LoC, luku 26: Synttärit

KEVÄT

***

Vaistot ottivat minussa vallan ja läimäytin avokämmenellä Inkaa poskelle. Läts! isku kajahti käytävässä. Hän hieroi hämmästyneenä punottavia kasvojaan.

“Ai helvetti! Mikä piru sieltä hyökkäs?” Inka valitti.

Suu venähti virneeseen, äkkiä aloin läiskiä häntä kaikkialle minne vain yletin. Hän se tosiaan oli! Inka oli viimein kömpinyt ylös talvilevolta ja siinä se taas vääntelehti edessäni. Villit alakoukut takoivat hänen kylkiään, Inka yritti parhaansa mukaan saada minut aisoihin.

“Sä oot yks hullu, tiesitkö? Himassa oli sentään turvallista. No!” hän huudahti ja nappasi ovelalla liikkeellä käsivarteni haltuunsa ja väänsi sen selkäni taakse.

Ei auttanut. Hän oli saanut minusta rannelukon. En pystynyt liikahtamaan senttiäkään. Vähitellen aloin rauhoittua ja taputin sen merkiksi Inkaa vapaalla kädelläni reidelle.

“Okei, mä lupaan käyttäytyä.”

Hän päästi irti käsivarrestani ja sieppasin sen takaisin itselleni.

“Nainen on oppinu näköjään pari temppua”, mutisin ja ravistelin hellää rannettani.

Hetken hiljaisuus. Sitten heittäydyimme yhtä aikaa toistemme kaulaan. Rutistin Inkaa koko pimeän kauden edestä. Hän vastasi syleilyyn voimiensa mukaan (hän oli ollut kuitenkin pitkään vuoteenomana). Sormet hamusivat hiuksia ja laskeutuivat niskaa pitkin yläselkään. Inka oli kerännyt talven aikana muutaman kilon lisää.

“Tuu sisään. Meillä on paljon juteltavaa”, kehotin.

“Nii nii. Tilataan pizzat. Avataan viinipullo. Tätä pitää juhlistaa!” hän hölötti innoissaan.

Menimme eteisen läpi keittiöön. Pizzalähetin soittaessa olin aikeissa nousta pöydästä, mutta Inka viittoi minua pysymään paikallani.

“Anna mä meen. Kaikki tuntuu tänään niin jännältä”, hän sanoi ja ampaisi eteiseen.

Pian hän palasi takaisin kantaen sylissään perhekokoista pahvilootaa. Hän latoi sen pöytään. Quattro stagioni.

“Viikkoja viikkojen perään”, Inka mutisi kuola suusta valuen.

Revin siivun pizzasta ja haukkasin päästä palan. Inka maiskutteli epäuskoisesti huuliaan ja nuoli sen jälkeen rasvaiset sormenpäänsä.

“Mikä ihana synti”, hän huokasi.

Viiniä ei löytynyt, mutta kaadoin kummallekin lasillisen kolaa. Inkan hiukset olivat rasvaiset ja iho kelmeä. Mutta hän joka tapauksessa säteili tarkkaillessaan ympäristöään kuin vastasyntynyt.

“Mitä värei, tämmösiä mä en oo ennen nähnytkään. Niin kirkkaita”, hän puhui. “Päivästä toiseen jengi rämpii täällä eikä ne edes tajuu ihmetellä, mitä ympärillä oikein tapahtuu. Mut todellisuudes täällä riittää loputtomasti tutkittavaa. Mistä sitä ny alottais? Mähän pakahdun! Otetaan vaikka iltapäiväkävely kaupungin halki satojen määrätietoisten olentojen rinnalla. Ihmeellistä. Ja kauneus viinilasissa, siinä vasta on kauneutta. Mä luulen viimein ymmärtäväni sua. Sairaalloisen haurasta ja sen takia niin arvokasta. Mä pudotan lasin niin… kräk. Ihan niinku elämä itessään.

