LoC, luku 23: Ariel

Teos: Olli Larjo

Paluumatkalla mökiltä istuin etupenkillä. Kilometrien karttuessa pakarat puutuivat hiljalleen, tien töyssyt tuntuivat reisieni mustelmissa. Kaikki sanat oli haaskattu mökillä, viime yöstä ei enää puhuttu. Vain soittolista pauhasi taustalla. Takapenkillä Aldi aukoi silloin tällöin suutaan vain sulkeakseen sen hetken päästä hajamielisesti. Valkoinen korkea havumuuri vartioi tienpenkkaa, renkaat paiskoivat jatkuvalla syötöllä kilokaupalla irtonlunta ilmaan. Se hajosi perässämme taivaan tuuliin. Miellyttävä aistikas näky. Teki hitosti mieli polttaa.

Aldi ja Lilli olivat kuulemma saaneet kaipaamansa rentouttavan viikonlopun. Hedelmällisiä keskusteluja maailmantilasta ja vähän tulevaisuudestakin. Sellaisiin saunan katolla istuskelu ilmeisesti innoitti. Lilli hyräili biisin mukana ja tapitti tiiviisti edessä aukeavaa ajoväylää. Tulin miettineeksi Inkaa ja loppumatkan kulutin häntä murehtien. Hätkähdin kun auto pysähtyi taloni eteen. Lilli ja Aldi nousivat vähäksi aikaa kadulle venyttelemään kankeita jäseniään. Tällä kertaa emme olleet pysähdelleet matkan varrella. Kun veri alkoi taas kiertää kunnolla jaloissa, halasimme hyvästiksi.

“Otas loppupäivä ihan rennosti”, Aldi huikkasi autosta.

“Kyyrylän kulmakuppilaan ei periaattees oo ees mahollista ikävöidä”, erotin vielä Lillin sanat, ennen kuin ovi pamahti kiinni.

Nostin rinkan selkään ja astelin alaovesta sisään. Sunnuntai-iltana asunto oli hiljainen kuin autiomaa, makuuhuoneeseen päästyäni simahdin lähes saman tien sängylle.

***

Täytyi kirjoittaa seuraava essee. Vietin iltapäiväni Mesen Mezeissä läppärin ääressä. Santsikuppi toisensa perään, kunnes sormet tärisivät niin että oli vaikeuksia osua oikeisiin näppäimiin. Silloin Leyla toi minulle pöytään lahmacunia kasvistäytteillä tai taateleita. Lähtiessäni jätin lautasen alle kympin setelin. Illat oopperan kahvilassa kuluivat vanhalla rutiinilla. Naputin pitkiksi kasvaneilla kynsilläni tiskiin, kun vieraat painuivat konserttisaliin. Ensimmäisen näytöksen aikana kynnet painautuivat syvälle pehmeisiin poskiini. Väliajalla oli hetken kiirettä, jonka katkaisi puolen tunnin kohdalla torven toitotus. Sitten lysähdin taas tiskiä vasten.

Kaikki tai ei mitään, yleinen kaava tuntui väittävän. Jossain oli pelkkä liikkumattomuus. Ja seuraavassa hetkessä kaikki kuviteltavissa oleva surisi jo mielettömästi ympärillä eikä silloin edes tiennyt, mistä ylipäätään olisi pitänyt aloittaa. Ja hullunmyllyn keskellä pähkäillessä ei välttämättä saanut yhtään mitään aikaan. Ehkä kaaoksessakin piti tarttua vain mihin tahansa sattumanvaraiseen asiaan ja pidellä siitä lujasti kiinni. Hätkähdin ajatuksistani, kun tunsin sormen työntyvän äkkiä lapaluideni väliin.

“Jos sulla ei ollu muuta tekemistä, niin kipaise hakemassa varastosta lisää kahvii”, vuoropäällikkö sanoi. “Niin paljon kun vaan jaksat roudata. Kahvii ei voi ikinä olla liikaa.”

Mutisin epämääräisesti vastaukseksi ja lähdin talsimaan portaita kohti. Oopperan kellarikerros ei lukeutunut suosikkipaikkoihini, siellä haisi kosteusvahingolta ja homeelta. Nappasin hyllyltä pari kahdeksan kilon säkkiä ja raahasin ne vaivalloisesti mukanani yläkertaan.

