LoC, luku 27: Laiturilla

Ryhdyin luomaan täyspäiväisesti. Kännykän herätys soi varhain. Laitoin kahvia tulemaan ja istuin sängylle hahmottelemaan päivän projektia paperille. Materia valitti, kun viilsin, pistin, paiskoin ja vahingoitin sitä. Tarkkailin aikaansaamaani jälkeä ja rustasin muistiinpanoja ylös (silloin kun jaksoin). Iltapäivällä keitin taas kahvia, sen jälkeen maalasin pimeään asti. Joskus vein työni pihalle ja jätin sen ulos sään ja ohikulkijoiden armoille. Paiste, kosteus ja halla kuluttivat pintaa. Toisinaan myös naapuruston penskat kävivät jättämässä terveisensä.

Viskasin lasin korkealle ilmaan ja seurasin vierestä, miten se räsähti nurmikolle tai asfaltille. Iskin veitsellä tai vasaralla. Usein se oli pelkkää leikkiä. Ravistin spray-purkkia ja ruiskutin sahalaitaiset reunat näkyviin kankaalle. Särkymisen muotokuvia, spontaaneja värikraattereita. Tein lasimaljassa kokeiluja maa-aineksella, vedellä ja hiekalla. Pykäsin kukkuloiden laelle hauraita linnoja, minkä jälkeen kuvasin videolle pienen yhteisön kukoistuksen ja nopean luhistumisen. Lyhyesti sanottuna elin yrityksen ja erehdyksen kautta ja toteutin läjäpäin mieleen kerääntyneitä sekalaisia ideoita.

Töiden jälkeenkin saatoin selata kännykällä taideaiheisia artikkeleja. Samaa harrastin usein myös oopperan kahvilassa. Hiljaisina hetkinä piilottelin kännykkä kourassa kahvikoneen takana. Kerran olin uppoutunut uutisjuttuun feministisestä performanssiryhmästä nimeltään “Femme fatale”, joka oli joutunut toistuvasti kotipaikkakunnallaan kahnauksiin viranomaisten kanssa. He tulivat huomattavasti konservatiivisemmasta maasta. Femme fatale oli esiintynyt alkuvuodesta myös Punaisessa kaupungissa. Äkkiä säpsähdin, kun keski-ikäinen mies kuikuili tiskin takaa ja rykäisi: “Kahvi mustana.”

Nousin häkeltyneenä pystyyn ja kaadoin sumppia kuppiin.

“No, pitäiskö mut susta panna kotiarestiin?” mies kysäisi.

Vilkaisin häneen. Sininen kauluspaita, siistit rillit, poskissa ja leuassa sängentynkää. Olkalaukussa The Ramones -pinssi.

“Ei, sä oot varmaan ok”, vastasin spontaanisti.

Hän vilautti pankkikorttia lukijaan ja väläytti minulle hymyn.

Pikkuhiljaa lasiruhot täyttivät huoneeni nurkat ja komerot. Varsinainen joukkohauta. Aloin suunnitella roinalle omaa muistomerkkiä (viime aikoina arkkitehtuuri oli alkanut kiehtoa minua). Kohta kämpästä loppui kuitenkin yksinkertaisesti tila. Napsin kuvia töistä ja kärräsin sitten suurimman osan kierrätykseen. Tein myös luonnokset Laitos-sarjaan. Neljä maalausta kirkkaiden loisteputkien valaisemasta paljaasta valkoisesta huoneesta. Yksi jokaiselle vuodenajalle. Tarkoitus oli korostaa valon vaihtelemattomuutta. Näiden rinnalle tulisi vielä neljä muuta maalausta. Omakuvia valkoisen huoneen nurkasta, joissa kasvojen juonteet ja varjot syvenisivät huomattavasti maalauksesta toiseen liikuttaessa.

Viikkojen uurastuksen jälkeen tarkastelin luovuuteni satoa. Keskeneräiset projektit pursuivat kaapeista, elin ja nukuin maalinkatkun keskellä. Innostus alkoi vaihtua hiljalleen epätoivoksi. Oliko minulla näyttöjä? Ei ainakaan mitään valmista. Ideanpätkiä jotka osoittivat holtittomasti sinne tänne. Koetin vimmatusti kerätä niitä yhteen ja saada niistä tolkkua, mutta päivät olivat auttamatta hupenemassa loppuun. Voi paska! Läjä raakileita oli melkein pahempi kuin ei mitään. Pelkkä hyödytön sotku, joka odotti siivoamista. Masturbointia ja koko kämppä hukkui spermaan. Tässä olisi kaivattu organisointitaitoja… Samassa minulta kärähti käämi ja survoin kantapääni taulukankaan läpi. Tärisin tyydytyksen aiheuttamasta mielihyvästä ja hillitsin itseni vain vaivoin polkaisemasta uudelleen. Ontto raakunta seurasi kannoillani, kun pakenin huoneesta. Se tulvi maalauksesta, jolle oli ilmaantunut tumma teräväreunainen kita.

