LoC, luku 29: Työväenpäivä

Matleenaa oli hyvin vaikea saada langan päähän. Sain soittaa hänelle kymmenisen kertaa, ennen kuin viimein tavoitin hänet. Puheluun vastannut ääni oli omituinen, en ollut tunnistaa sitä. Koetin rauhoitella häntä lupaamalla, että keksisimme kyllä yhdessä keinot. Mutta kun Matleena kysyi millaiset, en voinut valehdella. Hän ymmärsi yskän ja muuttui synkäksi. Toisteli vain itsekseen sanaa kesäleiri. Sitten hän jupisi tarvitsevansa tasoittavan. Käskin Matleenaa soittamaan heikkona hetkenä empimättä minulle. Hän mumisi jotain epäselvästi ja katkaisi puhelun. Sittemmin en ollut kuullut hänestä mitään enkä osannut tottua hiljaisiin linjoihin. Tunti toisensa perään venyi kuin kengänpohjaan tarrautunut purkka.

Työväenpäivän koittaessa en ollut yhtään juhlatuulella. Olin kuitenkin jo lupautunut lähtemään Inkan kanssa DK:lle, joten valmistauduin vastentahtoisesti lähtöön. Puin kevyen takin päälle ja vedin ruskeat mokkakengät jalkaan. Nyt oli sentään mokkakenkäsesonki, mikä lämmitti hieman mieltä. Pikku harhautukset olivat joskus tarpeen ja lisäksi mokkakengät puristivat sopivasti jalassa. Olimme sopineet tapaavamme La Défensen asemalla. Kävellessäni hallin poikki yritin sovittaa hymyä kasvoille. Hänen tietonsa Laitoksesta olivat viime vuodelta enkä tahtonut pilata meidän molempien päivää. Tunsin itseni myös jollain oudolla tapaa erityiseksi, kun sain pidellä lankoja käsissäni, mitä en tietenkään olisi suostunut ääneen kenellekään myöntämään.

Inka odotti minua aikataulunäyttöjen alla vihreä huivi kaulan ympärille kietaistuna. Hiukset hohtivat tuhkanvärisinä ja hetki väreili hänen ympärillään, se oli epäilemättä hänen. Tervehdin Inkaa hymyilemällä väkinäisesti. Menimme rullaportaisiin.

“Oon täs pohtinu elämää”, hän sanoi rennosti kumikaiteeseen nojatessaan. “Mä oon jumittanu jo tarpeeks pitkään paikallani. Aika helvetin pitkään. On korkee aika vaihtaa taas maisemaa. Mä haluun tuntea nahoissani ja haistaa sen omin sieraimin. Kesä tarjoo mahollisuuksia. Oon suunnitellu reissua meren poikki mantereelle. Vieraan metropolin kautta maaseudun rauhaan… ehkä viinitilalle kausityöläiseks. Jotain semmosta. Sitten ois ainakin kuvia katteltavaks ensi talven varalle. Aldia kiinnostaa teknofestarit Saksissa. Sä oot luonnollisesti myös tervetullu liittyyn remmiin, jos huvittaa.”

Nyökkäsin hajamielisesti. Mielessäni katselin kaupungin reunamilla sijaitsevaan entiseen ostoskeskukseen kyhättyyn sermiselliin. Inka virnisti ja tökkäsi minua kevyesti kylkeen. Metro kiikutti meidät Josefhoviin. Kymmenen minuutin patikoinnin jälkeen keltainen talo ilmaantui näkyviin. Illan kirkkaat auringonsäteet loistivat kattopellissä. Takapihalta kantautui räkätystä. Ovi ei ollut lukossa – ei se ollut milloinkaan – ja astuimme sisään Kirkkoon. Heti eteisessä olin kompastua huoneen vallanneeseen kenkämereen.

“Vittu mikä hasardi”, jupisin ja loikkasin saapasparin yli räsymatolle.

Mies seisoi kynnyksellä vastassa, kapeisiin laseihin tykästynyt kiharapää kitaristi.

“Katos, Ape”, tervehdin A. Michaelia. “Tääpä hmm… yllättävää.”

“Iltaa. Älä hämmenny. Raakamatskuu mun tulevaan installaatioon”, Ape kertoi. “Tarkotuksena on haalia kasaan 138 paria käytettyjä jalkineita, jokunen vielä uupuu potista. Punasia ja mustia nahkabuutseja lähinnä. Oon kierrelly tän kaupungin seksiklubeja, roskiksia ja takapihoja. Näillä on kilsoja takana. Pitää vielä ettiä käsiin kasa vöitä, joilla sitoa nää yhteen oikein näyttäväks fallokseks. A sexist commercial. Sitten kärrään komeuden näytille Josen asematunneliin tai ehkäpä Avenuelle. Missä ikinä nyt kaivataan vähän ravistelua.”