***

Viiden pyhän aukio. Taivas oli jäänyt tummanharmaiden läpitunkemattomien pilvien taakse piiloon, se oli eräänlainen ajankuva. Katumuusikot soittivat aukion reunamilla, mikä tarkoitti sitä että suositummat paikat Katariinan patsaan vierellä oli jo varattu muuhun käyttöön. Poikkesin uteliaisuudesta väkijoukon sekaan. Näin korokkeella seisovan muutamia tummiin takkeihin pukeutuneita henkilöitä, lyhyenläntä juippi paasasi megafoni kädessä, toiset jakelivat lentolehtisiä ja tuulessa lepattavaan vihreään taustakankaaseen oli painettu musta ylöspäin sojottava keihäs, jonka vieressä luki: Kansanrintama. Jäin seuraamaan tilannetta sivusta ja tarkkailin myös muiden ilmeitä. Ohikulkijoiden enemmistöä poliittinen pop-up-tapahtuma ei näyttänyt juuri liikuttavan. He kiirehtivät ohi arkihuolineen samaan tapaan kuin taivaalla ajelehtivat pilvet. Ilmassa saattoi kuitenkin aistia tiettyä kollektiivista tympääntyneisyyttä. Tähän maaperään pystyi kylvämään monenlaisia siemeniä. Kaiuttimet ulisivat:

“On korkee aika puhuu taas pari sanaa estetiikasta. ‘Kauneus pelastaa maailman’, sanoi Dostojevski sillon muinoin eikä se oo siitä paljon muuttunu. Kattokaa vaan ympärillenne! Voiko kukaan enää tosissaan väittää tätä kaupunkia kauniiks? Kehitystä, joku vois vastata ja se on tavallaan ihan totta. Mut ihan liian paljon on tingitty tavallisen asukkaan hyvinvoinnista. Enkä mä tarkota nyt pelkästään aineellista vaurautta tai turvallisuuttakaan, vaan sitä yhtälöä joka tekee meistä jokaisesta ihmisiä. Mehän ollaan kuitenkin bio-psyko-sosiaalisia kokonaisuuksia. On ihan tyhjänpäivästä keskittyä vaan yhteen kolmasosaan.

“Me ollaan tänään täällä nimenomaan tavallisen ihmisen asialla. Nykymeno hyödyttää lähinnä päättäjiä, sijoittajia, yrityspamppuja sun muita uusrikkaita. Siis kansainvälistä korruptoitunutta eliittii. Nykyset poliitikot ei ymmärrä teitä. Miten ne ees vois ymmärtää, kun ne elää kokonaan eri todellisuudessa kuin te. Ne on tuolla jossain toisella puolella. Poliitikot lähinnä puhuu teitä koskettavista asioista ja tekee siitä uran itelleen. Ne voi edustaa vaan toisia kaltaisiaan… Sen sijaan tää on tavallisten kansalaisten alottama liike. Oikeaa ruohonjuuritason toimintaa, ei turhia välimiehiä. Me siis vaaditaan ihmisennäköstä tulevaisuutta. Kaunista tulevaisuutta. Olkoon se sit lisää betonielementtejä, bittejä ja tekoälyä – mut kohtuudella, please.

“Vuosia on jo kohistu työn uusjaosta. Aiemmin oli työväenpuolueita, nykyään on ihmisten liike. It’s the economy, stupid. Ei, ei ja ei! Se kaikki kuulu kylmän laskelmoinnin ja ahneuden aikakauteen. Tuottavuutta ja kilpailukykyä. Okei, mut sit me puolestaan halutaan reilu jako. Kansalaispalkka. Ja yhtäläiset osallistumismahollisuudet jokaiselle. Lisää virkistystoimintaa. Liikuntapaikkoja ja kirjastoja. Kaikille avoimia kokoontumistiloja jokaista menetettyä työpaikkaa kohden. Ne on marginaalissa, väitetään. Ei muuten pidä paikkaansa. Tää on länsimainen ilmiö. Ne on pahiksia, huudellaan. Höpö höpö. Me ollaan vastareaktio ja avoimia keskustelulle.

