LoC, luku 28: Pääsiäinen

Olimme sopineet lounastreffit Inkan kanssa vapaana perjantaina Määrin Café Firenzessä. Paikan jokakeväinen kattaus pysyi vuodesta toiseen kaupunkilaisten suosiossa, osittain siitä syystä että terassilta avautui aitiopaikka Punaisen kadun paraatin seuraamiseen. Ennen lähtöä nappasin työpöydältä itse maalatun munan ja sujautin sen laukkuuni. Tämä kuului minun ja Inkan vuosia jatkuneeseen perinteeseen. Koristeltujen munien oli tarkoitus symboloida uuden alkua. Tällä kertaa olin maalannut kuoren täyteen japanilaistyylisiä nousevia aurinkoja. Keväistä toivon sanomaa.

Tulin aurinkoiseen Määriin ja hämmästelin kaduilla vilisevää elämää. Talvi kummitteli yhä vahvasti mielessä. Kerrostalon eteen oli raahattu taas sohva ja joutilas jengi istuskeli sillä kilistäen olutpulloja viikonlopulle. Nainen rämpytti kitaraa, toiset hoilasivat vieressä. Jatkoin innolla kävelyä pitkin Punaista katua. Täysiä baarien terasseja, toisiaan lähentelevien pulujen kujerrusta. Kuljin maahan kyyristyneen naisen ohi. Vaatteet olivat värikkäät ja nuhjuiset, takkuinen tukka oli hiekkapölyn peitossa. Hän lojui polvillaan epämukavassa asennossa katukiveyksellä ja mutisi jotain itsekseen kuin transsissa. Raukka. Naisen vieressä oli haalistunut kuva äidistä ja lapsesta. Hiljaista vaikerrusta. Vippasin viisikymmentä senttiä kohtauksen ainoalle onnettomalle osallistujalle. Tahra taulukankaassa, syntymämerkki Määrin riemukkaassa kaunottaressa. Astuin sisään Café Firenzen portista, tarjoilija sinisessä puvussa tuli vastaan.

“Mä oon varannut pöydän kahdelle…” aloitin, mutta hän keskeytti minut.

“Neiti F, teitä ootetaan jo”, tarjoilija sanoi ja näytti minulle tietä.

Inka istui pöydässä terassilla selkä minuun päin. Ruskea nahkatakki roikkui tuolin selkänojalla, hän ei kuullut tuloani. Saatoin jo haistaa hänet. Inka oli varhaisteinistä asti tuoksunut tuolta samalta sekoitukselta multaa ja bergamottiöljyä. Viihtyi ulkona ja tavaratalojen kosmetiikkaosastoilla. Laskin käteni hänen hartialleen.

“Et kai sä joutunu pitkään venaan?” kysyin ja halasin häntä tuolin yli. “Jotenkin ajankulku hämärtyy vapaapäivinä.”

Inka kohottautui muutaman sentin tuolillaan.

“Älä stressaa, vastahan mä tulin. Hyvii pyhiä!” hän toivotti. “Pian vanha ukko nousee kuolleista…”

“Mut ketä pantiin multiin?”vastasin ja Inka naurahti. Istuuduin pöytään häntä vastapäätä. Konttorirottia, kotirottia, viemärirottia, mietin hiljaa itsekseni.

“Tärkeimmät ekana”, mutisin ja kaivoin laukustani maalatun munan, jonka asetin pöydälle väliimme. Siinä komeilivat sinioranssit puoliympyrät.

“Niinku sovittiin. Mä meinasin unohtaa tosin koko jutun”, hän tunnusti.

Pian Inka laski oman munansa toisen kylkeen. Ruskeat ja keltaiset tikku-ukot tanssivat iloisesti sen pinnalla.

“Vähän suttunen jälki, mä oon niin kärsimätön. Mut tätä maalatessa mä mietin kaikkia tulevia yhteisiä illanviettoi ja sen sellasta. Ja muistelin vähän menneitä. Esimerkiks sun taannoisia synttäreitä”, Inka selitti.

“Mä en päästä sitä haalistuun.”

Kaksi munaa kylpi tummalla pöytäliinalla auringonvalossa. Ruukusta kurkisti keltanarsissi. Tarjoilija tuli ottamaan tilauksia. Menyy nro yksi. Ja lagerit. Hän kiitti ja jatkoi kierrostaan.

“Ihanaa, enää ei tarvii paastota”, Inka sanoi ja venytteli nautinnollisesti käsivarsiaan.

