LoC, luku 25: Heräämisiä

Arielin sanat kiirivät kaupungin kujia pitkin. Ne kulkeutuivat öisin uniini, joskus Mesen ja joskus nuoren buddhalaismunkin äänellä puhuen. Aamun tullen vanhat rutiinit veivät minut mukanaan: hampaat oli harjattava, hiukset kammattava ja kahvi kumottava kurkkuun, ennen kuin sännättiin ulos ovesta hoitamaan päivän velvollisuuksia. Öiset ajatukset hiipuivat pian mielestäni… Niin kului kiireinen työntäyteinen viikko. Kunnes tuli viimeisen luentoni vuoro. Istuin vakiopaikallani salin takaosassa, kurssikirja lojui avoimena sylissäni. Olin jäänyt jumiin jonkin yksittäisen termin merkitykseen. Mitä oikeastaan tarkoittaa stimulus? Mitä enemmän pinnistelin järjelläni, sitä enemmän hukassa tunsin olevani. Ja äkkiä sisäistin kristallinkirkkaana ajatuksen, että minulla ei ollut loputtomasti aikaa tuhlattavaksi.

Ariel kuiskutteli jälleen salissa. Ymmärsin sen verran, etten oikeastaan ymmärtänyt (muuta kuin yksityiskohtia). Jos olisin omistanut sille elämäni, olisin voinut ottaa omakseni jonkin termin tai ilmiön tai ehkä jopa kokonaisen erikoisalan. Minulla ei ollut kuitenkaan erityistä intohimoa ponnistella sellaisen päämäärän eteen. Samassa näin edessäni orsillaan kykkivien kilpakanojen pitkät rivit. Ja parrasvaloissa keikkui vanha höperö mestari, jonka silmät katosivat paksujen heijastavien rillien taakse piiloon. Entä mikä minä sitten olin? Leikkiin kyllästynyt, kyyninen narri. Olin valmis lyömään hanskat tiskiin. Pakkasin tavarat laukkuuni ja nousin ylös. Hivuttauduin hiljaa pahoitellen penkkirivin läpi ja poistuin luentosalista.

Korkea aula punaisine seinineen. Se oli vieras kuin ensi kertaa nähtynä, sillä i) suurin osa opiskelijoista istui parhaillaan luennoillaan eikä siellä ollut juuri ketään ja ii) minulla ei ollut nyt kiire yhtään minnekään. Laahustin omaa tahtiani aulan poikki hissin oville. Yliopisto oli tosiaan sokkeloinen laitos, oma harharetkeni oli ehtinyt vasta alkumetreille. Oleelliset teoreettiset kysymykset löytyivät jostain kirjaston handbookista ja käytännön kysymyksiä varten perustettiin sivutoiminen virka. Jälkimmäisiä hoidettiin yleensä vasemmalla kädellä ilman ripaustakaan motivaatiota. Loisteputkien valaisemilla käytävillä nokkelimmatkin eksyivät ja kaikkein viisaimmat päätyivät sinne töihin. Tänään minusta tuntui kummasti, että osasin tieni.

Neljännen kerroksen eteisessä oli hiljainen tunnelma. Nainen näppäili viestiä sohvalla ja taapero hääräsi lattialla leikkiauton kanssa. Kännykän rytmikäs naputus ja lapsen ajoittaiset inahdukset, he odottivat kaiketi vuoroaan psykologian tutkimusklinikalle. Kävelin kulman ympäri ja tulin käytävävän, jossa sijaitsivat oppiaineemme henkilöstön toimistot. Useimpien ovien kohdalla paloi punainen valo, pullan ja kahvin tuoksu lehahti käytävään taukotilan ohittaessani. Kuulin etäistä naurunremakkaa. Perimmäisen toimiston ovi vivahti vaaleanvihreään, varsinainen väripilkku keskellä laitosharmaata. Koputin pari kertaa rystysilläni.

Pian toimistosta kantautui vaimea: “Sisään.” Avasin oven.