“Mä voisin jauhaa ties kuinka kauan viinilaseista tai jostain muusta yhtä banaalista. Siitä mikä on käden ulottuvilla, sillä se on sopivinta. Joko ne keksi päästöttömän energialähteen? Entä mitä kuuluu Marsin siirtokunnille? Mäkin tahdon liitää ja tuntee turbulenssin vatsanpohjassa. Mut eihän mikään pysy pitkään mun hikoavissa näpeissä. Inhimillistä möyrintää ja lisäks jotain epäinhimillistä. Algoritmit ja tilastot, kehoproteesit ja heimot on tänä vuonna in. Järki, humanismi ja etiketti taas out. Entä haluisko joku vielä kertoo, miks hitossa meitä kutsutaan sairaiks?

“Ristiriitoja himoa oikein- ja väärinpäin ja paljon paljon tukahdutettuja impulssei ja sit… Mikä se olikaan? Nii nii emansipaatio! Hahaa päästäkää jo irti, kusipäät! Hymy tuntemattomalle, kompuroida ja kirota ja kiljuu kurkku suorana. Jatkaa matkaa yhä vaan sinnikkäästi kohti edessäpäin häämöttävää horisonttia. Kollektiivisia harhakuvitelmia. Joukkohysteriaa. Eikös se oo jo tieteellisesti todistettu? Mä näen semmosia värisävyi, jotka rohkasee lähteen viidenkymmenen vuoden vaellukselle.”

“Mä oon kaivannut sun ääntä”, sanoin.

“Oon sanonut näin aiemminkin, mut tällä kertaa mä tunnen oloni vahvemmaks. Paluu on suloinen. Ei sitä voi tietää, ennenku on kerran lähteny”, Inkan ääni värähti. “Mä oon tainnut oppii läksyni.”

Kumarruin lähemmäs ja vilautin hymyn. “Osut varmasti naulan kantaan.”

Hänen silmissään erottui vanhoja Siperian muistoja. Niissä me molemmat olimme niin onnellisia ja viattomia. Saatoimme tukeutua toisiimme kuin kallioon ja ennustimme itsellemme hohdokasta tulevaisuutta. Nyt vastapäätä minua istui aikuinen, jonka estoton nauru lupaili taas kerran parempia aikoja.

***

Huhtikuun alussa koitti syntymäpäiväni. Päivänä jona grunge kuoli. Inka oli jälleen siivillään ja myös Matleena oli vapaalla jalalla. Niinpä suunnittelin juhlistavani merkkipäivää illalisen äärellä Mesen Mezeissä. Lempeät melodiat pyörivät päässäni, sillä mahdottomasta oli äkkiä tullut taas mahdollista. Normiperhe, ajattelin itsekseni. Iltaan kätkeytyi uuden alun mahdollisuus. Seuraavat pari päivää olivatkin kuin glitterillä kuorrutettuja ja sadunomaisia.

Perjantai-ilta. Hevoskärryt kolistelivat Markkinakadun mukulakiviä pitkin. Eläimet tallustivat rauhallisesti ohi ja rusensivat kavioidensa alle maasta työntyvät yksittäiset ruohonkorret. Kyydissä istuva pari painautui viltin alla tiiviisti toisiaan vasten. Seisoin kadunkulmassa mustassa mekossa ja odotin muiden saapumista paikalle. Joku kännisestä bileporukasta vislasi kadun toiselta puolelta. Tyydyin pyöräyttämään silmiäni. He nauraa räkättivät ja heristivät nyrkkejään poispäin kävellessään. Pian erotin kadun päässä tutun kaksikon. Aldi ja Inka kävelivät käsikkäin, he virnistivät yhtä aikaa minut nähdessään.

“Ahh… Illassa on kieltämättä tunnelmaa”, Aldi sanoi. “Vähän niinku joulu ilman murheita.”

“Teillä taitaa olla monta stooria mulle varastossa”, Inka vastasi.

En kuullut jatkoa, kun samassa tummansininen henkilöauto kurvasi viereiselle kadulle. Matleena nousi kyydistä eleganttina ja tepasteli luoksemme.