***

Kiinalaiskestit jatkuivat. Näinä päivinä osasin suhtautua lempeydellä siihen, mikä vielä syksyllä oli raastanut hermojani. Annoin suosiolla miss Cheungin porukalle illan pari viikossa keskinäiseen seurusteluun. Tarvitsin muutenkin etäisyyttä kämppään, joka lemusi maalille. Silloin suuntasin ulos kaupungille. Oopperalle osasin vaikka silmät kiinni, tänään annoin jalkojeni kuljettaa minut kauemmas. Matkustin metrolla historialliseen keskustaan. Kävelin merelle päin. Katariinankatu oli lumeton, Avenuekin oli alkanut vihertää. Tulin Satamatorille, joka oli taas heräillyt talviuniltaan (jäille oli jätetty tässä kohtaa hyvästit).

Torin yllä kaarteli sata lokkia suupalaa tähyten. Niiden rumat kiljaisut kuuluivat erottamattomana osana paikan äänimaisemaan. Ruokakojut, käsitöitä notkuvat myyntipöydät ja paistettujen muikkujen tuoksu houkuttelivat torille joukoittain kaupunkilaisia ja turisteja. Oudot intonaatiot, kyynärpäät, merenantimet ja rihkama valtasivat alaa. Sentään raikas merituuli pöyhi kulkuväyliä kojujen välissä. Tunkeuduin torialueen läpi ja saavuin meren ääreen.

Meri aaltoili vihreinä vaahtopäinä ja muistin jälleen ilmeisen asian. Olin rannikon asukas. Ihmiset kai kuvittelivat poikenneensa Satamatorille ostoksille, mutta todellisuudessa heitä veti sinne meri. Hyväntahtoinen suggestio, jota ei ollut tarpeen vastustella. Kipaisin ostamassa kioskista rommirusinatötterön ja istuuduin laiturinnokalle. Katselin Rottien altaalle päin. Perimätiedon mukaan sinne oli muinoin heivattu torilla kierrelleet varkaat, jotka olivat jääneet kiinni rysän päällä. Tänään allas oli kuitenkin tyhjillään. Jäätelöstä tippui pisara takin rinnuksille, kostutin sormen suussani ja hinkkasin takkia. Lautta puksutti ohi hitaasti, ravintolalaivat lilluivat paikallaan Satamatorin tuntumassa. Kauempana erottui jokunen saari.

Annoin ajatusteni ajelehtia kohti horisonttia. Mietin etäisiä rantoja, joihin sama meri päättyi jossain satojen ja tuhansien kilometrien päässä. Se yhdisti näkymättömin sitein miljoonat toisilleen tuntemattomat ihmiset. Vaatimuksia lannoitteiden käytön vähentämiseksi. Kampanjoita vesistön rehevöitymistä vastaan. Varainkeruuta sen eliöstön suojelemiseksi. Maailman saastunein meri. Vähäinen vaihtuvuus valtamereen. Auringonvalo lämmitti vesiä ja sai sen haihtumaan ylös kohti taivasta, kosteus kerääntyi yhteen pilvirintamaksi, joka kulkeutui tuulen mukana maalle ja ajautui yhä korkeammalle, vesi tiivistyi jäähtyessään pisaroiksi, jotka satoivat alas kaupunkeihin, jokiin ja järviin, vesi otettiin talteen, puhdistettiin ja ohjattiin tunnelia pitkin vesijohtoverkostoon, kaupunkilainen pesi hampaat ja vesi virtasi viemäriverkostoa pitkin jätevedenpuhdistamoon, josta se laskettiin takaisin mereen ja kiertokulku alkoi taas alusta. Veden kiertokulku oli havaittu ja nimetty muinaisina aikoina ja tätä nykyä se kuului alaluokkien opetussuunnitelmaan. Meillä päivä oli tunnin edellä, ihmiset hölkkäsivät töihin kun Kööpenhaminassa he vasta kampasivat hiuksiaan. Arki eteni joka puolella verkkaisen tasapaksuna, kulmistaan hiottuna ja vahamaisena. Se muovaantui monenlaiseksi, mutta kuitenkin muottiensa rajoissa. Tietysti viime kädessä me olimme yhtä ja samaa. Orgaanisia elämän möykkyjä, jotka pyrkivät ennen kaikkea selviytymään.