“Me saadan vielä nauttii ainutlaatusesta ja kukoistavasta kulttuurista. Mut sen tulevaisuus on myös syytä turvata. Osa kannattaa rajamuureja. Eikä ne oo täysin väärässä. Kylhän me edelleen uskotaan yleiseen ihmisarvoon, mut resurssipula on ikävä fakta. Kuten koulussa opetetaan, uusiutumattomat luonnonvarat on menneen talven lumia. Ja uusiutuvat uusiutuu vaan tiettyyn rajaan asti. Johonkin se raja on vedettävä. Ja me vedetään se tän maan ympärille. On pelkästään naiivia haikailla täs tilanteessa ihmiskunnan yhteisen projektin perään. Todellisuudessa pitää tehä valintoja, myös niitä vaikeita, jos me halutaan vielä huomennakin hengittää puhasta ilmaa ja syödä vatsan täyteen. Siis lyhyesti sanottuna, elää ihmisarvosta elämää… AIH!”

Omena kieri pitkin lavaa. Puhuja hieroi ohimoaan, kokosi pian taas itsensä ja kohotti sitten megafonia.

“Nonnii, kuka viskoo omenia?”

Kollega lavalla osoitti suuntaani, seisoin hievahtamatta paikallani. Juippi asteli alas korokkeelta ja käveli korostetun arvovaltaisesti eteeni.

“Neiti anarkistiko se siinä?” hän ilkkui. “Nää vassarit jaksaa kerjätä vaikeuksia, minne tahansa meneekin. Ymmärrätteks te, mitä tää on? Väkivaltaa! Päällekarkaus!”

“Ohho, täällä haisee ironia”, vastasin.

Puhujan naama muuttui samassa astetta punertavammaksi. Hän punnitsi tilannetta hetken aikaa, katseli ympärillään seisovaa väkeä ja marssi sitten takaisin lavan eteen.

“Ottakaa tää oppituntina armon vuodesta XX, hyvä kuulijat. Ei se oo pelkästään näiden nuorukaisten vika, et ne on sekasin päästään.” Puhuja vilkaisi halveksivasti minuun. “Mut me ollaan valmiita ojentaan auttavaa kättä myös teille. Ei me haluta syrjii ketään.”

“Kaveri suoltaa melkosta paskaa suustaan. Älä aliarvioi yleisöäs, mehän ollaan kuitenkin yliopiston eessä”, huikkasin.

“Voitko sä jo häipyy hyvän sään aikana?” juippi ärähti.

“Ilomielin. Jos tää on vaihtoehto, niin mä kutsun itteäni tästedes yksinkertasesti muukalaiseks. Nomadiks.”

“Tervemenoo”, hän sanoi ja heilautti välinpitämättömästi kättään.

Vilkutin takaisin ja tiemme erosivat. Painuin yliopiston päärakennuksen ovista sisään, välikohtaus jäi kummittelemaan loppupäivän ajaksi mieleeni. Sääli vaan hyvää omenaa…

***

Viikonloppuilta. Miss Cheung oli kavereineen ulkona kaupungilla juhlimassa. Solukämpässä vallitsi ihana rauha. Sängyssä viltin alla makoillessani tunsin kuitenkin äkkiä kaipuun valtaavan mielen. Ikävöin raikasta ulkoilmaa, vieraita tuulia ja ihmisten naurua ympärillä. Ei epäilystäkään. Halusin elää vähän. Potkin viltin syrjään, puin lähimpänä lattialla lojuvan villapuseron päälleni ja katosin iltaan. Käppäilin umpimähkään pitkin La Défensen syrjäkujia. Parinsadan metrin päässä loisti syvänsininen neonkyltti. Raput viettivät alas kellariin. En ollut huomannut paikkaa aiemmin. Nyt erotin jo lukea sen nimen. Mermaid’s Garden.