“Mä kuvittelin teidän oottavan sisällä… Onnee, pikkunen!” hän toivotti ja painoi minut kaulaansa vasten.

“Kiitti. Öh, kenen kaara se oli?” kysyin.

“Jonkun miehen vaan”, Matleena vastasi hajamielisesti.

Käännyttyään vanhemman tyttärensä puoleen vakavilla kasvoilla harhaili hetken epäluulo. Sitten kaipaus voitti ja hän syleili Inkaa.

“Missä kivenkolossa sä oot piilotellut? Sä näytät riutuneelta. Polonen. Mut tänään pidetään syömingit!” hän vouhotti ja silitti Inkan kiiltävää tukkaa.

“Mä voin mainiosti. Kevättuulet hellii mua”, Inka vastasi.

Aldi tökkäsi kyynärpäällä kärsimättömästi partneriaan ja Inka tarttui siihen iloisesti. Matleena puolestaan tarttui minun käsivarteeni ja marssimme kahdessa rintamassa sisään Mesen Mezeihin. Paikka oli varattu loppuillaksi yksityistilaisuutta varten. Seinälle ripustetussa isossa julisteessa luki räikeän violetein kirjaimin: “PITKÄÄ IKÄÄ, PIKKU KULKURI!!! toivottaa sydämellisesti Mesen Mezet.” Pöydillä paloi muutama kynttelikkö.

“Mm, kunnon väki F! Ja Aldi totta kai. Painakaahan puuta. Vero pöydän päätyyn niinku kuuluu”, Mese ja Leyla ottivat meidät vastaan.

“Hitto mikä hössötys…”

“Nii, juomista”, Mese sanoi ja pinkaisi tiskin taakse.

Istuuduimme pöytään. Tarjotin täynnä kuohuvia kannettiin eteemme. Kohotimme laseja.

“Kovapäisyydelle!” Aldi huikkasi. “Verollahan on tullu tavaks mennä vaikeimman kautta.”

Potkaisin pöydän alla Aldia jalkaan ja koetin elehtiä Matleenan suuntaan, mutta hän oli liian innoissaan tajutakseen vihjailuani. Inka ja Matleena eivät olleet kovin hyvin toistensa asioista perillä, sikäli kuin itse siitä tiesin. Kummallakaan ei myöskään vaikuttanut olevan sen suurempaa intoa ryhtyä selvittämään toisen kuulumisia. Näin Matleenan naukkaavan kuoharia liioitellun huolettomin ottein. Minua alkoi kuvottaa, sillä erotin valheen hänen kasvoiltaan. Hän ruokki sisällään kasvavaa hirviölasta. Vieressä istuva Inka näytti kuitenkin hehkuvan onnesta ja hänen takiaan painoin katseeni tällä kertaa pöytäliinaan. Pöytään katettiin runsas mezelajitelma. Falafelpyöryköitä, vuohenjuustoa, viininlehtikääryleitä, pitaleipää ja tabboulehia. Paksuja meloniviipaleita. Herkullinen tuoksu vei ajatukseni mennessään.

“Ne on suloisimpia nälkäsinä”, Mese kuiskasi Leylan korvaan.

Kumosin viinilasin tyhjäksi ja täytin sen saman tien uudelleen. Juhlakalun oikeus: mitä enemmän join itse, sen vähemmän jäi Matleenalle. Aterimien kilinä ja tasaisena kumpuileva keskustelunsorina täyttivät kahvilan. Ahmin enimmäkseen hiljaa katseellani heidän läsnäoloaan. Juuri tätä olin kaivannut. Keskittyä vain heihin ja unohtaa itseni kaikessa rauhassa… Ei piippaavia häiriötekijöitä tai etukameroita, sillä ne oli pistetty väliaikaisesti piiloon. Olin kahvilan ilmaa, jota he tiedostamattaan hengittivät keuhkoihinsa. Matleena ja Inka kumartuivat lähemmäs toisiaan ja väittelivät kiihkeästi jostain päivänpolttavasta typerästä aiheesta. Hymyilin itsekseni pöydän päädyssä. Niinpä niin, siinä se oli! Kosketus. Helvetin yksinkertaista.