Lokkien huudot palauttivat minut takaisin laiturille. Korkeita rääkäisyjä, mutta niihin sisältyi myös kaikuja menneiltä kesiltä. Heiluttelin jalkojani aaltojen yläpuolella, riisuin kengät. Tuuli kantoi kosteutta iholle, se tuntui silkkiseltä paljaissa nilkoissa. Tuhat maininkia kohosi edessäpäin, äkkiä erotin silmänurkasta vilauksen oranssia. Tuttu nainen asteli luokseni.

“Vero! Ootko säkin tullut ostoksille?” Lilli tervehti ja kumartui halaamaan minua.

“En. Mä keskeytin opinnot ja istun nyt täs merta kattelemassa ja ootan innoitusta.”

“Ohho. No jatka sitte vaan rauhassa aaltojen tarkkailua. Mut varo kyynistymästä”, hän vastasi. “Sä oot varmaan jo kerenny pyöritellä asiaa etu- ja takaperin etkä kaipaa mun neuvoja ollenkaan. Me taas tultiin Papin kanssa hankkiin ruokatarpeita viikonloppuu varten. Maailman laidalle, eikö oo hassuu? Se on kuitenkin fakta, et Satamatorilta saa maan parhaat simpukat. Ja yrtit. Simpukat ja yrtit.” Lilli tähyili torille päin. “Hitto, mä en näe sitä enää. Ettei vaan eksy. Täällä se hukkuu parissa sekunnissa. Pitää mennä. Paljon terveisii!”

Hän kipitti kapeaa kujaa myyntikojujen välistä ja katosi ihmisvilinään, vilkutin hajamielisesti perään. Sitten käännyin taas ulapalle päin. Keskityin kuuntelemaan meren yksitoikkoista pauhua, jota ohi ajavien alusten moottorit vähän väliä häiriköivät. Raskas vesimassa iskeytyi muutaman sekunnin välein kivivalliin, väliin rajummin, ja raahasi mukanaan tonneittain niljakasta levää. Satunnainen ohikulkija polvistui laiturille vähän matkan päähän. Hän oli viitisen vuotta minua vanhempi. Yllään hänellä oli musta nahkatakki ja repaleiset farkut. Suupielessä savusi rööki. Pistin myös palamaan. Värähtävä sierain. Purppuraa huulipunaa ja lasittunut katse.

“Dill Lizzy”, hän tervehti ja pari puista rengasta valahti hihasta ranteeseen.

“Frankfurt”, mutisin takaisin.

Dill Lizzy imi tupakkaa kiirehtimättä ja jatkoi sitten: “Sähän näet punertavan lukaalin tuol vastarannalla? Mun duunipaikka.”

Totta kai tunsin paikan, se oli varsin kuuluisa.

“Sehän on…”

“Niinpä”, hän tokaisi. “Ethän sä oo ennakkoluulonen?”

“E-en. Mua päinvastoin inhottaa, miten tietyt jutut on tapana lakasta maton alle ja sitte teeskennellään, ettei niitä oo olemassakaan”, vastasin. “Sillä lailla demoneja luodaan.”

“Bingo”, Dill Lizzy hymähti. “Palatsin työläiset on todellisuudessa paremmas turvas siellä ku ne on ollu millonkaan elämässään. Turvatiimiä kutsutaan karhuryhmäks – muuten osuva nimitys! Jengillä on mestasta väärät ja kulahtaneet käsityksensä. Sitä paitsi mä tykkään työskennellä palveluammatis. Siinä kohtaa ainakin rehellisii tyyppejä. Ne ei välitä peittää tympääntyneisyyttään. Ihmiskohtalot jaksaa kiehtoo mua…

“Mä oon tullu tämmösiin johtopäätöksiin. Asiakkaat rakastaa nöyryytystä, tilien tasaamista, et ne on jotain suhteessa johonkin, itsesäälii, rypemistä, adrenaliinia, väkivaltaa, moderaattorin puutetta, normien murtamista, likaa, yksinkertasesti kutinan tunnetta selkänahassa. Ja mun tehtävä on raapia.” Hän väläytti pitkiä hopeisia kynsiään. “Tää on masokistinen kulttuuri. Ne opettaa, miten inhimillinen turhautuminen on sopivaa purkaa. Mut tietys iässä alkaa kaivata vähän lisäjännitystä elämään.”

