LoC, luku 24: Laitos

Aamu valkeni Määrissä. Katerinan äänieristetyssä loft-kämpässä vallitsi hiljaisuus. Egyptiläinen puuvilla siveli ihoani, nousin kyynärpäiden varaan sängylle. Venyttelin yläkroppaani ja niskaani, pistin merkille makuuhuoneen limenvihreät seinät. Leveä avohylly pursui vähintäänkin satoja lp-levyjen kansia. Nousin sängystä ja astuin viileälle parketille. Kävelin olohuoneeseen. Auringonsäteet kiilautuivat sälekaihdinten välistä tyhjään asuntoon. Viheltelin hiljaa itsekseni. Liukuoven takaa kuului kolinaa ja kilinää, vedin sen auki. Katerina touhusi keittiössä höyryävän ja sihisevän kahvikoneen parissa.

“Huomenta”, hän huikkasi. “Mä laitan täs just espressoo tulille. Saaks olla omelettii?”

Nyökkäsin väkinäisesti hymyillen ja istuuduin jakkaralle pöydän ääreen. Kivenmurikka liikahteli hiljalleen jossain takaraivon tuntumassa. Katerina puolestaan vaikutti olevan suht hyvissä voimissa.

“Hassua. Mä heräsin äsken sängystä mut en mä muista, et oisin missään vaiheessa sinne kömpiny”, sanoin.

“Simppelii. Mä kannoin sut. Voittaa useimpien mielestä olkkarin maton”, hän vastasi ja rikkoi kennollisen kananmunia pannulle.

“Ai. Oikein huomaavaista. Tosin viime yönä takapihakin ois luultavasti kelvannu”, mutisin. “Entä saitko sä hyvin unta?”

“Mä en nuku”, Katerina tokaisi kurottaessaan astiakaapista kahvikuppia.

Huomattuaan ällistyneen ilmeeni hän lisäsi perään: “Siis kylhän mä luonnollisesti sillon tällöin nukun. Mut täl hetkel riittää kuitenkin hommii. Uneton kausi.”

Hän heitti kevätsipulia ja juustoa munien päälle, valmisti minulle espresson, käänteli munakasta ja lisäsi suolaa ja pippuria. Samassa liukuovi kävi ja Ariel astui sisään. Hän laahusti kettiön poikki ottaen matkalla tukea pöytätasosta ja lysähti sitten jakkaralle vastapäätä minua.

“Huh. Ihan ku ois jääny konttialuksen jyräämäks tai jotain”, hän valitti.

“Raasu. Kahvi piristää”, Katerina visersi ja teki Arielillekin espresson. “Tosi harmillista, miten aikasin te kaks oikein sammahditte. Yön hohdokkaimmal hetkel. Yksintanssi menettelee joo vähän aikaa, mut sitte alkaa kyl jo kaivata seuraa… kuuntelevaa korvaa, suuta tai sylii.”

“Sisko on vähän kuk-kuu“, Ariel kuiskasi ja naputti sormella ohimoaan. Katerina irvisti ja lappoi omelettia pannulta kolmelle lautaselle.

Ennen lähtöä kysyin hetken mielijohteesta, oliko Katerinalla myydä levyä matkaan. Hän kikatti pitkään ja kipaisi hakemassa varastosta tuoreimman EP:nsä. Kannessa oli valkoinen kolmio, kaksi pystyviivaa ja punainen ympyrä mustalla taustalla. “Autoplay.” Hän raapusti alakulmaan: Pus pus, Vero. DJK.

“Hiffaatko sä? Niinku Pussycat”, Katerina nauroi saattaessaan minut eteiseen.

