LoC, luku 20: Celtic (Baari)

Arki Punaisessa kaupungissa jatkui entiseen tapaan vanhoilla ruostuneilla urillaan. Aamulla kampesin itseni sängystä ylös, kumosin kupin kahvia naamaan ja pesin hampaat. Sitten säntäsin metroon, joka kuljetti minut tuhansien muiden kaupunkilaisten mukana keskustaan. Kaikilla meillä oli eri päämäärä, sama hullun kiihko silmissä ja päivän tulostavoite vakaasti mielessä. Kävin pienryhmätapaamisessa, jonka jälkeen söin lounasta ruokalassa. Lainasin yhden kurssikirjan kirjastosta ja lähdin taas kotia kohti. Viiden pyhän aukiolla kuulin kovan kopsahduksen, kun joku viskasi tiiliskiven merkkiliikkeen näyteikkunaan. Se oli särkymättömästä lasista. Tumppasin röökin roskikseen samalla, kun takanani vartija painoi häirikön polvellaan katukiveykseen. Astronomisen kellokoneiston kumiseva raksutus läpäisi joskus ajatukseni, jolloin keskittyminen työhön kävi mahdottomaksi…

Lauantai-ilta. Saunavuoro. Nojasin raukeasti lautaseinään ja löylyn kuumat aallot iskeytyivät hidastettuina kasvoilleni. Ei Matleenaa. Ei Andersonia. Ei ketään. Hengitin syvään kosteaa ilmaa, sisään ja ulos, vesipisarat vierivät pitkin selkää ja sääriäni. Vetelin sormiani hiusten läpi aina ohuimpiin latvoihin asti, sitten siirryin taas päänahkaan ja toistin liikkeen alusta. Yhä uudelleen ja uudelleen. Tunsin sormenpäissäni kimmoisan, unohdetun kehon. Victorious Youth. Vahvana ja intoa puhkuen se lähti kerta toisensa jälkeen valloitusretkilleen. Vimmatusti karjuen se sysäsi syrjään luojansa, vanhan sukupolven, joka oli tullut tiensä päähän. Nuoruus janosi nyt vuorostaan kruunua päähänsä, valtaa ja kunniaa. Se kapusi ylös pilvenpiirtäjän huipulle ja katseli sieltä käsin valtakuntaansa. Muutkin tunnustivat hetkeäkään epäröimättä sen voiman ja kauneuden. Nuoruus nautti kukoistuksestaan aikansa, kunnes rappio nakersi siltä jalat alta ja uusi sesonki synnytti sille taas seuraajan.

Saunan jälkeen ihoni hehkui punaisena. Peseydyin viileässä vedessä, koko kehoni kihelmöi. Kiskoin housuja ylle, kun Aldi soitti.

“Mä soitan Celticin vessakopista”, hän tervehti.

“Miks hitossa?”

“Duunia, mitäs muuta”, hän vastasi ympäripyöreästi. “Mä erehdyin jäämään kohtalontuopille enkä enää osaa erottaa oikeaa väärästä. Tää kirottu räkälä kaataa miehen uskomattoman nopeesti.”

Tuhahdin luuriin, aavistin jo mitä oli tulossa.

“Viime yö… yhtä painajaista. Mä vapisin ja hikoilin peiton alla ja tuijotin lamaantuneena, miten pitkät varjot kiersi asunnon seiniä pitkin. Menneisyyden aaveet. Ne venyi ja kutistui, piiloutui huoneen nurkkiin ja hyökkäs taas esiin, pilkkas mua avoimesti. Sillon mulle riitti. Nukkumisesta ei yksinkertaisesti tullu mitään. Mä keitin puoli pannua sumppia ja lysähdin sohvalle kännykkä kourassa järjesteleen tilauksia. Neljän jälkeen joku entuudestaan tuntematon nainen laittoi viestiä ja tilas multa viistoista grammaa. Tässä vaiheessa mä olin jo täysin hereillä ja vastasin saman tien, et ok, missä tavataan.