“Niinkö? Vaikka keskiyön saarnaankin on viel aikaa”, hieroin leukaani. “Mitäs se yks lahko siitä tuumikaan?”

Hän näytti hetken pohtivalta ja tokaisi sitten: “Ketä kiinnostaa? Nehän kantaa jo ruokaa pöytään!”

Tarjoilija toi pöytään tuopit ja alkupalat. Öljyinen salaatti, perunaa, rypäleitä, ruisleipaa ja valkosipulia. Hörppäsin tuopista. Kylmä olut voiteli kurkun, lasin läpi maailma näytti kellanruskealta ja vinksahtaneelta.

“Sulonen vai suolanen? Jos pitäis hengen uhalla valita, niin kumpaan sä kallistuisit?” Inka kysyi.

Kurtistin kulmiani.

“Nii nii. Suloseen tietty kyllästyy nopeesti, mut sitä alkaa myös äkkiä kaipaan. Entäs sit suolasta koko loppuikä? Paha sanoo.”

“Siinä tapauksessa suolanen. Ehottomasti”, vastasin.

Selviydyttyäni alkupaloista jäin tarkkailemaan kadulla ohi kulkevia ihmisiä. Samassa Inka kuiskasi: “Tsekkaa kuka istuu nurkkapöydässä. Lin Grönroos. Kampuksen komeetta. Yhessä syksyssä kandista parlamenttiin.”

Inka vilkutti naiselle, jonka kasvot kätkeytyivät puoliksi kookkaan vihreän hellehatun alle. Lin nosti katseensa kännykän ruudusta, vilkutti takaisin, naputti viestin loppuun ja nousi ylös. Hän lipui terassin halki luoksemme ja suikkasi Inkalle poskisuukon, seuraavaksi minulle.

“Inka! Onko tää sun siskos? Mahtavaa törmätä! Tekin tulitte vapaata juhlistaan?” Lin jutteli sulavasti niin kuin henkilö, jonka elanto on kiinni äänenkäytöstä.

“Kuhan pidetään perinteitä elossa”, Inka vastasi. “Ootatko sä seuraa? Jos et oo kauheen kiireinen just nyt, nii voit istuu kyl meiän seuraan.”

“Yksin mä oon liikkeellä. No paskat! Mähän oon vapaalla”, Lin naurahti. “Jos teitä ei vaan haittaa, et mä selaan samalla kännykkää? Kiirettää riittää. Niinku ne sanoo. Kaikki on poliittista.”

“Ei ollenkaan”, Inka vakuutti.

“No sitte”, Lin hymyili, haki kamppeet pöydästään ja istuutui seuraamme.

Hän risti jalkansa, siemaisi vissyä ja pisti röökin huuleen. Inka vaikutti olevan pakahtumaisillaan innosta, viimein kysymys kirposi hänen huuliltaan:

“Mitä istuntosalissa puuhataan? Joko viihdekäyttäjät voi pian huokasta helpotuksesta? Millon valvova Silmä värähtää? Legalize it! Tän kaupungin nuorten toivo lepää sun harteilla.”

“Tärkee epäkohta, johon kyllä päästään ajallaan. Mut sillä välin työmaata tosin riittää”, Lin vastasi ja madalsi ääntään. “Istuntosali viime päivinä… sanotaanko mieluummin sirkus. Pellejen osakkeet tuntuu olevan kovassa nousussa, no kylhän tekin varmaan ootte seurannu uutisia. Puhutaan semmosta paskaa asian vierestä, et luulis setien korvien alkavan punottaa. Vois oottaa vähän ylevämpää käytöstä – ha! TV-kamerat, vaalisykli, istuntosali… siinä on muuten pirullinen koelaboratorio. Tehän arvaatte, et mä puhun nyt lähinnä yhestä sakista? Niillä on vittuuntuneiden kansalaisten armeija tukenaan.

“Puhelinlinjat käy kuumina ja ne, joilta löytyy liukastetta, saa kyllä sanansa hyvin kuuluviin. Miettikää vesitornia. Tarvitaan korkee paikka, jotta riittävä paine käyttöverkossa saavutetaan. Mut entä kun joku viskaa kuolleen rotan säiliöön? Mikä haavottuvuus! Ja samaan aikaan väki juonii toistensa pään menoks ja koettaa kääntää yleistä ilmapiiriä toisiaan vastaan. Uskokaa pois, siinä vedessä lilluu jo monenlaisii elukoita. Täs duunissa täytyy harjottaa kärsivällisyyden hyvettä. Nahka on luotava jokasen sesongin ja kohun yhteydessä. Työ on epäilemättä likasta, mut kameroiden edessä ei kannata esiintyy sottasena.”