Eloisa Ciao! kajahti rappukäytävässä. Tulin kerrostalon pihaan huomattavasti pirteämpänä kuin olin ollut tunti pari sitten herättyäni. Kävelin metroasemalle. Vajosin penkille tyhjänpuoleisessa vaunussa ja heitin jalan rennosti toisen yli. Silloin kännykkä värisi. Laitoksen numero loi synkän varjon päivään. Kohensin välittömästi ryhtiäni ja selvittelin kurkkua. Päänsärky teki vähitellen paluuta. OmaKansioon oli saapunut uusi viesti. Avasin näyttölukituksen ja kirjauduin verkkopankkitunnuksilla palveluun. Olin turhaan kuvitellut Laitoksen väen ahkeroivan vain arkipäivisin. Viesti koski Matleenaa. Tummanpuhuva hetki, kun yritin sisäistää, mitä näytöllä luki.

“Lähiomaiselle tiedoksi. Rouva F. on X.X. jättänyt noudattamatta nollatoleranssia, kuten rutiinitarkastuksessa on ilmennyt. Veren alkoholipitoisuus yli 1,2 promillea, hallussapitorikkomus. Lisäksi huomiodaan rouva F:n pitkään jatkunut välinpitämätön käytös. Näin ollen rouva F:lle on ehdotettu osallistumista Intensiivikurssille yhteisen sopimuksen mukaisesti. Tarkastaja Anderson, Keskisen piirin sosiaaliasema.”

Odotin migreenin yltyvän, mutta yllättäen mitään ei tapahtunutkaan. Vuosia aiemmin olin salaa toivonut Matleenan passittamista jollekin syrjäiselle autiosaarelle. Nyt kun toiveeseeni oli vihdoin vastattu, se rauhoitti oudosti omaatuntoani. Kännykkä värisi jälleen. Tällä kertaa Aldi koetti tavoitella minua. Vastasin puheluun. Selitin hänelle pikaisesti Matleenan tapauksen uusimmat käänteet ja hän ilmaisi osanottonsa. Teki mieli vaihtaa aihetta, joten ryhdyin kertomaan ryyppyilllasta Arielin ja Katerinan kanssa ladéfenselaisessa baarissa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti tarinani loppuun.

“DJ:t on kaikki samanlaisii! Älä erehdy aliarvioimaan niitä tai se saattaa jäädä sun viimeiseks teoks”, Aldi naurahti.

Kotiin päästyäni menin sängylle makaamaan ja etsin kyberavaruudesta vastaukset minua vaivanneisiin kysymyksiin. “Intensiivikurssi on tarkoitettu niille henkilöille, jotka saavat työmarkkinatukea tai sosiaalirahaa, ja jotka eivät työ- ja toimintakykynsä takia kykene osallistumaan sosiaaliaseman ensisijaisiin palveluihin… Asiakkaalle suunnitellaan henkilökohtainen tilanne huomioon ottaen hänelle sopiva kuntoutuskokonaisuus… Intensiivikurssi järjestetään täyspäiväisesti 2–52 viikon jaksoissa… vierastunti on joka torstai klo 16–17.” Rustasin viimeisen lauseen ylös oranssille tarralapulle ja lätkäisin sen kiinni vaatekaapin oveen.

***

Matkustin junan kyydissä kaupungin laitamille. Laitoksen asiakkaiden oli ymmärrettävästi helpompi hengittää syrjäseudun raitista ilmaa ja lisäksi tontitkin olivat siellä huomattavasti kantakaupunkia halvempia. Olin pahaksi onneksi unohtanut langattomat kuulokkeet kotiin. Viereisellä penkillä istuva mummo kertoi nuoremmalle miehelle tarinaa naapurin löyhkäävästä jätevedenpuhdistamosta. Mies nyökkäili tylsistyneenä selaten samalla kännykällä sosiaalisen median uutisvirtaa. Vastapäätä istuva ukko vilkuili silloin tällöin muita matkustajia yrmeä ilme naamallaan. Tunsin itseni joukkoon kuulumattomaksi ja matkan kuluessa aloin yhä enemmän kadehtia katossa roikkuvaa kärpästä.