“Kakstoista tuntia myöhemmin mä saavuin Friidalan aukiolle. Laitoin naiselle viestiä, et täällä ollaan, ja istahdin suihkulähteen reunalle venaan. Vastausta ei kuulunu. Katulamput syttyi. Mä ennätin notkua siellä suunnilleen puoli tuntia välillä uutta viestiä laittaen, edelleenkään vastausta saamatta, kunnes bongasin katulampun alla seisovan yksinäisen naisen. Sillä oli naurettavan iso keltainen takki yllään. Se katteli poissaolevana maahan. Sit äkkiä se nosti päätään ja vilkaisi mua ohimennen sen verran merkitsevästi, ettei epäilyksille jääny aihetta. Sen tehtyään nainen kääntyi ympäri ja lähti tarpoon sivukujalle päin. Mä lähdin perään. Se kulki ripeästi ja sain pitää kiirettä, et onnistuin säilyttään näköetäisyyden. Me mentiin näin monta minuuttia, vain kerran nainen kääntyi nopeasti ympäri kädet vaativasti lanteillaan. Mä seurasin sitä Celticiin asti, sisällä näin sen hakeutuneen nurkkapöytään istuun. Lähempänä mä huomasin pöydällä lojuvan siistin setelinipun.

“Se ei kai vieläkään lähteny. Nainen puhuu tosi outoa murretta, sitä on vaikee ymmärtää”, Aldi madalsi ääntään. “Tulisitko sä tänne mun seuraksi istuun iltaa? Mä tarjoon tän illan, mullahan on taskut täynnä seteleitä. Tuu nii saat kuulla, miten tarina päättyy.”

“Älä luulekaan. Ilta alkoi niin rentouttavasti…”

“Yhet oluet. Mä oon kaivannut sun ääntäs. Mitä sulle kuuluu? Inka on nykyään niin vaiteliasta seuraa”, hän maanitteli.

“Yhet oluet”, huokasin.

“Et tuu katuun”, hän vastasi ja katkaisi puhelun.

***

Kaupungissa juhlistettiin merkkivuotta. 250 vuotta pääkaupunkina. Se näkyi lukuisina tapahtumina pitkin vuotta ja korkealentoisena mainoskampanjana, jolta ei voinut välttyä edes kotisohvalla. “Tänä vuonna kaupunkimme ei jää pimentoon”, se lupasi. “Tänä vuonna se loistaa maailmalle!” Kohotin katseeni lumen peittämällä hämärällä kadulla: Toinen toistaan alistuneempien, yhdenkoon tornitalojen rivistöt. joiden neliöhinnat hipoivat myös pilviä. Sentään onnelliset kodinomistajat pääsivät nauttimaan kaikista modernin asunnon perusmukavuuksista. Kerran kristillisyyden nimeen vannonut lippu, josta oli sittemmin tullut tavaramerkki ja koriste, liehui useimmilla pihoilla.

Tulin viikonloppuiltana väkeä kuhisevalle La Défensen asemalle. Ihmiset eivät hölkänneet enää työpaikoille ja kouluun, mutta sama kiihkeys oli pinttynyt vapaa-ajallakin heidän askeliinsa. Kojuista myytiin juhlakansalle mukaan rasvaisia donitseja, dönereitä, kahvia ja kolaa. Oikea kultasuoni. Väki oli ryhmittäytynyt toistensa niskaan huohottavaan, kiemurtelevaan jonoon. Pahoittelin murtautuessani läpi, etsin katseellani rullaportaita mustalle linjalle. En matkustanut sillä oikeastaan koskaan. Vei sivistyksestä poispäin, kuului sanonta.

Metro ajoi laiturille, vaihteiston ulina kaikui tunnelissa. Suuntasimme kohti koillista, 9. kaupunginosaa, Friidalaa tai Freetownia. Paikka oli elämään kyllästyneiden ja siitä hullaantuvien koti. Joutilaiden kakaroiden leikkikenttä. Radan varren lähiöihin oli pakkautunut monenlaista huono-osaisuutta. Nauru ja kiroilu säestivät matkaa, viinipullo kolisi pitkin vaunun lattiaa. Resuinen mies nousi metroon, hänellä oli kainalossaan parikymmentä kappaletta katulehteä.

“Iltaa, arvon väki!” hän huudahti. “Yks kipale, niin mä nautin illalliseks säilykettä. Kolme kipaletta ja mä lupaan unohtaa koko tän surkeen viikon!”