Olin vedenalaisessa maailmassa. Askel tuntui äkkiä kumman kevyeltä ja painottomalta. Tutustuin rauhassa uuteen ympäristöön. Baarissa oli selvää luolan tuntua: kivenlohkareilta näyttävät väliseinät jakoivat tilaa osiin ja pöydät sijaitsivat seiniin koverretuissa pienissä looseissa. Tarjoilija kipitti määrätietoisesti ohitseni, viereisessä pöydässä räkätettiin kovaan ääneen. Lähdin kiertelemään baarissa etsien hiljaista koloa, jonka suojaan käpertyä. Rosoiseen seinään upotetut simpukkalamput väreilivät ajoittain kuin aaltojen liikettä mukaillen. Valot välkehtivät. Kellertävä kalaparvi uiskenteli vierestäni. Oli siellä yksi oikeakin merenneito. Hän istui yksin pöydän ääressä ryyppäämässä. Kävelin ohi vaikka tunnistinkin hänet, sillä en uskonut tuttavuuden olevan molemminpuolista. Huomatessaan minut nainen kuitenkin virkosi ja huikkasi käheällä äänellä:

“Ton naaman mä oon nähny jossain aiemminki.”

Seisahduin Ariel Imbecilen eteen ja ojensin kättäni.

“Vero. Hauskaa kun tunnistit”, sanoin. “Mä tiedän sut… noh, eikös kaikki tiedä? Me ollaan monesti oltu samaan aikaan Dek… DK:lla. Virallisesti ei tosin olla taidettu esittäytyy.”

“Jaa”, Ariel vastasi paksuja huuliaan imeskellen. “Huvittaisko istuu seuraks? Otetaan ja tutustutaan vähän, mitä sanot? Paitsi tietty jos maine on kiiriny mun edelle.”

“Mieluusti. Mä oon muutenkin yksin”, väistin viimeisen kommentin ja otin itselleni tuolin häntä vastapäätä. “Vau”, jatkoin puoliääneen. “En ois uskonut tänä iltana istuvani Arielin seurueessa.”

Hän hymähti ja tilasi ohimenevältä tarjoilijalta sangriakannun pöytään. Tämä nyökkäsi kohteliaasti (kuten kanta-asiakkaalle ainakin) ja lähti saman tien toimittamaan tilausta. Kohta pitkät, sormusten koristamat sormet kurottivat tunnustelemaan käsiäni. En tiennyt mitä sanoa, joten tyydyin vain tuijottamaan tyynesti hänen puuhiaan. Ariel kurtisti otsaansa. Hän muistutti minusta jotain Marvelin hahmoa, sankaria vai pahista, sitä en osannut sanoa. Punainen hiusten verkko lainehti hissukseen pöydän toisella puolella.

“Koeta olla häkeltymättä. Mä vaan vilkasen”, hän sanoi. “Vanhan hölmön naikkosen harrastus.”

Ariel kumartui lähemmäs ja haistoin hänen punaviiniltä löyhkäävän hengityksensä. Hän jatkoi yhä kämmenieni hipelöimistä. Tunsin oloni melko vaivaantuneeksi.

“Hah, lastenleikkii!” hän hihkaisi samassa. “Kaipaa tunnustusta ja silmät leiskuu uhoa. Oot vanki. Nykypäivän persoonallisuus nro. 13. Mä tunnen ihmistyypin ite läheisesti. Ei seuraa pahemmin päivän politiikkaa tai uutisia, ei jaksa eikä välitäkään. Raataa niska limassa useimpien muiden tavoin. Selviytyjätyyppiä. Uniikki lumihiutale. Syntyny erilaiseks. Ei kuitenkaan niinku ne vihreet anarkistit, sillä ne on yksinkertasesti liikaa. Elättelee suuria kuvitelmia itestään, mut pelkää murskaantuvansa paineen alle. Päivätyöläinen ja yön uurastaja, kunnon kansalainen. Tulevaisuuden runoilija, jos hermot vaan kestää. No, kerro jo. Hourailenko mä?”

Arielin ennustus oli osunut lähemmäs totuutta kuin hän itse luultavasti ymmärsikään. En kuitenkaan halunnut paljastaa tätä hänelle.

“Mä puran harrastuksena konstruktioita”, vastasin. “Kivet, teräaseet ja painovoima on mun työkaluja. Eroosio. You name it. Olemassaolon uhanalaisuus on mun työskentelyn motto. Ja lasi on kauneinta mitä mä tiedän, sillä se on helppo särkee. Tosin valitettavan harvoin. Inspiraatio on ollu viime aikoina hukassa.”