Rautaportti liukui raskastekoisuudestaan huolimatta sulavasti sivuun. Astelin valtavalle, miltei tyhjälle parkkialueelle. Suoraan edessäpäin kohosi tummanharmaa rakennuskompleksi. Taivaalta tupruava lumi suli hiljalleen sohjoksi asfaltille. Rakennuksen seinässä erottui selvästi kymmenittäin vaaleampia laikkuja, joiden kohdalla oli joskus ollut liikkeiden kylttejä. Vain yksi teksti paloi enää kirkkaana: “VAKAA JA VARMA. Punaisen kaupungin sosiaaliasema.” Kävelin sisäänkäynnille ja painoin summeria. Punainen valo välkähti, sitten mekaaninen ääni tervehti:

“Nimenne ja asianne, olkaa hyvä.”

Yskäisin hihaani ja vastasin: “Vero F. Mä tulin tapaan Matleena F:ää.”

“Ilmoittautukaa vastaanottotiskillä.”

Vihreä valo syttyi ja ovi avautui. Astuin kynnyksen yli sisään. Avarassa aulassa loisteputket sirottivat laitosvaloa tasaisesti ympäri tilan. Perällä oli paikalleen jämähtäneet liukuportaat, oikealla seinustalla leveä peililasi. Menin lähemmäs, jolloin kohtasin oman kalpean kuvajaiseni. Peililasin yläpuolella luki suurin kirjaimin: “VASTAANOTTOTISKI”. Koputin rystysillä lasiin ja huikkasin:

“Mun käskettiin ilmottautuu.”

Pian ruutu liukui sivuun. Sen takaa paljastui ahdas toimisto, jossa istui lyhyt virkailija. Hän tihrusti minua punaisten sankojen takaa ja tokaisi: “Ootte myöhässä.”

Vilkaisin kelloa ja vastasin: “Varttii yli vasta.”

Hän naurahti itsekseen totiseen sävyyn.

“Te ootte selvästi ensikertalainen. Tässä talossa vaalitaan ennen kaikkee täsmällisyyttä ja järjestystä. Se on perusta, jonka päälle täällä rakennetaan. Varttii yli, samantekevää vaikka oisitte jättänyt tulematta. Me otetaan tasalta vieraat vastaan ja tasalta heidät ohjataan myös ulos. Niin yksinkertasta. Muina aikoina käytävillä ei suvaita ylimäärästä liikennettä.”

“Hulluu!” parahdin.

“Ei ollenkaan, neiti”, virkailija vastasi rauhallisesti. “Okei, mä selitän teille. Intensiivikurssissa on kyse ennen muuta arjen hallinnasta. Juuri niitä taitoja meiän asiakkailta puuttuu ja niitä täällä harjotellaan. Sosiaalista vuorovaikutusta, tunnetaitoja… samoja juttuja, joita me lapsina opeteltiin. Asiakkaat on saapuneet taloon herkässä mielentilassa. Herkässä sen takia, et ne elää muutosvaihetta. Me puolestaan tarjotaan ennakoitavuutta ja turvaa, kylhän vauvatkin tarvii toki rutiineja. Täällä arkisinkin toimi on merkitty ylös viikko-ohjelmaan. Sellaseen sykliin voi tuudittautua, mikä taas kohottaa mielen vastaanottavuutta. Näin ollen mitättömältäkin tuntuvassa häiriössä voi piillä odottamaton uhka.”

“Kuulkaas ny. Mä tulin tänne tapaan Matleenaa eikä mulla oo aikomusta lähtee, ennen kuin se onnistuu”, tiuskaisin saappaankannalla lattiaa polkaisten.

Hän korjasi asentoaan ja sanoi: “Valitan. Mä en voi tehä mitään hyväksenne.”

Purin hampaani yhteen. Päätin koettaa toista lähestymistapaa.

“Älkää viittikö heittäytyy hankalaksi. Tarkastaja Anderson Keskisen piiristä lupas henkilökohtasesti mulle vierailuajan, jota te haaskaatte parhaillaan muotoseikkoihin.”