Mies lähti kiertelemään vaivalloisesti täydehkössä vaunussa ja koetti kaupitella matkustajille lehteään. Jäin kyydistä. Poistuin asemalta ja edessäni avautui synkeä, elämältä haiseva aukio. Kuljin sen poikki, ohitin suihkulähteen ja näin sivusilmällä trenssitakin alta pilkottavat, värisevät sukkahoususääret. Välttelin katsekontaktia eivätkä hekään kiinnittäneet minuun sen enempää huomiota. Saappaat tallasivat ruskeaan sohjoon, seisahduin baarin eteen. Celtic Bar oli kuuluisa usean kerroksen väen yhteinen ajantappo- ja ryyppypaikka. Lähietäisyydeltä tarkasteltuna se ei ollut kovinkaan puoleensavetävä, vaikutelma jota likaisenpunaisena hohkaava neonkyltti vain voimisti. Pari vanhaa ukkoa tupakoi paitasillaan terassilla, äkkiä tunsin olevani kuin saaliseläin keskellä vihamielistä ympäristöä. Saatoin vain kyyristyä lähemmäs maata ja toivoa yön piilottavan minut ylimääräisiltä katseilta. Samassa ulko-ovi kävi, Aldi äkkäsi minut heti. Hän harppoi terassilta luokseni ja halasi minua.

“Lähiö kaunistui juuri”, hän sanoi. “Sä tulit yhdenellätoista hetkellä.”

Hän haiskahti röökinsavulle, maltaille ja halvalle parfyymille.

“Mennään. Huhut pitää enimmäkseen paikkansa. Ihme ettei tänne oo tullu aiemmin eksyttyä.”

Aldi saattoi minut käsipuolessaan baariin. Terassilla sauhuttelevat ukot tuijottivat virnuillen peräämme, mutta Aldi oli liian innoissaan huomatakseen mitään. Celtic Bar ei valikoinut asiakkaitaan. Paikka oli hämärä ja nuhjuinen, ilma oli kosteaa ja tunkkaista, baari olisi kaivannut kunnon tuuletusta, mutta oli siinä kieltämättä myös jonkinlaista kadotetun ajan tunnelmaa. Pöytien ympärille oli kerääntynyt värikäs joukko ja ikähaitari oli laaja: porukkaa näkyi alaikäisestä vaariin. Ajan ja raskaan käytön verottamat puupöydät olivat täynnä tarroja ja kaiverruksia (tic-liikkeitä ja koprolaliaa). Kumottiin tuoppeja, röyhtäiltiin ja heitettiin tikkaa. Korviini sattumalta eksynyt kommentti oli huumehuuruinen ja väkivaltaa tihkuva. Näinä aikoina Celticin bisnes kukoisti: lomautetut, työkyvyttömyyseläkeläiset, irtisanotut akateemikot ja korvatut tehdastyöläiset, rikkaat penskat, sairastuneet, jengiläiset, tylsistyneet ja loppuunpalaneet tietotyöläiset, pitkäaikaistoimettomat, alkoholistit ja ties ketkä muut kokoontuivat tänne manaamaan kurjaa kohtaloaan ja hiomaan seuraavaa siirtoaan.

Painuimme suoraan tiskille, jonka takana baarimikko raapi laiskasti nenäänsä. Heppu näytti siltä kuin olisi hyvinkin voinut kuulua Celticin kanta-asiakkaisiin. Hän ei jaksanut pahemmin kiinnostua meistä.

“Onks happy hour vielä voimassa?” Aldi huikkasi.

“Jaa, kyllä musta tuntuu, et on”, baarimikko murahti.

“Kaks olutta sit.”

Baarimikko väänsi vivusta, kellanruskea juoma kuohusi tuopissa. Ympäripäissään oleva asiakas tuppautui toiveikkaana väliin, mutta baarimikko oli kokenut otteissaan. “Ei koske sua!” tämä ärähti ja huitoi itsekseen kiroilevan juipin matkoihinsa. Saimme tuopit eteemme, baarimikko väläytti meille jopa pienenpienen hymyn.

“Ystävyydelle!” Aldi sanoi. “Kun joku saapuu vuokses lauantai-iltana Celticiin, tietää kaverin olevan painonsa arvoinen kultaa.”