“Voi raukkaa!” Ariel rääkäisi. “Mähän vaan kiusottelin. Ja sain sut kuitenkin loukkuun. Mut mä en oo mikään haaskalintu, anna mä korvaan tän sulle. Sä puhut intohimoista lannistuneen tarmolla, se ei vie yhtään mihinkään. Sä kaipaat pikku potkua persuksiin. Mä oon tän skenen vanha pieru ja sun avokätinen tukijas. Nykäse vaan hihasta, niin mä kärrään sun nimes Kirkolle tai ihan minne vaan.”

Tarjoilija toi sangriakannun pöytään ja kaatoi juomaa kahteen lasiin. Kippis! Otin hörpyn sangriaa, Ariel kulautti lasinsa kerralla tyhjäksi. Hän alkoi olla jo hyvässä tuiskeessa. Merilevänsävyiset silmät tuijottivat väsyneinä jonnekin baarin perukoille.

“Sä oot onnistunut vakiinnuttaan asemas”, sanoin. “Performanssi seuraa kuin itestään sun kannoillas, minne tahansa sä meetkin. Niinku vaikka täällä baarissakin. Joskus mä en ymmärtänyt, mut nyt se on ilmeistä. Sun perintö kytee sun sisälläs. Sun olemuksessa.”

“Höpsö”, Ariel tirskahti. “Sä oot ihan niinku mä nuorempana. Sillon mullakin oli vielä yleviä periaatteita. Mä halusin muuttaa skenen! Ei hitto, sun pitäis oikeestaan tukkii täs kohtaa korvas. Noh, toivotaan et alkoholi armahtaa… Luomisen tuska. Sitä keksii pyörän uudelleen ja taas uudelleen. Usko pois, mä oon palanu kiirastulessa. Unettomii yksinäisii öitä. Ja sit yks kaunis päivä huomaa hoiperrelleensa suoraan managerin paskiaisen ansanaruun. Tai ehkä se oli väistämätöntä. Eikä sun osakkeet oo enää nousussa. Ei auta ku pistää nimes mihin tahansa papereihin, joita sulle tarjotaan. Ja seuraavaks pudotaanki korkeelta. Uskon menettäneinä ja kyynisinä. Mitä vittuu siihenki voi sanoa, kun lauma räkänokkii naureskelee, miten sä oot myyny ittes? Alkoholii, pillereitä, välitöntä nautintoo.”

Ariel täytti lasinsa uudelleen sangrialla.

“Aika säälittävää, vai mitä?” hän jatkoi. “Mua kuvottaa, miten hyvänpäiväntutut ja puolituntemattomat hymyilee mulle siirappisesti takahuoneissa ja illanistujaisissa. Ja jälkeenpäin mä saan kuulla samoista naamoista kaikenmoista paskaa. Lavalla ne tiirailee mua ku jotain aivotonta povipommii. Niinku muovista kertakäyttöhyödykettä, johon koko maailma muutenki hukkuu. Ota tää vinkkinä. Koko dekadenssi on roskaa. Siel kaivattais kipeesti suursiivousta.”

Arielin punainen hiuspehko keinahti, kun hän hikkasi.

“Oli miten oli, moni antais varmasti vaikka oikeen jalkansa, jotta pääsis samaan asemaan”, vastasin.

“Sä tiedät varmaan Katerinan? Teknopiirien lellikin?” hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta. “Mä oottelen neitiä paikalle.”

“DJ Kalinka? Mä oon fani!”

Ariel hymähti. “Moni ei tiedäkään, et me ollaan siskoksii.”

Baarissa soi laiska ambient, se muistutti vähän valaiden kutsulaulua. Samassa pienikokoinen nainen asteli luoksemme. Hän lysähti väliimme tuolille, sienenmalliset blondatut hiukset lehahtivat ilmaan.

“Vero, Katerina”, Ariel esitteli. “Meitä yhisti muun muassa viehtymys rappioon.”

Katerina kätteli minua hymyillen, vastasin puristukseen epäuskoisena.

“Vau. Sun radioshow saa usein arkiviikon tuntuun siedettävämmältä”, sanoin. “Sun biisivalinnat ja elämänasenne noin muutenkin on rautaa. Syksyllä mä pääsin viimein kuunteleen sun keikkaa Pussycatissa.”

Katerina kikatti raukeasti ihan kuten radioaalloilla.