Virkailija nojasi ajatuksissaan rystysiinsä. Luulin hänen olevan jo aikeissa panna luukun kiinni, mutta sitten sormi koukistuikin merkiksi. Kumarruin lähemmäs niin että röhnötin itsekin puoliksi tiskin päällä. Nuiva hiljainen kuiskaus huulten välistä:

“Käytöstänne ei oikeestaan pitäis palkita, mut paskat… Katsokaas nyt, neiti”, virkailija sanoi ja viittilöi kädellään rullaportaiden suuntaan. Seuraavaksi hän väänsi kättään ilmassa ikään kuin olisi kääntänyt avainta lukossa. Sitten hän vei sormen huulilleen ja osoitti merkitsevästi katonrajaan. “Shhh”, virkailija hyssytti. “On eräs kirja… johon kaikki keskustelut kirjataan”, hän supatti niin hiljaa, että sain arvailla suurimman osan.

Hän kirjoitti jotain pikaisesti paperinpalalle ja sujautti sen nyrkkiini. “Huone P18”, luin paperilta. Tämän jälkeen virkailija hätisti minut kauemmas luukulta ja kajautti:

“Älkää aiheuttako kohtausta! Hyvää päivänjatkoa!”

Ruutu paukahti kiinni. Jäin yksin kirkkaaseen aulaan. Kävelin liukuportaille, jotka hurahtivat käyntiin ja veivät minut toiseen kerrokseen. Siellä oli vastassa leveä tasanne ja kahvattomat peiliovet. Jäin oven juureen seisomaan. Hetken odotettuani kopautin saappaankannalla pari kertaa lujasti maahan. Kohta kuului naksahdus ja ovet aukenivat äänettömästi. Astuin vaaleanharmaaseen betonikäytävään. Väylä takanani sulkeutui, kun taas edessäpäin oleva väylä aukeni. Iso avara halli. Lasikatto kaareutui ylhäällä korkeuksissa. Luonnonvalo levisi katon läpi tasaisesti koko hallin alalle ja piti yllä vaikutelmaa, että oli valvovan silmän alla. Hitonmoinen telttakylä. Sadat identtiset sermikuutiot levittäytyivät pitkin hallia siisteissä riveissä. Niiden keskeltä kulki leveä AVENUE (kuten kyltti ilmoitti), joka jakoi paikan kahtia. Lähdin kulkemaan AVENUEta eteenpäin. Leveäharteinen hahmo nojasi laiskasti serminkulmaan ja napsutteli ajankuluksi kynsiään. Oli liian myöhäistä kääntyä takaisin, sillä minut oli jo huomattu. Päätin koettaa käppäillä vain kylmänviileästi ohi.

“Eksyny mato ryömii takas kololleen, täh?” vahtimestari puhui ikään kuin itsekseen. Hän vilkaisi ohimennen minuun päin, mutta katse tuntui sittenkin kulkevan suoraan lävitseni.

Nyökkäsin hänelle ja jatkoin hidastamatta matkaa. Tunsin jalkojeni muuttuvan hyytelöksi. Hyvin outo tilanne. Vahtimestari ei sanonut heti mitään, vaan tyytyi ainoastaan raapimaan kookasta takamustaan.

“Sattuuhan sitä kai paremmissakin piireis”, hän tuhahti viimein ja kääntyi haukotellen poispäin.

Huokasin helpotuksesta ja lähdin seuraamaan maanrajassa palavia sinisiä valoja. Vähän väliä vastaan osui hohtavia INFO-ruutuja, joissa näkyi hallin kartta. Eri sektorit oli merkitty aakkostunnistein samaan tapaan kuin parkkihallissa (C, D, E, F, G, H…), jokainen sermikuutio oli yksilöllisesti numeroitu. Ainakin paikka oli hyvässä järjestyksessä. Ohitin hallin keskustan. Kohtisuoraan AVENUEta vasten kulki toinen yhtä leveä STREET. Hidastin vauhtiani. Etenin varoen, sillä olin huomannut sermien läpi erottuvat asiakkaiden ja heidän vieraidensa varjokuvat. Yksityisyyden puute oli omiaan luomaan epäilevän, tietyssä mielessä vainoharhaisenkin ilmapiirin. Sermikuutioissa supatettiin hiljaa ja varottiin pitämästä tarpeetonta melua.