Join maljani. Samassa tunsin pistävän hien hajun sieraimissani ja seuraavaksi huomasin punertavien mulkosilmien tapittavan minua viereiseltä jakkaralta. Tyyppi muistutti minusta erehdyttävästi turvonnutta rupikonnaa puvussa. Kohotin kysyvästi kulmiani, Konna rykäisi kuuluvasti ja pääsi sitten vauhtiin:

“Nykyajan muijat luulee ittestään liikoja… Ne on jotenki saanu päähänsä, et niillä on oikeus olla ja tehä mitä tahansa… Feministit on aivopessy jo kaks kokonaista sukupolvea… Ja sit ne viel ihmettelee, kun saa kohdata vastarintaa… Ne itkee ja kiroo, miks elämä on nii rankkaa ja elää ku jotkut vitun tukkijätkät tunkiolla… Nyrkillä päin läskiä! Otetaan ny vaik mun tytärki… Malliesimerkki siit, miten vapaus merkkaa epäonnee… Jos mä saan sen viel kiikariin, nii muute mäsähtää… Se on näköjään ainoo tapa opettaa näille muijille vähän nöyryyttä…”

“Oijoi, mikä vanhan liiton macho!” Puhuin Konnan päälle. “Vaiko sittenkin pahemman luokan pelkuri? Raukka pelkää kuollakseen huomista, jonka kurssia ei pysty enää lihasvoimin kääntään. Tyyppi kaipaa väkivaltaa, koska se on konkretiaa. Nyrkkiin mahtuu koko totuus, sen voi nähä yhellä kertaa. Ei hitto, mitä tunkkasia pieruja…”

Ilmeeni oli uhmakas, Konna naksutteli jakkaralla rystysiään. Silloin Aldi astui väliimme.

“Aikalisä! Täällä tarvitaan tulkkia”, hän sanoi ja ohjasi minut pois tiskiltä.

Kävelin vastahakoisesti hänen vierellään baarin toisessa päässä sijaitsevan pienen pöydän ääreen, vilkaisin pari kertaa ärtyneenä tiskin suuntaan.

“Sä oot synnynnäinen riitapukari”, Aldi moitti.

“Ha! Etkö sä muka just ihka omin silmin todistanut, miten toi Konna päätti silkkaa pahuuttaan suoltaa täyslaidallisen paskaa mun niskaan?” kysyin. “Niitä vastaan on täys oikeus puolustautua, muuten panettelu jatkuu aina tuomiopäivään saakka.”

“Nojoo. Tappelut vaan tuntuu turhan usein seuraavan sun jälkiäs.”

Pyöräytin silmiäni ja otin hörpyn olutta. Välillemme laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Viereisissä pöydissä meno vain yltyi, yhteislaulu raikui ja lasit hakkasivat rytmikkäästi kovaa kulunutta puupintaa.

“Mihin sun frendi jäi?” sanoin viimein jotain sanoakseni.

“Se ei oo mun frendi. Mut en tiiä. Luultavasti poissa. Viimeksi näin sen jonkun muukalaisen lämpimässä syleilyssä nauramassa päin tyypin naamaa”, Aldin puhe hiipui muminaksi.

Seuraava hörppy, hän kysyi vuorostaan: “Ootko sä pärjäilly?”

Annoin ajatusteni ajelehtia ja muotoutua kaikessa rauhassa, ennen kuin vastasin.

“Matleenan tilanne on käyny tukalaksi. Se Andersonin tarantella on kutonu pikku valvontaverkkonsa Maleenan ympärille. Kaikki yhteiskunnan siunauksella. Ei ihmekään jos vähän ahistaa! Mä oon yrittäny piristää sitä ja lähettäny pari kertaa etanapostilla taskurahaa, mut eihän se paljon oo. Matleena tuntuu kadottaneen kokonaan taistelutahtonsa. Moni asia on nyt vaakalaudalla: terveys, toimeentulo… usko siihen, et asioilla on tapana järjestyä.

“Toki mä voin aavistaa, mihin ne rahat uppoo. Mut siltikään mä en haluu uskoa täydelliseen nöyryytykseen. Onks se väärin? Matleena pelaa huolettomasti venäläistä rulettia ja vastassa sillä on kalsea byrokraatti Anderson. Ne on myrkkyä toisilleen. Mä pahoin pelkään, et tää leikki loppuu lyhyeen. Mut minkä sille mahtaa? Mä katon sivusta, miten mun kerran tuntema Matleena raukee pala kerrallaan tyhjyyteen ja sen tilalle kuoriutuu tuntematon naamio.”