Jälkiruuaksi oli tarjolla limettikakkua ja kahvia. Leylan merkistä muut alkoivat taputtaa tahtia ja hoilasivat sitten yhdessä minulle onnittelulaulun. Sen perinteikkään. Laulettuaan he takoivat nyrkeillään pöytää ja Aldi ja Mese taputtivat minua selkään. Tunsin poskieni punottavan. Otin hörpyn kahvia ja tutkin posliinikupin kuviointia. Se muistutti minusta vedessä huojuvaa levämattoa. Pian lautasilla oli jäljellä pelkkiä murusia.

“Ahh… tuhat ja yksi turkkilaista herkkua”, Mese sanoi.

“Kuunnelkaa kun ukko puhuu”, Inka myötäili vatsaansa hieroen.

Nojasin raukean ylensyöneenä tuoliin ja tuijotin ylös katonrajaan. Olisin voinut istua siinä liikahtamatta tuhat ja yksi vuotta. Laiska trumpetti soi radiossa. Vieressä Aldi vispasi jalkaansa. Vettä kaadettiin kannusta lasiin. Elämä oli tässä mutta sopivina suupaloina, kuten viihtyisillä illallisilla saattoi hyvinkin tuntea. Ei ollut tarpeen viljellä kliseitä, tänä iltana jokaisen katse oli suunnattu jo kohti tulevaa. Samaan aikaan pöydällä palavat kyntteliköt loivat seinälle uhkaavia varjoja. Ne kiersivät ympäri kahvilaa muuttaen vähän väliä muotoaan ja ottivat seuraavaksi ihmishahmon. Nauru sen kuin yltyi. Varjohahmoilla oli viinin tahraamat huulet. Leyla huomasi pullon olevan tyhjillään ja kysyi:

“Vieläkö janottaa? Mä haen lisää kuoharia.”

Vastasin salamana: “Ei missään tapauksessa. Joidenkin täytyy olla tänään vielä ajokunnossa.”

“Et kai sä mua vaan tarkota?” Inka kysyi.

“En, vaan Matleenaa.”

“Niin kai sitte”, Matleena vastasi kyllästyneesti ja kippasi lasin vettä kurkkuunsa.

Illalliset jatkuivat rattoisasti, vaikka tunnelma olikin hieman vesittynyt, kun alkoholia ei enää tarjoiltu. Olin vaipunut taas omiin mietteisiini. He varmaan kuvittelivat minun olevan väsynyt ja jatkoivat keskustelua keskenään. Saman pöydän ympärille oli kerääntynyt koko lähipiirini. Tämän tiedostaminen herätti minussa ilon lisäksi myös koko joukon levottomia ja häiritseviäkin tunteita.

“Toisinaan baarireissun tai joidenki hiton cocktail-kutsujen päätteeks sitä tuntee olonsa tajuttoman yksinäiseks. Onks tää teille tuttuu?” Aldi kertoi. “Eikä sillon edes huvita vaihtaa sanaakaan kenenkään kaa. Koko ajatus juttuseurasta lähinnä oksettaa. Niinä öinä mä saatan sit käpertyy lattialle Chen viereen, kattella syvälle sen viisaisiin silmiin ja pistää röökin palaan.”

“Mä en tiiä siitä. Ite tuun ryypätessä tosi energiseks”, Inka sanoi. “Kotimatkalla mä voin poiketa esimerkiks leikkipuistoon keinuun. Mut ihaninta on vetää lenkki pyörän satulassa pitkinä lämpiminä kesäöinä.”

“Kyl parasta on kuitenkin kömpii bileiden jälkeen rättiväsyneenä peiton alle ja painaa pää tyynyyn”, vastasin. “Sillä hetkellä koko touhu tuntuu vaivan arvoselta.”