Ahdistuksen noustessa pintaan minulla oli tapana uppoutua omiin fantasioihin. Saatoin paeta vaikkapa lapsuuden ajan Siperiaan. Juna-aseman lähellä sijaitsevassa puistikossa oli suihkulähde, jonka reunalla istuskelin usein odottamassa päivän kirkastumista. Joskus laskin paperiveneen altaaseen, niin tälläkin kertaa. Tökkäsin paatin matkaan. Ohoi! Seurasin katseellani, miten vene lipui hiljakseen kohti ulappaa. Viimein se hörppäsi kohtalokkaasti vettä ja upposi perä edellä suihkulähteen pohjaan…

Herkän tanssiesityksen tullessa arvoiseensa päätökseen yleisö vaati perinteiseen tapaan ENCOREn. Kaunis ballerina pyörähti viimeisen kerran sirosti lavalla. Konserttisali muuttui suorastaan tahmeaksi odotuksesta – tosin vain ohimeneväksi hetkeksi – sillä samassa sokaisevien spottivalojen tuolta puolen vyöryivät aplodit, jotka olivat horjuttaa nuoren tähden kumoon maahan. Hahmoton etäinen vierasjoukko jyrisi. Bravo! He olivat saaneet tuoretta verta rahojensa vastineeksi. Kumarrus ruusuja kiitosviserrystä hänen oli aika lentää. Pukuhuoneeseen ja siitä suoraan suljetulle osastolle. Kuutio P18. Luikahdin koputtamatta avoimesta oviaukosta sisään. Hengitys oli tiheää ja pinnallista.

Matleena istui sängyllä kädet polvien päällä poissaoleva ilme kasvoillaan. Asetuin tuolille häntä vastapäätä. Sermikuutio oli askeettisesti kalustettu: kapea sänky, puupöytä ja tuoli, avohylly henkilökohtaisille tavaroille. Siinä tiivistyivät uuden sesongin ihanteet: kustannustehokkuus (mukaan lukien tuotantoprosessin asianmukainen kilpailutus), yksinkertaisuus, laatu, turvallisuus (mukaan lukien eri viiteryhmien huomiointi) ja ympäristöarvot (50 % kierrätysmateriaaleista). Lisäksi koko roskan sai kasaan ja taas uuteen uskoon laskennallisesti seitsemässä ja puolessa minuutissa.

“Oot myöhässä”, Matleena totesi.

Laskin käteni hänen harteilleen. “Matkaan tuli yllättävä matka”, vastasin.

Hän näytti melko heiveröiseltä, millä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä ravinnonpuutteen kanssa. Intensiivikurssilla syötiin käsittääkseni suhteellisen hyvin. Matleena istui hievahtamatta sängyn reunalla eikä nyppinyt enää kaksihaaraisia, kuten ennen vanhaan. Minusta tuntui kuin olisin katsellut tuntematonta henkilöä. Yritin epätoivoisesti keksiä jotain puhuttavaa, mutta lopulta minulla ei ollut sydäntä sanoa muuta kuin: “Ainakin sä saat tästä täytettä Profiiliis.”

Hän puri huultaan. Matleenan puhuessa äänestä oli kadonnut terä, jota en ollut aiemmin varsinaisesti pannut merkille mutta jonka puuttuminen oli ilmeistä.

“Mä halveksun tätä paikkaa. Oikein sieluni pohjasta. Mut pakko se on kai vaan sietää ja koettaa hymyillä nätisti. Silloin pääsee helpommalla. Sen ne meille täällä opettaa. Tai no, niin mä haluun ajatella. Oikeestaanhan me ollaan täällä, koska meitä ei voi loihtii näkymättömiin.”