“Oivallista”, sanoin ja kallistin päätäni. Yritin kuvitella installaatiota valmiina. “Esiintyykö In-Vertebrates tänä iltana?”

“Hyvin mahollista”, Ape vastasi. “Jäikö Berliini mieleen? Keikka saattaa muuten olla yhä kokoonpanon tuorein. Mut sehän on teoriassa kuin eilinen.”

“Todella”, totesin. “Me voidaan verestää vähän muistoja… myöhemmin sitte”, jatkoin kun huomasin hänen syventyneen tutkimaan taas saapasvuortaan.

Ape hymähti poissaoleva ilme kasvoillaan. Jatkoin matkaa meluisaan saliin, jonne Inka oli ennättänyt livahtaa edeltä. Vieraat istuivat neljän pitkän pöydän ääressä, snapseja kumottiin kiivaaseen tahtiin. Esiintymislavan yläpuolelle ripustetussa leveässä maalauksessa maailman johtajat kopeloivat maapallon virtapiirejä ja vetelivät kilpaa sen naruista. Jokin vanha kitaraballadi soi kaiuttimissa. Inka oli varannut minulle paikan vierestään. Riisuin takin ja ripustin sen tuolin selkänojalle, istuuduin pöytään. Tarjolla oli tomaattikeittoa, perunoita, lohifileetä, silliä, kasvispyöryköitä, hedelmäsalaattia, riisipiirakoita ja fetajuustoa (sanalla sanoen ylijäämää). Sekä runsaasti itsetehtyä kiljua. Juomaa odotti seinän juuressa vielä monta ämpärillistä. Kaadoin itselleni mukillisen. Inka noukki vesimelonikuution salaatista ja pisti sen suuhunsa. Äkkiä Aldi ilmestyi viereemme ja tarrasi minua olkapäästä.

“Raskaan työn raatajille. Ja vointiin, toverit!” Hän huudahti ja tyhjensi mukinsa.

Inka nyökkäsi kummankin vieruskaverinsa puoleen, kuten tapana oli, ja hörppäsi vuorostaan kiljua. Kohta lavalle kapusi parikymmenpäinen kuoro. He olivat pukeutuneet harmaisiin perunasäkkeihin. Kuoronjohtaja käveli arvokkaasti lavalle kuoron eteen ja kumarsi eteen ja taakse. Kuorolaiset kohottivat oikean käden rinnalleen. Johtaja heilautti show´n käyntiin. Laulettiin sikermä “Radio X:n Top 5”. Yleiskö tuli mukaan kertosäkeissä. Seurasi kohteliaat aplodit. Niiden jälkeen biisit toistettiin vielä uudelleen pikatempossa. Kuoronjohtaja kumarsi jälleen eteen ja taakse. Hänelle tuotiin vesilasi, jonka hän kaatoi maahan. Halauksia ja poskisuudelmia. Valot himmenivät ja kuorolaiset poistuivat. Seuraavaksi lavalle nousi tirehtööri liituraitapuvussa. Hän virnisti ja puhui lipevään sävyyn:

“Se oli meiän mainio Harmaa kuoro.”

Salissa taputettiin taas, nuorimpien kuorolaisten posket punottivat.

“Vanhassa maailmassa oli käsittämättömien mullistusten sattuessa tapana kääntyy perinteiden ja uskonnon puoleen. Sillon kun kaivattiin ns. henkireikää. Tässäkin maassa kokoonnuttiin näissä merkeissä vuosisatojen ajan yhteen joka sunnuntai. Tänä iltana on tarkotus muistella vähän menneitä. Tietty omalla tavalla, niinku meille parhaiten sopii. Alkuun mä kysyn teiltä, hyvä yleisö, mitä meille loppujen lopuks jää nykypäivänä käteen? Näkymättömän työn duunareille, sivustaseuraajille, takarivin kansalaisille? Teknologiaa ja tähteitä, hyvällä tuurilla kourallinen frendejä. Vieläkö jotain muuta? Entä onks se syy riemuun vai syy suunnata kaduille? Me voidaan tyytyä hiljaa kohtaloomme ja ottaa iisisti tai sit me voidaan karjua, vaatii oikeutta ja tapella vastaan… mut tänä iltana, vaikka vaan tän ainoan kerran, ristitään kädet ja polvistutaan yhessä maahan. Tänään me sanotaan toisillemme: vähemmän on enemmän.”