Opintosihteeri Nutturainen istui täyteen ahdetun työpöytänsä ääressä tietokoneen ruudun taakse kumartuneena. Hänellä oli yllään roikkuva kirjava villaneule, pyöreät mustasankaiset lasit nököttivät nenällä hyvin lähellä silmiä. Kirjahyllyllä rahapuun vieressä oli pieni matkaliesi, seinälle oli lätkäisty värikkäitä postikortteja eri puolilta maailmaa.

“Mulla ois vähän asiaa, jos ei oo paha hetki”, sanoin toimiston kynnykseltä. Nutturainen kohotti hitaasti katseensa.

“No olkoon menneeks. Kunhan ei sit ihan kauheesti veny. Ne on just nappaamassa tohtorin kiinni itse teossa. Tää on oikee klassikko”, hän vastasi äänensävyn värähtämättä. Huomasin pöydällä lojuvan avonaisen romaanin. “Käykää istuun, neiti F.”

Tottelin kehotusta ja asetuin tuolille työpöytää vastapäätä. En voinut olla sanomatta ääneen: “Vau, te siis muistatte mut.”

“Mä muistan jokaisen tässä toimistossa käyneen. Valokuvamuisti nähkääs. Helpottaa kummasti mun työnkuvaa”, Nutturainen selitti ja risti kätensä pöydälle. “No, mikäs painaa meiän mieltä tänään?”

Vedin syvään henkeä yrittäen koota ajatuksiani yhteen. Ratkaisevalla hetkellä ne olivat hajonneet epämääräiseksi tomupilveksi.

“Viime aikoina musta on tuntunut yhä vahvemmin siltä, ettei tää laitos oo enää mua varten. Täällä meitä kehotetaan kasvaan ja kuitenkin raamit on niin ahtaat, et koko ajan saa pelätä iskevänsä pään kattoon. Ihan niinku Liisa. Mä kaipaan näiden muurien toiselle puolen avoimen taivaan alle. Mut mua myös pelottaa. Millasen kirjeen ne lähettää mun perään, jos mä otan täältä hatkat?”

“Jos mä vaan saisin euron joka kerta, kun opiskelija marssii toimistoon uhkaileen lähtöpasseilla. Vilkaistaan ekana profiilianne”, Nutturainen vastasi ja takoi näppäimistöä hetken sormillaan. “Jaa, näin mä arvelinkin. Te ootte suoriutunut hyvin opinnoissa. Enimmäkseen kiitettäviä arvosanoja, vaikkakin kuluneelta lukuvuodelta myös jokunen heikommin sujunut kurssi. Opparikin on vielä alottamatta, ei teillä oo hätää. Pelkkä untuvikko vasta, jos ette pahastu. Voitte ilmottautuu poissaolevaks ensi lukuvuodeksi ja vielä sen jälkeenkin palata. Ja siitä pelkäämästänne kirjeestä, älä huoli. Ei tää oo sellanen laitos.”

Hän soi pikaisen hymyn tasapuolisesti koko huoneelle ja kääntyi tuolillaan kaatamaan termospullosta höyryävää vettä kuppiin. Oloni oli pöllämystynyt, yritin taas löytää tilanteeseen sopivia sanoja. Nutturainen uitti teepussia vedessä, joka värjäytyi nopeasti vihreäksi.

“Mä en… en osannut kuvitella tämmöstä. Mä ootin… hmm, no jotain. Mut ettei yhtään mitään, se ei juolahtanut edes mun mieleen”, sanoin. Sitten madalsin ääntäni: “Yks kevät kului yliopiston pääsykokeisiin päntätessä. Ja sen jälkeen kokonainen vuosi. Mä oon pyöritellyt kaikennäkösiä haaveita päässäni, mut tänään musta maalattiin kerralla höpsö. Vaikeinta tässä taisikin olla löytää toimistollenne.”

“Ehkä juuri siks se onkin sijoitettu tänne neloskerroksen perukoille”, Nutturainen naurahti.

“Ei kai auta muu kuin uskoo. Mainitsitte et mä oon yks lukemattomista. Osaatteko ehkä kertoo, miten niille muille sit kävi?”