Inka laski päänsä Aldin olalle, hänen silmät verestivät. Toisella puolella Matleena siveli hoikilla sormillaan viinilasin jalkaa. Äkkiä tunsin yltyvän jomotuksen takaraivon seudulla. Hetken päästä tuli aura. Nousin tuolista tukea ottaen ylös ja suuntasin ripeästi kahvilan poikki vessaan. Kammottava kuvajainen tuijotti minua takaisin peilistä ja lätkäisin valot pikaisesti sammuksiin. Lysähdin pöntölle istumaan, nojasin vasten polviani. Pahoinvoinnin aallot risteilivät pitkin kallon pintaa. Laukustani löytyi särkylääke (tarvittaessa). Napsin tabletin suuhun, avasin hanan ja hörppäsin. Sitten pirskottelin kylmää vettä kasvoilleni ja istuuduin takaisin WC-pöntölle. Tunnustelin pimeässä huoneessa poskipäitäni, korviani ja kaulaa. Ajatukset poukkoilivat levottomasti asiasta seuraavaan. Tupakan katku. Tuotantoeläinten kurjuus. Lämmin iltapäiväaurinko. Vähitellen jomotus alkoi helpottaa…

Palasin pöytään, vanhat lenkkarit natisivat parketilla. Hiukseni tihkuivat vettä, hymyilin viattomasti seurueellemme.

“Onks se päivän antisankari?” Aldi kysyi.

“Päänsärkyy. Tuli ja meni”, sanoin.

Inka käveli taakseni ja ryhtyi hieromaan hartioitani.

“Mahtavaa nähdä, et sotakirveet on jo haudattu”, Matleena puhui itsekseen.

Tunsin hetken epäröinnin Inkan otteissa. Perheemme piiriin oli salakavalasti kutoutunut valheen verkko, joka kiristi aika ajoin kurkun ympärillä. Lähdön aikaan kiitin Leylaa ja Meseä, jotka kumarsivat vuorostaan syvään.

“Nuori neiti Vero, nuori neiti Vero, ikää vasta kakskytä vuotta! / Nuori neiti Vero, nuori neiti Vero, eikä ikä vielä paina!” he lauloivat joukolla ovensuussa.

Markkinakadulla oli hiljaista, vain Inka vihelsi epävireisesti “Nuorta neitiä”. Teiden erkaantuessa halasin heitä vuoron perään.

“Tän illan mä muistan vielä pitkään”, sanoin.

“Nonii, mä painun tästä… kyytiä hakeen”, Matleena huikkasi.

“Kuka mies se oikeesti oli?” Inka uteli.

“Toiste, tyttäret. Mun täytyy nyt rientää.”

Hän kumartui syleilemään minua uudelleen.

“Intensiivi-farssi! Luoja ja uusliberalismi suojelkoot mua jatkossa siltä paskalta”, hän sihahti korvaani.

Sitten Matleena painui matkoihinsa ja sulautui pian osaksi urbaania näyttämöä. Myös Inka ja Aldi vilkuttivat hyvästiksi ja lähtivät tallustamaan La Défensen aseman suuntaan.

“Pistä viestiä, jos satut joskus Määriin”, Inka sanoi.

“Takuulla! Sä oot velkaa monta iltaa, kun piti toimii Aldin esiliinana”, huusin takaisin.

Pian he olivat kutistuneet nauravaksi siluetiksi keltaista kuunsirppiä vasten. Pilkettä silmänurkassa ja öistä humua. Inka oli taas kerran täysissä voimissaan. Hän viiletti tarmoa puhkuen asfaltin pinnalla poispäin. Tässä näin oli täydellistä. Halusin tarrata kaksin käsin kiinni ajan helmaan ja kääntää sen kulun silkalla tahdonvoimalla. Tähän aika-avaruuden pisteeseen palaisin vielä monesti. Se tuntui lähinnä virran mukana kellumiselta ja he viilettivät rinnallani jokseenkin minusta riippumattomina.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s