Pääruoka tuotiin pöytään. Kolme annosta sillileipiä olutkastikkeella. Ateriointi jatkui.

“Jengiä kai pelottaa. Sivistys on pettäny ne. Synkkii tulevaisuudennäkymiä”, Lin pohti sillileipää nuuhkiessaan. “Sillon iskee luonnostaan tarve tarrata johonkin nostalgiseen ja juurevaan. Karisman arvo on kivunnu taas huippuunsa, siltä tuntuu. Mut mä arvostan kaikesta huolimatta meiän kotikutosta demokratiaa, vaikka se ois kriisissä. Päät alkaa olla vaan pahasti pyörällä ja stressitasot koholla, sillon on helppo lyödä hanskat tiskiin ja ryhtyy mököttään. Jos leikki ei ois niin vaarallista, puhemiehellä vois olla välillä vaikeuksia pitää hymy piilossa. Mun ykköshuolenaiheena on yhä ja ennen kaikkee osattomuus yhteiskunnassa.”

Kadulta kiiri suosionosoituksia ja vaimeaa marssimusiikkia, kuulin lähestyvien askelten töminää. Päät kääntyivät äänten suuntaan, vähitellen Määrin “Passio” vaappui näkyviin. Kulkuetta johtivat mustiin huppareihin ja aurinkolaseihin sonnustautuneet muusikot, joiden kaulassa roikkui kilokaupalla kullanhohtoista blingiä. He kanniskelivat lujaa hip hopia suoltavia ämyreitä olkapäillään, jotkut beatboxasivat mikrofoni huulillaan, toiset hakkasivat virvelirummuilla rytmiä ja eräät näppäilivät intohimoisesti melodikaa. Pian kortteli kaikui jo pirteästi rytmien, huutojen ja eriparisten melodianpätkien kakofoniaa.

Muusikoiden jäljessä tuli toogiin kääriytyneiden tietäjien joukko. He kantoivat totisina jauhosäkkejä sylissään ja viskoivat aika ajoin valkoista jauhoa olkansa yli. Terassin kohdalle päästyään eräs tietäjä päästi korviavihlovan rääkäisyn kurkustaan ja rupesi säntäilemään päättömästi muiden joukossa käsillään villisti elehtien. Tietäjäkollegat eivät kuitenkaan kiinnittäneet hänen omituiseen käytökseen paljoakaan huomiota, vaan jatkoivat entiseen tapaan jauhon ripottelua kadulle. Jotkut saattoivat myös vilkaista paheksuvasti toveriaan ja nyrpistää nenäänsä. Yksi tietäjistä sujautti tulppaanin hatunlieriinsä, minkä tulkitsin sympatian osoitukseksi.

Seuraavaksi kadulle marssi värikäs mielenosoittajien ryhmä. He edustivat kansalaisia opiskelijasta mummiin ja alustatyöläisestä ylempään keskiluokkaan. He raapustivat lennosta iskulauseita pahville ja nostivat vuoron perään kylttinsä ilmaan. “joukkoHYSTERIAA!!!”, “KIDS HATE CAPITALISM”, “FREE HONG KONG”, “MIKROSIRU ON PEDON MERKKI!”, “Psst just sä siellä, OUTO-gyyrtti maistuu ihan totta puhuen täysin luonnolliselta” jne. Räikeä kylttimeri lipui hiljalleen terassin ohi ja jatkoivat matkaa Punaista katua eteenpäin. Mielenosoittajien huutojen vaimentuessa paikalle körötti matala kuorma-auto, jonka lavalla poseerasi parikymmentä arvonsa tuntevaa mallia. He seisoskelivat itsetietoisina raidallisissa kauluspaidoissa ja valkoisissa lenkkareissa kangaskassit olallaan. Heillä oli värikkäät, ilmavat kampaukset ja osa malleista taivutteli päätään lattiatuulettimen ääressä tukka hulmuten. Kaiuttimissa pauhasi takavuosien unohdettu, umpitylsä listaykkönen. Kuorma-auto paineli matkoihinsa.