“Miten nyt kellekään käy?” hän vastasi ja hörppäsi vihreää teetä. “Jotkut palas takasin taloon ja joistain mä oon saanu lukee uutisista. Jälkimmäisiä löytyy molemmista. Menkää sit ja kasvakaa, mä neuvoin silloin. Yliopiston ulkopuolelta löytyy ihan vastaavia lakeuksia, niitä joihin ei meinaa millään päästä käsiksi. Ja hyödyntäkää ihmeessä täällä oppimaanne tietotaitoa. Mehän kuitenkin muovataan semmosia käsittämättömyyksiä. Ne joista tuli mahtavia, tunsi läheisesti molemmat puolet. Jos te tosiaan päätätte lähteä, niin ilmottakaa siitä kuitenkin Työpöydällä. Toivottavasti mä kuulen teistä vielä.”

“Kiitos ajastanne”, sanoin ja nousin ylös. “Nyt täytyy rientää. Lakeudet oottaa mua.”

“Pyh, tietty. Nähään. Älkää eksykö matkalla ulos.”

Harpoin ovea kohti, viime hetkellä käännyin kuitenkin vielä ympäri.

“Kodikas toimisto teillä muuten. Ei yhtään samanlainen kuin muilla tässä talossa.”

“Onni on saada levittäytyy työhuoneensa seinälle. Pari postikorttia ja ruukkukasvi on hyvä alku, mut mullapa on lisäks palanen käytävää. Kun vaan tunnustelee tarpeeks kauan, voi lopulta löytää yllättävää joustovaraa. Ja mulla on nykyään vähän sananvaltaakin täällä”, Nutturainen vinkkasi silmää ja ryysti perään nautinnollisesti kupistaan.

Vilkutin ja suljin oven perässäni, näin vilaukselta miten opintosihteeri syventyi taas kirjansa pariin. Käytävän leveistä ikkunoista avautui näkymä vilkkaalle aukiolle. Sisään tulvi keltaista täyteläistä valoa. Auringonsäteet kimpoilivat seinistä ja saivat ne hehkumaan. Eteinen oli tyhjillään, pari leikkiautoa lojui liikkumatta lattialla. Tilasin hissin, naputtelin sormilla reisiäni. Kuvittelin ensimmäisen raikkaan tuulenvireen hyväilevän kasvojani.

Metro kiikutti minut kotikulmille La Défenseen. Vastakkaisella penkillä joku selaili kaupunkilehteä. Bongasin etusivun otsikon: Sesongin vaihde! Jengi jaksoi odottaa värikylläisempiä aikoja. Talvi oli viimein väistymässä syrjään ja maan saattoi jälleen haistaa. Se oli ollut jo pitkään routaan vangittuna. Nyt oli koittamassa taas tilaisuus näyttäytyä maailmalle. Aika koreiluun. Askel oli äkkiä kevyempi, laukkasin pitkin Markkinakatua. Aurinko lämmitti niskaani. Lumipeite oli kutistunut tienvarsilla hiljalleen kutistuviksi saarekkeiksi, joiden alta paljastui vähä vähältä tumma henkeään haukkova nurmikko. Tulin kerrostalon alaovelle, ovi naksahti auetessaan.

Rappukäytävässä häivähti tuttu tuoksu. Kipaisin portaat ylös. Havaitsin vaalean naisen istuvan kotiovellani, mutten kuitenkaan heti tunnistanut häntä. Hän nojasi pohtivasti polviaan vasten. Mahdotonta! Astelin epäröiden lähemmäs. Tuhkanväriset hiukset roikkuivat pipon alta hartioille asti, ne olivat venähtäneet ennätysmittoihin. En tiennyt mitä sanoa, joten tyydyin vain aukomaan typerästi suutani. Hän ei ollut näyttänyt naamaansa täälläpäin puoleen vuoteen. Nainen nousi pystyyn. Kävelin hänen luokseen huulet raolleen unohtuneina. Pidättäydyin tekemästä äkkinäisiä liikkeitä, sillä pelkäsin tämän kuvan särkyvän minä hetkenä tahansa tuhansiksi sirpaleiksi käytävälle. Tasainen valkoinen hammasrivistö paljastui.

“Näkisitpä ilmees. Se on ainutlaatuinen”, Inka sanoi ja löi kätensä yhteen. “Kevät on tullu!”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s