Nojasin kyynärpäitä polviani vastan ja katselin taivaanrantaa.

“Meri on niin nätti tänään.”

Dill Lizzy kääräisi auki energiapatukan (ja pahoitteli häpeällistä pahettaan), yski hihaansa ja tumppasi tupakan laituriin.

“Ainakin meri pysyy paikallaan”, hän sanoi ja haukkasi patukasta. “Kaikki muu Satamatorilla onki myllätty jo useempaan otteeseen. Mut meri ei piittaa ihmisten tekosista. Mä seuraan sitä iltapäivällä duuniin mennessä, tauoilla mä ihailen sen hohtoa ja vielä öisinki aaltojen tanssi hiipii mun uniin. Miten mä voisin olla onneton, kun mä saan palata joka ilta näihin maisemiin? Satamatorin työläisil on poikkeuksetta kädenlämpösiä unelmia.”

Yllättävä mielikuva vedessä polskivista pukumiehistä huvitti minua suuresti. Pidin kuitenkin pokerinaamani. Dill Lizzy pisti loput patukasta poskeen.

“Ja pyörä vaan jatkaa pyörimistään”, hän sanoi ja nousi venytellen pystyyn. “Vastarannalla vietetään avointen ovien päivii. Wink wink. Jos joskus vaik kaipaat rokotetta aivokuolleisuutta vastaan.”

Hän laahusti sataman reunaa myötäillen poispäin. Vaihdoin mukavampaan asentoon. Vähän ajan päästä kumarruin eteenpäin niin että erotin alhaalla vedenrajassa väreilevän laiturin heijastuksen. Suussani ei maistunut enää rommirusina, pelkästään kitkerä savun aromi. Muutama muovipullo lillui vedessä, lisäksi siellä ajelehti jotain muutakin. Kuohujen keskeltä pintaan kohosi naisen ruumis. Se kellui vatsallaan rauhallisesti aallokossa, hiukset levittäytyivät pään ympärille tummaksi viuhkaksi. Tunsin pelon väristyksen kehossani. Oliko hän kuollut? Mutta ei sittenkään, sillä samassa huomasin käsivarren nytkähtävän. Nainen kiepsahti ketterästi ympäri niin että merilevä karisi selästä. Sitten hän rupesi kauhomaan itseään jäntevillä kourillaan kohti ulappaa. Nousin seisomaan, sillä olin tunnistanut karkurin.

“MATLEENA! MIHIN SÄ MEET?” huusin perään. “TUU TAKAS! TÄÄLLÄ VERO!”

Hän jatkoi kuitenkin kouristuksenomaisesti uimista, kunnes oli kutistunut pikkuruiseksi mustaksi pisteeksi aavan taivaan ja meren leikkauskohdassa. Aurinko poltti reiän taivaankanteen, asetuin selälleni laiturille makaamaan. Aallot hakkasivat rytmikkäästi paaluja vasten. Kuulin lähestyvien askelten töminää. Varjo laskeutui ylleni. Raotin silmiäni. Olin kai torhkahtanut. Inka tervehti minua kulmahampaat paljastavalla hymyllä. Takaapäin lankeava auringonvalo teki sädekehän hänen ympärilleen. Varsinainen ilmestys.

“Mä en ookaan ainoo, joka on tullu nautiskeleen päivästä”, hän sanoi.

“Et totisesti. Mua on käynyt jo moni tässä laiturilla jututtamassa”, vastasin. “Mut kerropa yks juttu. Mistä mä tiiän, ettet säkin oo vaan unta?”

Hän istuutui hihittäen viereeni.

“Ai sä et luota enää omiin aisteihis? Anna mä kerron sulle sit jotain”, Inka sanoi. “Matkalla tänne mä hairahduin ja poikkesin pikaruokapaikassa vetämässä Big Macin. Enkä ees pelkkää hampparia, vaan koko aterian. Kokikset ja kaikki. Shhh… tää on mun pikku salaisuus. Täytyyhän sitä välillä vissiin muistuttaa ittelleen, mitä oikein vastustaa. Pidä viholliset lähellä, tiietkö? Noh, luotatko sä muhun? Sun valinta.”