“Mikähän ilta se sit mahtoi olla? Mua vois kai kutsuu talon DJ:ks, joten keikkoi on ennättäny tässä hieman kertyy. Mut hei hauskaa, et me päästään viettään jatkoi yhessä.”

Katerina niiskutti nenäänsä ja Ariel nikotteli vuolaasti, siinä istui merkittävä sisaruspari. Olin heidän seurassaan melko vähäpuheinen, sillä en tahtonut vaikuttaa miltään helppoheikiltä. Sangriakannu hupeni nopeaan tahtiin.

“Jos kerrankin sais kuulla tommosii pyyteettömiä kehuja…” Ariel mutisi. “Niin sillon vois harkita oikeesti jopa alanvaihtoo.”

“Aina vaan samanlainen jäärä”, Katerina moitti. “Sä oot sokee omille saavutuksilles. Vaikka sä puhalsit hengen kokonaisen sukupolven yhteisiin fantasioihin. Sä väänsit kliseet eloon. Sä oot kuitenkin meistä se, joka vei lastensadun loppuun asti.”

Seuraava kannu tuotiin pöytään, meno jatkui hilpeänä. Näin kuluivat tunnit, kunnes lopulta Ariel alkoi voida pahoin. Tilasimme taksin. Suunnitelmana oli jatkaa iltaa Katerinan kämpällä. Talutimme äkkipikaiseksi käyneen Arielin autoon käytyämme ensin kuskin kanssa lyhyet neuvottelut (“Ei sillä oo tapana oksentaa”, “Kaikki kulut tietty korvataan”). Taksi otti suunnan osoitteeseen, joka luonnollisesti sijaitsi Määrissä.

“Miten sä tykkäät huvitella?” Katerina kuiskasi minulle takapenkillä. “Mulla on kontakteja. Mua vaan kiinnostaa. Kerro sit, kun sä keksit…”

Olin helpottunut auton kurvatessa kerrostalon pihaan. Menimme avaraan loft-asuntoon ja lakosimme peräkkäin olohuoneen mustalle matolle. Nojasin nahkaista rahia vasten. Ariel kellahti selälleen lattialle. Hän muistutti suomuisessa mekossaan kuivalle maalle ajautunutta jättikokoista tulievää. Katerina puuhaili vieressä omiaan. Hän oli kaivanut jostain esiin pienen muovitaskun ja ripotteli parhaillaan hienoa valkeaa jauhetta lasipöydälle. Käyntikorttia apunaan käyttäen hän muotoili jauheesta pari kursailematonta viivaa. Silminnähden kärsimättömänä Katerina rullasi taskusta löytyneestä kuitista pillin (6-pack dieettikolaa) ja imuroi kaman sieraimeensa. Hän vavahti rajusti ja käänsi kasvonsa kattoon päin.

“Mitäs tuumit, Ariel?” hän kysäisi.

Ariel oli kuitenkin kääntänyt meille selkänsä eikä liikauttanut enää evääkään. Vain hengitys rahisi säännöllisesti.

“Vahinko. Entä uusi kamu?” Katerina sanoi ja nousi seisomaan.

Minuakaan ei huvittanut. Olo oli äkkiä vetelä ja sisäänpäinkäänytynyt, valahdin matolle makaamaan. Tässä oli jotakuinkin hyvä. Katerina menetti pian kiinnostuksensa minuun ja kapusi sohvalle. Ylös, korkeammalle kuin loft-kämppäkään tuntui sallivan. Tuore virta neuroneissaan kipinöiden hän koikkelehti ympäri huoneistoa. Vieressäni makaava Ariel kääntyi minuun päin ja painoi huulensa vasten kämmenselkääni. Suudelma jätti ihoni turraksi. Katerina laittoi kuulokkeet päähän ja tanssahteli vapautuneesti olohuoneessa.

“Ootko sä sattumoisin pikkusisko?” kysyin.

Hän pyörähti päkioidensä varassa ja oikaisi kevyesti ylitseni.

“Mistä sä arvasit?” Katerina vastasi.

Suljin silmäni. Huumaava suolantuoksu hyökyi tajuntaan, kun upposin syvälle aaltojen alle. Aina alas pohjaan asti, jonne jäin lojumaan uteliaana ympäriinsä vaeltavan värikkään kalaparven keskelle.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s