Viimeisiä sanoja toisteltiin hetken ympäri salia. Tirehtöörin puhe jatkui:

“Palataan tiedottomaan lapsuuteen ja takas äidin kohtuun. Muistaako joku ehkä vielä hämärästi madonnan ja viattoman lapsen tarinan, Pyhän neitsyen kultin? Entä mahtaako tästä salista löytyä ketään, joka omais yhä puhtaan lapsen mielen? Hyvä yleisö, ilmoittakaa ittenne tai jos se on liian haastavaa, niin kavaltakaa lähimmäisenne.”

Tirehtööri tähyili oikeaan ja vasempaan raskaan hiljaisuuden vallitessa.

“Ei oo totta, mitkä ajat! Mut ei nyt kursailla, kuhan vähän sinnepäin. Pää puoliks selvänä kelpaa.”

Samassa Inka huitoi kädellään.

“Hoi, täällä! Mun sisko on pyhimys!” hän huudahti, ennen kuin ennätin estää.

“Muistuta mua, et mä kuristan sen myöhemmin”, mutisin Aldille samalla kun Inka kiskoi minua pystyyn.

Tirehtööri säteili lavalla.

“Tuu vaan sit tänne ylös”, hän kehotti.

Lähdin lavalle päin ja vedin Inkan mukanani.

“Hyväntekijä ja Juudas, ne kulkee pareittain”, tirehtööri puhui. “Niinhän se on, et sovittaja tarttee oikeen välikappaleen, et voi syntyä mestariteos. Tervetuloo ohjatulle kierrokselle Puhdistamoon, neidit. Me laskeudutaan yhessä alas syvimpiin rotkoihin, sillä mikäpä ois sen inhimillisempää. Mut turmeltunut silmä tarttee myös muuta. Se haluu nähä nöyryyttä, ehkäpä katumustakin. Se kaipaa hieman lohtuu. Teillä kahella on kohta kunnia tarjota tätä kaikkee meille. Yksilössä on enemmän ku ripaus yhteisöä. Missä on yleisö, siel on myös performanssi. Molemmin puolin esirippua, kameroiden ja spottivalojen edessä ja takana. Ravisteltuja raja-aitoja, joita me niin rakastetaan. Jotain johon samastua. Eihän me haluta luhistuu, mut vaikerointi ympärillä senku voimistuu. Sitä on mahoton enää sulkee pois. Me halutaan sille kasvot. Osa yks: materiaalien kuumennus ja valmistelevat toimenpiteet.”

Askelten töminää ja puuskuttavaa hengitystä. Huppupäinen henkilö kantoi sylissään isoa muovikanisteria. Häntä seurasi toinen myös kasvonsa hupun alle kätkenyt tyyppi, joka piteli arvokkaasti käsissään saappaanmallista tuoppia.

“Andien seudun chichaa perinteiseen herkulliseen tapaan. Tätä erää varten imeskeltiin talkoovoimin maissia aamunkoittoon asti. Kippis, toverit!” Tirehtööri huikkasi ja siirtyi sitten sivuun.

Toinen huppupäisistä henkilöistä kallisti saapasta ja toinen kaatoi kanisterista siihen sakeaa nestettä, kunnes se oli täytetty piripintaan asti. Seuraavaksi henkilö ojensi saapasmaljaa meitä kohti kumartaen samalla aavistuksen. Tunnelma salissa oli odottava, minua ei sinänsä haitannut vähän irrotella. Inka tahtoi olla ensimmäinen. Hän tarttui saappaaseen kaksin käsin ja ryhtyi ryyppäämään. Saappaan kärki kohosi hiljalleen korkeammalle, kohta chicha norui pitkin hänen suupieliään ja kasteli puseron rinnuksen. Tunsin kämmenpohjieni hikoavan. Lopulta Inka irrottautui lasista ja pyyhki tokkuraisena suunsa paidanhihaan. Homma hoidettu.