Kohta kadulle asteli erikoinen parivaljakko; toinen oli rotannaamainen ja pukeutunut nahkaisiin haalareihin, kun taas toisella oli päällä ruskea kylpytakki ja haaremihousut. Jälkimmäisen kasvot punottivat ja hän näytti hikoilevan runsaasti. Vähän matkan päässä kaksikosta kiersi ryhmä katutanssijoita. He etenivät verkkaisesti pitkin katua, rotannaamainen hiipien ja kylpytakkiin pukeutunut selvästi pontevammin. Kumpikin kantoi kylttiä kaulassaan, rotannaamaisella luki “EGO” ja hänen kumppanillaan taas “TULEVAISUUS”. Mies kylpytakissa kailotti kuuluvalla äänellä:

“Te siis kutsutte itteenne kapinallisiks, täh? Täs lampsii oikee malliyksilö, joten kyylätkää tarkkaan ja kaivakaa muistivihot esiin. Teiän lempiartisti. Se joka kertoo ilmeisen. Yksinkertasesti: mätää. Paskat! Se nyt on helppo todeta. Tietty tää on osaltaan laiskuutta. Mut vielä paljon muutakin. Välinpitämättömyyttä, mukavuudenhalua, laskelmointia, typeryyttä… tai sit ehkä pelkkä vitsi. Teistä jaloimmat kai ylpeilee elävänsä askeettisesti. Hyvä homma. On jaloo olla ostamatta uusii vaatteita ja viihde-elektroniikka ja olla syömättä broilerii ja suklaata ja olla lentämättä etelään ja olla tankkaamatta autoo täyteen. Entä kuka hullu vois kuvitellakaan hankkivansa enää nykypäivänä jälkikasvua?

“Mut entäs sitten mun ego? Miten käy mun erääntyvän asuntolainan tai unelman eläkepäivistä Portugalissa? Ei helvetti. Täl jampal on kiire pitää pyörät pyörimässä ja lihottaa sijotussalkkuaan, kun taas niillä on kädet täynnä vastamielenosotuksen järkkäämisessä. Stressi ja hässäkkä on se liima, joka yhistää toisilleen vieraita osapuolia. Ja sillä välin epäonni ja törky tihkuu arjesta läpi ja sillon just se pulpahtaakin mieleen. Mätää. Riittää kun sen vaan sanoo ääneen, niin on ikäänku jo pessy kätensä. Joillain meistä on vieläpä ylhäältäpäin annettu missio. Ja joka pirun päivä ne saamarin kakarat vaan lorvii ympäriinsä kittaamas bissee vanhempien piikkiin! Tiiettekö tunteen?”

Kylpytakkimies kietaisi vyön irti lanteiltaan ja silmäili yleisöä tuimasti. Rotta laahusti hitaasti eteenpäin kuikuillen välillä arasti ympärilleen. Katutanssijat kiersivät heidän ympärillään nykivään tahtiin, välissä he polvistuivat ja kurottivat käsillään vuoroin ringin keskustaan ja vuoroin yleisön puoleen. LÄTS! Kylpytakkimies iski vyöllä asfalttiin. Rotta vavahti, muttei kiirehtinyt askeleitaan. Ehkäpä hän ei kyennyt. Kylpytakkimies marssi Rotan viereen ja katseli tämän matelua inhoten. Sitten hän löi vyöllä uudelleen maahan ja mylvi lisäksi naama punaisena aivan Rotan korvan juuressa. Ei vaikutusta. Viimein kylpytakkimies raivostui ja iski voimiensa takaa Rottaa vyöllä selkään. Tämä irvisti kivusta, mutta alistui muuten kohtaloonsa ja jatkoi verkkaista kulkua katua pitkin. Sama meno jatkui koko loppusuoran ajan. Kylpytakkimies jakeli lyöntejä Rotan selkään ja pakaroille, hän puhisi ja kiroili vimmoissaan, tanssijat taipuivat säärtään pitkin ja Rotta vaikeroi, muttei milloinkaan pysähtynyt. Kohta yleisö puhkesi kovaääniseen vislaukseen ja buuaukseen, jotkut heittelivät vihanneksia kadulle.

“Mitä ihmettä te sit oikein ootitte? Vittuun koko Määrin hipit!” mies kylpytakissa karjui takaisin.

