyin uteliaisuudesta.

“Päinvastoin. Mitä tavallisin päivä. Hakekaa vain kahvia, jos tekee mieli. Laitoksen piikkiin”, hän vastasi samalla, kun rupesi leikkaamaan kanankoivesta siivua.

Noudin itselleni kupillisen. Andersonin mutustaessa lounasta tarkkailin häntä vaivihkaa. Keski-ikäinen virkailija, jonka tukka oli lyhyt ja säntillinen. Leikkauttaa sen varmaan kahden viikon välein, ajattelin. Pian olin jo varma, etten pitänyt hänestä. Anderson kumartui puoliksi pöydän taakse piiloon ja hetken kuvittelin, että hän oli säikähtänyt ajatuksiani, kunnes hän kohta taas suoristautui pidellen kädessään jotain asiakirjaa.

“Lähiomaisena te voitte vilkaista päätöstä, mutta kotiin ette sitä ikävä kyllä saa”, hän sanoi. “Tämä saapui eilen.”

Nyökkäsin totisena ja otin asiakirjan vastaan. Jaaritteleva ja pykäliä vilisevä A4:n mittainen teksti petasi katkeraa päätöstä, lopussa oli tuliterä leima: “Keskisen piirin sosiaaliasema”. Jotain sensuuntaista olin osannut odottaa, mutta silti kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin lukiessani päätöstä. Asiakirja luiskahti käsistäni pöydälle, jolta Anderson nappasi sen takaisin itselleen ja asetti huolellisesti laukkuunsa. Kapulakielinen teksti vilisi silmissäni ja minua alkoi pyörryttää. …Matleena F:n kyky hallita arkeaan ja talouttaan on todettu heikentyneeksi… tarkastaja Andersonia ehdotetaan määräaikaisesti Matleena F:n henkilökohtaiseksi arjen neuvojaksi, kunnes toimintakyky on palautunut ennalleen…

“Me kaksi ollaan siis jo eilisestä saakka oltu eräänlaisia kollegoja”, Anderson sanoi samalla kun pisti perunamuusia poskeensa. “Tavoitteena on tietysti pyrkiä lyhyeen ja… tehokkaaseen työsuhteeseen. Siinä teilläkin on osanne. Sosiaaliaseman puolesta me tarjotaan apua laaja-alaisesti ja tapauskohtaisesti, mutta talouden sujuvuus on… ykkösprioriteetti.”

Inhosin hänen tapaansa venyttää lauseita. Se tuntui jotenkin halventavalta.

“Onks tää todella tarpeen?” kysyin. “Eihän me olla sokerista. Matleenalla on ongelmia, hyvä. Mut se tuo sentään iloa eräiden elämään. Se on oire ja mitä suurimmassa määrin reaktio ympäristöön!”

Tajusin luennoivani kuuroille korville. Anderson pysyi rauhallisena, ehkä pikku purkaukseni jopa innosti häntä jatkamaan keskustelua.

“Ei oo syytä nähdä palveluamme noin negatiivisessa valossa”, hän sanoi. “Kaupunki on tavalla tai toisella mukana jokaisen asukkaan elämässä. Yleensä rooli on ikään kuin näkymättömän sponsorin, mutta joskus se saa astetta konkreettisemman muodon. Sosiaaliasema auttaa vaikeuksiin joutuneen pahimman yli. Ettehän te varmaan kyseenalaista sosiaalietuuttakaan? Tuen eri muodot on kuin linkkuveitsen työkaluja, jotka täydentää toisiaan. Jokainen palvelee tiettyä tilannetta ja tarkoitusta. Meillä ei oo tapana jättää asioita sattuman varaan, kun on kyse ihmiselämästä.”

Niin mieluusti kuin olisinkin väittänyt vastaan, oli pakko myöntää että Anderson puhui jossain määrin asiaa. Tietenkin Matleena oli viettänyt holtitonta elämää yhteiskunnan kustannuksella. Ja ajautunut allikkoon. Taittelin happamana pöydällä lojuvaa serviettiä.

“Alkoholismi on pesiytynyt valitettavan syvälle yhteiskuntaruumiimme lihaan”, Anderson sanoi. “Se syö kollektiivista selkärankaa, nakertaa yhteisöjä sisältäpäin ja rapauttaa yksilön kehon ja lopulta myös… mielen. Siinäpä meillä vasta häpeätahra. Kaupungin tietojärjestelmät on pullollaan näitä surullisia kohtaloita, tuhansia ja taas tuhansia tapauksia. Kyselytutkimusten mukaan suurin osa asukkaista puolustaa järeitä aseita ongelmaan. Mehän pelataan täällä kuitenkin vapauden ja demokratian säännöillä.”

Hän oli jo kalunnut kanankoipensa melkein loppuun ja otti perään kunnon kulauksen maitoa.

“Te ootte ehkä kuullutkin eri kaupunginosissa toimivista paikallisten pyörittämistä AA-kerhoista”, hän jatkoi. “Näin vinkkinä. Vertaisryhmät on korvaamaton apu, kun täytyy alkaa noudattaa nollatoleranssia.”

Hätkähdin Andersonin sanoista.

“Siinäkö kaikki?” kivahdin. “Et lopetetaan vaan cold turkey ja lätkäistään kaverin numero kouraan? Ei se nyt ihan huvikseen sentään juo. Sillä on ongelma!”

Purin huultani, olin taas puhunut liikaa. Jotenkin tunnuin jatkuvasti unohtavani, että istuin Laitoksen virkailijan seurassa. Ehkä lounasravintola hämäsi minua. Anderson hieroi mietteliäänä leukaansa ja raapusti jotain vihkoon, jota en ollut vielä hetki sitten nähnytkään. Mittani oli äkkiä täynnä ja nousin pöydästä. Tuoli raapi lattiaa työntäessäni sen sivuun, kahmaisin toppatakin kainaloon.

“Ois kohteliasta kysyä ensin lupaa, jos huvittaa tuherrella seurassa. Mun täytyy mennä.”

Andersonin ääni kuului perästäni: “Mistä moinen kiihtymys, neiti F.? Joisitte edes kahvin loppuun.”

Marssin linjaston luo ja rahastaja kääntyi kysyvästi puoleeni. Kaivoin taskusta pari kolikkoa ja pistin ne tiskille.

“Kahvista.”

Vaihtorahoja odottamatta käännyin ympäri ja kävelin kohti uloskäyntiä. Olin kai ollut onnekas, kun minulle oli järjestynyt Laitoksella henkilökohtaista keskusteluaikaa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s