“Hirviö!” naurahdin.

“Ihana törmätä suhun näin sattumalta”, hän jatkoi. “Keskeytinkö mä jotain? Sä näytit äsken niin mietteliäältä.”

“Mitäs tässä. Mä oon paiskinut duunii. Niitä joista ei makseta, paitsi ehkä joskus tulevaisuudessa jos onni potkasee. Sillä Marc Poppersin akatemian valintakokeet lähestyy. Visio on tuonut mut puolitiehen ja siis ahistuksen ääreen. Mä haluun sanoo, et meiän teot on suuria kekoja. Oleminen on haurasta ja kaunistakin. Just siltä tuntuu, kun sen yrittää ilmasta. Mä oon törmännyt ristiriitaan. Mä tahdon näyttää jotain, mut tiesitkö sä et joskus pelkkä havaitseminen voi muuttaa peruuttamattomasti objektin olemusta? Eikä virtausta voi pysäyttää tai jähmettää paikalleen. Kun saa kuvan valmiiksi, sen aihe on jo muuttunut toiseksi. Mun aivot on jumissa. Toivoin et meri-ilma virkistäis.”

“Kärsivällisyyttä. Ehottomasti”, Inka vastasi. “Ei pelkästä ilmasta vielä synny mitään. Sä tarviit sitä itteään. Materiaa. Satamatori on siitä erinomanen paikka, et täällä tulee huomaamattaan keränneeks kaikenlaisia vaikutteita. Täällä pitkät välimatkat konkretisoituu monella tavalla. Ja ainahan voi vaan istuu ja antaa ajan kuluu.”

“Kuulostaa hyvältä”, mutisin ja nojasin hänen olkaansa vasten. “Riittää jo musta. Kerro sä vaihteeks jotain.”

Inka korjasi aurinkolaseja nenällään. Hänellä oli kaulassa musta ohut choker-koru. Näin lasien peilipinnan kautta oman hullunkurisesti venähtäneen naamani.

“Mä oon lähinnä kuronu elämän etumatkaa kiinni”, hän sanoi. “Vähän kerrallaan mä otan vanhan paikkani takas. Oon jatkanu taas teatterissa, ohjaajan mukaan mun lavapresenssi on nykyään kupliva. Arvaa paljonko mua huvitti, sairastakaa ite puol vuotta! Mä oon ettiny käsiin vanhoja tuttuja ja opiskellut noin muuten uutta maailmanjärjestystä. Kun on pitkään poissa, ei väkisinkään tahdo tajuta vallitsevii trendejä.”

“Mitä kevään ohjelmistossa on luvas?”

“Taas uus sovitus Lennosta Marsiin. Mut tää on hyvä. Luulisin”, Inka empi. “Ohjaaja lupas karsii masentavista monologeista ja lisätä intoo tarinaan. Mä oon niin kyllästyny apaattisuuteen. Sain ite pikkuroolin, kun hyppäsin kelkkaan jälkijunas. Mä oon yks kapteenin tyttäristä. Se nuorin, jolla ei oo yhtäkään repliikkii.”

“Tuun kattoon ensi-iltaa”, lupasin.

“Siitä tulikin mieleen ihan toinen juttu. DK:n työväenpäivän bileet. Eli vanha kunnon hyvä meininki on taattu. Aldi ainakin sano tulevansa messiin. Mitä sä tuumit?”

“Pelkkii hataria muistikuvia”, vastasin. “Ei niitä voi kai jättää väliin.”

“Jes! Se on siis päätetty. Illasta tulee takuulla unohtumaton”, hän hymähti. Pudistin päätäni.

Kaivoin röökin askista ja sytytin sen. Tarjosin tottumuksesta Inkallekin, mutta hän ei huolinut. Käänsin selkäni hänelle ja puhalsin savun merelle päin. Lokkien huudot raikuivat Satamatorilla, aallot tavoittelivat laiturin alla roikkuvia jalkojani. Aurinko paistoi Inkan poskelle ja sai sen hehkumaan valkoisena. Naurava suu ei tahtonut jäädä yksin… Mielikuvitus laukkasi jo kovaa kyytiä kohti vieraita rantoja, tuulen riepottelemat suolaiset pisarat tunkeutuivat vähitellen läpi housunlahkeista.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s