Saapas täytettiin uudelleen. Astuin Inkan paikalle ja vedin syvään henkeä. Se oli kammottavaa! Posket pullottivat ja vatsalaukku oli hetkessä täynnä, pyörrytti mutta paine pakotti jatkamaan hörppimistä. Saappaan kärjen noustessa kohti kattoa oikea chicha-hyökyaalto vyöryi sisääni ja juoma valui pitkin poskia lattialle. Hapokas täyteläinen pyörre. Pian en enää kestänyt enempää, pärskin ja haukoin henkeä, humalluin ja yleisössä hurrattiin. Pari tyhjää oluttölkkiä lensi kaaressa lavalle. Huomasin Arielin hymyilevän eturivissä. Tirehtööri tepasteli takaisin valokeilaan, en jaksanut enää kiinnostua hänestä. Inka röyhtäisi kuuluvasti. Tirehtööri jatkoi:

“Niin se käy, hyvä yleisö. Alkusysäys on nyt annettu ja liike pyrkii jatkumaan määrättyyn suuntaan. Niin kauan, kunnes se tulee pysäytetyksi. Osa kaksi: materiaalien muotoilu ja loppukoristelut.”

Painovoima oli hellittänyt otteensa minusta.

“Hop hop!” Tirehtööri komensi.

Savukoneet hurisivat ja punaiset valot viistivät esiintymislavaa. Huppupäiset henkilöt astuivat esiin työntäen edellään kärryjä, joissa lojui kaksimetrinen metallinen arkku. Se muistutti erehdyttävästi ruumisarkkua. Toinen huppupäistä nosti arkun kannen paikaltaan ja laski sen sivuun, toinen kumarsi päätään meidän puoleen ja jähmettyi sitten tähän odottavaan asentoon. Aika velloi luonnottoman hitaasti eteenpäin, päässäni pyöri. Sata silmäparia väijyi salin hämärässä, tietoisuus heidän ja Inkan ja huppupäisten tyyppien läsnäolosta vierelläni piinasi minua, päänsisäiset varoitushuudot käskivät pinkaista pikaisesti karkuun. Tein päätöksen ja otin kärryn reunasta tukea, kapusin arkkuun. Menin selälleni kovalle alustalle makaamaan. Inka seurasi esimerkkiäni ja ahtautui arkun pohjalle viereeni. Hänessä haisi vahva chichan muisto. Kansi asetettiin takaisin paikalleen. Pimeys saapui.

Kuulin salin tapahtumista tarkemmin jälkeenpäin Aldilta, sillä hetkellä erotin lähinnä jonkin sanan sieltä täältä, laulun hyminää ja epämääräistä pauketta. Pian arkun sulkemisen jälkeen toinen huppupäistä lotrasi sytytysnestettä arkun päälle ja sitten toinen raapaisi tulitikun ja tuikkasi kannen liekkeihin. Seuraavaksi Harmaa kuoro palasi lavalle, mutta tällä kertaa sitä kutsuttiin Harmaaksi sakramentiksi. Uhrien (meidän!) kunniaksi pidettiin lyhyt hiljainen hetki, jonka jälkeen tirehtööri lausui muutaman sanan: “Ne lähti nuorina, valitettavan nuorina. Mut tää on hullu yhteiskunta! Niistä ei tiedetty vielä paljoakaan, mut niillä oli kaikki edellytykset täyttää osansa systeemissä. Lähtee mukaan vaikka paikallispolitiikkaan, kuka tietää. Mut nyt niiden sielut on jo jatkanu matkaa täs kosmises järjestyksessä.”

Lopuksi kajautettiin yhdessä Harmaan sakramentin johdolla Top 5. Esirippu laskeutui. Arkun kansi nostettiin taas syrjään. Aterimien kilinää ja naurunremakkaa. Kapusin ulos arkusta ja venyttelin ylävartaloani. Salissa juhlat jatkuivat entiseen malliin. Palasimme Inkan kanssa takaisin pöytään. Aldi hekotti kiljupäissään ja taputti meitä selkään. Ruokailun jälkeen pöydät korjattiin ja siirrettiin sivuun niin että salin keskelle tuli tyhjää tilaa. Seisoin yksin nurkassa ja otin tukea seinästä, sillä huone oli alkanut taas huojua pahaenteisesti.

Yksinäinen sähkökitara, riisuttu rumpusetti. Osasin odottaa The In-Vertebratesia jo ennen kuin paidaton Oranki-Kari ja kiiltävään jätesäkkiviittaan pukeutunut Ape Michael hölkkäsivät lavalle. Ape köhäisi ja tökkäsi mikrofonia keskisormellaan. Kuriton hiuspehko oli kiedottu nutturalle, Oranki-Kari odotti malttamattomana lähtölaukausta jännittäen kehonsa jokaista lihasta.