“Pari päivää enää. Sitten sä oot vapaa palaan taas kotiin”, koetin lohduttaa.

Hän naurahti kolkosti. “Hupsu. Mä luulin, et Inka rakasti teatterii. Pitää paikkansa, et mä saan kohta jättää tän leirin taakse. Ja mitä sitten…? Multa on ainakin ideat loppu. En mä osaa enää muuta kuin rypee. Maailma on nuorten ja niiden, jotka käytti nuoruutensa ennalta viisaasti. Sen takia mä oonkin nyt Laitoksen kynsissä. Tiesitkö sä, et ne voi pidentää tuomiota joka kerta?”

“Älä rupee synkäks. Mä annan sulle omistani.”

“Se ei valitettavasti toimi. Kylhän mä luotan suhun”, Matleena vastasi. “Täällä muuttuu vähitellen vihannekseks. Sen huomaa parhaiten vanhimmista asukeista. Jotkut on lojunu täällä alusta saakka. Siis vuosia. Ihan alkaa toivoo, et sais vaikka edes opiskelupaikan. Tää on massojen valmennuskurssi, niin mä oon päätelly. On helpompi kestää semmosta, jonka voi nimetä. Miks hitossa kukaan edes yrittäis paeta täältä, kun loppujen lopuks ulkopuolella on täsmälleen samanlaista?”

“On siellä muutakin… kävisit vaikka kävelyllä. No, kevätkin koittaa”, mutisin.

Hän oli syventynyt omiin mietteisiinsä, leuka painui rintaa vasten. Sermikuution täytti raskas levoton tunnelma. Äkkkiä Matleena säpsähti ja pälyili hurjasti ympärilleen, sanat ryöppysivät ulos suusta:

“Sätkyt! Sydänyönä yksin sängyssä… Selittämätön olotila, kuin oisi vaeltanu ikuisuuden läpi epäröiden ja tullu viimein paljastetuks. Heräis äkkiä oudosta huoneesta. Noh, sekin menee kai ohi.”

Menin sängylle ja halasin häntä. Minuutit kuluivat. Emme puhuneet vähään aikaan mitään.

“Muistatko vielä, miten sä ennen sanoit? Myrskyn jälkeen poistutaan kellarista ja vilkuillaan ympärille ihmetellen, mihin hemmettiin se oikein katos”, rikoin hiljaisuuden. “Ehkä sun pitää vaan paikata oma bunkkeris.”

“Sä oot jalostanu mun loruja. Voin olla ylpee susta”, Matleena hymähti.

Kosketin hänen karheaa kättään, pian kovaäänisistä kuulutettiin: “Vierastunti päättyy. Kaikkia vieraita pyydetään siirtymään yhdessä ohjatusti aulaan.”

Hallissa soi verkkainen lounge. Nousin ylös, Matleenan käsivarsi valahti päiväpeitolle.

“Nähään toisella puolella”, huikkasin oviaukolta.

Hän asettui sängylle makuulle ja vilkutti jurosti. Seurasin AVENUElle kerääntynyttä satapäistä väkijoukkoa, joka kasvoi kuutio kuutiolta. Äänetön kulkue. Aulan suussa ohitin vahtimestarin, joka naksutti kojeellaan lukua vieraista. Klik! Siinä olin minä, yksi muiden joukossa. Ulkona taivas suolsi yhä lunta maahan, pakkanan oli vierailuni aikana kiristynyt. Kuljin joukon hännillä ulos portista. Viimeisen vieraan poistuttua alueelta se liukui paikalleen pehmeän vakaasti. Hallikompleksi painui vähitellen taka-alalle. Tuuli pyrki puseron kaula-aukosta sisään ja kantoi mukanaan vaimeaa laululinnun viserrystä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s