“Anderson vaikuttaa olevan sitä tyyppiä”, Aldi pudisteli päätään. “Tekee just sen, mitä käsketään. Paskiainen!”

“Suunnilleen. Entä mites Inka…?”

“Nukkuu enimmäkseen.”

Aldilla oli yhä päävastuu Inkan asioista. Osallistuimme molemmat ruokakuluihin. Viimeinen juttu jota kaipasin, oli seuraava tapaus kurjan perheeni ja Laitoksen välillä.

“Usko alkaa tosiaan olla välillä koetuksella”, hän mutisi. “Valvon Inkan vierellä ja kun mä koetan miettiä piristäviä asioita, mun mielessä lyö tyhjää. Mä voin vaan oottaa ja vetää päivän kerrallaan yli kalenterista. Inkan kasvot hohtaa kalpeina kuutamossa ja niitä kattellessa mä huomaan miettiväni karmivia kysymyksiä. Niinku ‘Miltä hymy näyttää?’ tai ‘Miltä tuntuu nauru?'”

Kosketin hänen pöydän päällä lepääviä käsiään ja vastasin: “Älä väheksy Inkan eteen tekemääsi duunia. Sillä on paljon enemmän arvoa ku sä arvaatkaan.”

“Kiitti. Sun sanat lämmittää tämmöisenä hyytävänä talviyönä.”

“Pian me saadaan muutenkin jo lisää valoa tänne”, sanoin. “Joka päivä aurinko kohoaa hiukan korkeammalle. Luulis et se innostais Inkaakin nouseen useemmin ylös sängystä. Sit onkin syytä juhlaan.”

“Osut oikeaan, asiat vois olla kai huonomminkin”, Aldi vastasi. “Me ollaan ehkä tuuliajolla, mut ei vielä sentään täysin kyynisiä. Pystytkö sä yhä muistaan lapsuusvuodet, kun karkkii ja rahaa satoi taivaalta? Maailma on tosiaan kiepsahtanut sen jälkeen ympäri. Ota mitä käteen osuu. Roudausta, f2f-keikkaa…” hän yskäisi nyrkkiin. “Kaikennäköstä silppua. Ei saa olla turhan valikoiva.”

Mittailin häntä katseellani hetken, kysyin: “Sun asiakassuhde Laitokseen taitaa olla lopussa?”

“Kylhän mies oppii. Mikä tahansa muu duuni vaatii vähemmän kylmää hikeä.”

“Siltä vähän vaikuttaa”, nyökkäsin. “Kuule, kun tää kaikki on ohi ja on taas kesä ja lämmintä, niin eikös lähdettäis reissuun niinku viime vuonna? Ja Inka tulee mukaan. Varmasti se on kesälomaan mennessä jo tolpillaan. Suunnataan etelämerelle. Me kolme ja stressin pois pyyhkivä meri-ilma, vapaat juokseen dyynien keskellä ja nauraan kilpaa auringon kanssa. Eikös sit ois jo korkee aika uudelle seikkailulle?”

“Todellakin lähetään!” Aldi innostui. “Tää on se paljon kaivattu valopilkku, jota kohti me voidaan talven pimeyden keskellä suunnistaa. Vaikeuksien käännekohta. Hienoo. Me tarvitaan ennen kaikkee unelma.”

“Taskut vaan on täynnä pölyä…”

“Ei haittaa. Potti saadaan kyl kasaan”, hän vakuutti. “Me syödään muutenkin turhan hienosti. Perustetaan virkistysrahasto. Tää voi kuulostaa hullulta, mut mitä jos jätettäis koko Eurooppa täl kertaa taakse? Junalla pääsee Aasiaan.”

“Totta”, hihitin miellyttävässä nousuhumalassa.

Haimme tyhjien tuoppien tilalle tiskiltä uudet. Happy hour jatkui baarissa. Celtic Bar kolhittuine kalusteineen ja yrmeine baarimikkoineen alkoi äkkiä tuntua kumman kodikkaalta.

***

Myöhemmin sillä viikolla käväisin Inkan luona. Istuin sängyn reunalla ja katselin peiton alla makaavaa tuhisevaa möykkyä. Hymyilin äidillisen surumielistä hymyä, mietin itsekseni:

“Älä huoli. Sua ne ei nappaa…”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s