“Jos ahistaa, on Kirkko paikallaan. Olennaista on liike, mikä tahansa pikku nykiminen. Tuli mitä tuli. Siitähän tänään just oli puhe. Joten nostetaan jokanen seuraavaks jalkaa ja tunnustellaan yhteisvoimin vanhan maaperän kantavuutta. On aika polkasta punk-kone käyntiin!”

Sormien napsautus, siinä oli odotettu merkki. Pirteää karnevaalitunnelmaa. Väki salissa poukkoili ympäriinsä, Inkan tukka valahti silmille, pelkkä leveä virne paistoi. Ape ulvoi kaupungin ummehtuneista umpikujista, sen verran sain selvää. Taputin ja huusin muun yleisön mukana, jotta bändi pysyisi valokeilassa koko loppuillan ajan. He soittivat yhteen putkeen puolen tunnin spontaanin setin, Oranki-Karin virveli määräsi tahdin. Lavan käydessä ahtaaksi Ape loikkasi alas yleisön sekaan ja ojensi mikrofonia ympärilleen.

“Mommy, I’m not an animal!” Inka lauloi klassikkorallin mukana.

Astetta synkemmät ajatukset hiipivät sillä välin mieleeni. Niissä Matleena virui yksin masentuneena ankeassa lähiössä. Tönäisin punkkarin tieltäni ja säntäsin ulos salista ja portaat yläkertaan vessaan. Kumarruin pöntön ääreen, sohin hiukset pois kasvojen edestä. Vatsalihakset kramppasivat, mutta yökkäilin ulos pelkkää ilmaa. Kerättyäni hetken voimia vessan lattialla lähdin pihalle. DK:n ikkunat ja kuu loistivat pimeässä yössä, läheisen valtaväylän hurina kantautui vaimeana korviin. Kännykkä värisi laukussani. Hän oli minua nopeampi.

“Mä aattelin just…” aloitin mutten tiennyt, miten jatkaa.

Kaiuttimessa rahiseva kiivas hengitys uhmasi pihan muuten rauhallista ilmapiiriä. Hän kai ponnisteli kertoakseen ikävät uutiset.

“Mä oon lähdössä reissuun”, Matleena sanoi viimein hiljaa. “En tiiä, millon voin palata takasin. Kaikki on järjestetty jo valmiiks. Mä halusin vaan kertoa, edes tän kerran. Mä oon säälittävä pelkuri, Vero. No, ei siinä oo tietenkään mitään uutta.”

“Oota hetki! Mä tuun hyvästeleen”, vastasin.

“Ei oo aikaa. Tää on äkkilähtö. Mä kirjotan teille kyllä sitten…”

Laskin kännykän korvaltani. Päästin liudan kirouksia taivaalla killuvalle satelliitille ja tilasin taksin. Jokainen kulunut minuutti oli kuin sinetti tapahtumaketjun viimeisimmälle käänteelle. Kyytiä odottaessani purin huuleni verille. Viimein musta auto kaartoi DK:n pihaan ja syöksyin takapenkille. Käskin kuskia kiirehtimään osoitteeseen. Hän ei kuitenkaan ottanut pyyntöä kuuleviin korviinsa, vaan lörpötteli sen sijaan niitä näitä päivänpolitiikasta.

“Turpa kiinni ja kaasuu!” tiuskaisin kuskille. Viskasin vielä lompakosta löytyneet setelit hänen viereen etupenkille.

Loppumatkan sain kuunnella enimmäkseen moottorin tasaista jylinää. Perillä loikkasin ulos vauhdista ja juoksin Matleenan taloon. Asunnon ovi oli raollaan. Eteisessä ei näkynyt merkkejä Matleenan lähdöstä, takit riippuivat naulakossa ja kengät olivat siististi rivissä. Yllättäen jalkani tuntuivat valahtaneen hyytelöksi, raahasin niitä perässäni ja otin matkan varrella kaapista tukea. Tulin kulman ympäri olohuoneeseen ja purin hampaitani yhteen. Koskematonta. Kaikki oli aivan kuten ennenkin. Hän ei ollut hipaissutkaan tavaroihinsa lähtiessään. Istuuduin sohvalle hämärässä huoneessa. Hengittelin vain verkkaisesti sisään ja ulos, päässäni löi tyhjää. Lopulta sälekaihdinten välistä kiilautuva katuvalo paljasti minulle kirjahyllyllä lojuvan paperilapun, joka ei kuulunut siihen. Nousin refleksinomaisesti pystyyn ja astelin kirjahyllylle. Lapulle oli laadittu viesti huolitellulla kaunokirjoituksella, jota oli opeteltu koulussa joskus ennen vanhaan.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s