Lopulta tuli hiljaista. Sitten koululaisten kuoro lipui paikalle. Vanhemmat lapset pitivät kädessään palavia suitsukkeita, he lauloivat yhdessä Bachin Johannes-passiota. Yleisö oli nyt syventynyt kuuntelemaan, muutamien minuuttien ajan Punaisella kadulla vallitsi ihmeellisen harras tunnelma. Kuoron poistuessa heille annettiin raikuvat suosionosoitukset. Satuin vilkaisemaan terassin kaiteella lojuvaa lentolehtistä. Siinä luki: “Hässäkkä yhteiskunnassa. Vuodessa hiljennytään pari kertaa jonkin historiallisen pyhän nimiin. Yhtä merkittävimmistä pyhistä kutsutaan vielä toisinaan pääsiäiseksi. Punaisen kadun paraati kokoaa yhteen paikalliset, ystävät, juhlan, eräitä ajatuksia ja kehottaa viimein vaikenemaan.”

Kevyt puheensorina palasi terassille, tupakoitiin, kallisteltiin laseja, aterimet kilisivät. Lautasilla oli enää pelkkiä tähteitä. Lin pyyhki suupielensä serviettiin, johon jäi lähes huomaamaton huulipunatahra.

“Mä en ymmärrä kaikkee tätä synkkyyttä. Onks se tapa elää?” hän sanoi.

“Multa meni ainakin puolet ohi”, Inka vastasi.

Jälkiruuaksi oli rommilla maustettua ruispuuroa ja vahvaa mustaa teetä. Itse tykkäsin paljon kausiherkuista, kuten vaikka Café Firenzen kattauksesta. Vuoden kestävä odotus teki myös maulle ihmeitä. Rommipuuro suli taas kerran kielellä. Inka ja Lin olivat heittäytyneet kiivaaseen kahdenkeskiseen sananvaihtoon. Lin naurahti kepeästi joka toisen kommenttinsa perään. Myötäilyn ja epäilyn hymähdykset haihtuivat ilmaan, tuijotin kahta pöydällä lojuvaa koristemunaa. Öinen tähtikuvio taivaalla ja sitä seuraava sarastus. Tärkeän henkilön vuoksi uhratut pari tuntia.

Lounaan jälkeen heitimme hyvästit. Minä suuntaisin kotiin La Défenseen, Liniä odotti puhelu ja Inka sanoi jäävänsä kulmille norkoilemaan. Suutelin ilmaa ja poistuin paikalta. Café Firenzen terassi jäi taakseni. Sää oli lämmin, annoin parkatakin lepattaa kulkiessani onnellisten ihmisten valtaamalla kadulla. Vaistosin maahan kyyristyneen naisen itkun siellä jossain heidän jaloissaan. Metron penkille istuessani taskussa värisi. Kaivoin kännykän esiin. Uusi viesti OmaKansiossa. Lähettäjänä Laitos. Oikea yllätysisku. Tunsin kylkeä pistävän ja ilman pakenevan keuhkoista.

“Lähiomaiselle tiedoksi. Rouva F:lle on X.X. ehdotettu Intensiivikurssin jatkamista yhteisen sopimuksen mukaisesti. Intensiivikurssi 2.1. järjestetään heti kun mahdollista. Tarkastaja Anderson, Keskisen piirin sosiaaliasema.”

Olisin varmaan viskannut kännykän päin seinää, jos en olisi istunut täydessä metrovaunussa. Laitoksen kursseista oli tietysti kuultu ja supistu ja sosiaalipolitiikasta kohistu. Silloin alkuaikoina kun jaksettiin vielä yllättyä, sittemmin tilanteeseen oli kai turruttu eikä valtaosa jaksanut välittää asiasta enää pätkääkään. Yritin soittaa Matleenalle, mutta linja oli mykkä. Pistin kännykän takin taskuun. Saatoin antaa vain metron viedä. Kädet lepäsivät raskaina polvillani, nojasin päätä ikkunaan. Näin kyllä metron liikkuvan, mutten tuntenut eteneväni senttiäkään. Asemanvälit venyivät jonnekin ikuisuuteen… Mieleeni tuli, pitäisikö minun viimein kertoa Matleenan tilanteesta Inkalle. Mutta hän oli vasta löytänyt tien ulos omasta labyrintistään. Vai vaatiko hän sittenkin mahdotonta tehdessään näitä arjelle vieraita vertauksiaan? Sitä saattoi pystyttää muurin pohjoiseen ja kohta tuuli tulvi jo läpi idästä, niin kuin sanottiin. Teki mieli heittäytyä maahan pitkin pituutta ja huutaa ääneen, kuten se nainen Punaisella kadulla. Metro syöksyi tunnelin halki ja vihreät exit-kyltit, huoltokäytävät ja epäromanttiset valot pilkkoivat paksua pimeää yhä pienempiin osiin.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s