LoC, luku 30: Kappeli

Nostin paperinpalan käteeni ja tuijotin sitä tyhjin silmin. Se oli repäisty irti jostain niteestä, ehkäpä vanhasta satukirjasta. Siirryin ikkunan viereen, jotta erotin kirjoituksen hämärässä huoneessa. Äkkiä minut valtasi outo tunne, että Matleena tarkkaili liikkeitäni kerrostalon pihalta tai olohuoneen varjoista käsin. Karistin ajatuken mielestäni ja syvennyin taas paperilappuun. Viesti muistutti tyyliltään vanhanaikaisia kirjeitä. Sitä ei ollut selvästikään rustattu kiireessä.

Nuorelle neidille,

oon tehny suunitelmani ja toisin kuin sulla, mulla ei oo minkäänlaisia lahjoja. Mä oon vaan tavallinen tallaaja. Niinpä oon päättäny suunnata etelään. Tän ei oo tarkotus olla puolustuspuhe, mutta mä kuitenkin yritin kaksikymmentä vuotta. Sä et oo tehny mitään ansaitaksesi tätä enkä mäkään ansaitse enää sun almujas. Tää on siis täysin itsekäs päätös. Voin kuitenkin huoletta luottaa siihen, että sä oot lukemassa tätä säälittävää jäähyväiskirjettä heti ensimmäisenä. Sen takia mä jätänkin sen olohuoneeseen kaikkein näkyvimmälle paikalle. Susta mä voin olla ylpee.

Sä oot parasta aikaa matkalla kohti menestystä ja onnea, kun taas mun päämäärä on tuntematon. Älä anna mun tai kenenkään muunkaan enää tulla sun omien pyrkimysten tielle. Toiset ei siihen pysty, mutta sä lennät! Älynlahjat sä perit Konstalta ja ehkä sait jotain multakin. Toistan tän vielä kerran, pidä oma pääs. Se on valitettava fakta ja vääryys, että hyvän luonteen takia joutuu tässä maailmassa kärsiin. Ja tärkeimmät arjen teot jää lopulta ilman tunnustusta.

Kuulemiin,

M.

Katselin katulamppujen valaisemaa lähiöpihaa, jonka eräs asukas oli jättänyt pysyvästi taakseen. Paperinpala oli litistynyt kiinni ikkunaan. Kuvittelin Matleenan sormien liihottavan ja pysähtyvän hetkeksi sen yllä ajatusten tahtiin. Viimeinen kurja todistuskappale, jonka tahdoin hävittää heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Luovuttaminen oli ilmeisesti lähinnä ihmiselle lajityypillistä käytöstä. Sama hehku, joka erottui niin rusakon, akvaariokalan kuin kotikissankin katseessa, oli yleisesti ottaen äärimmäisen sitkeä. Sillä vaatihan 3,5 miljardin vuoden vaellus maapallon päällä tietysti sinnikkyyttä. Siitä prekambrisissa pohjamudissa, uiskennella valtameren virtauksissa, kavuta sitten kuivalle maalle; läpi mahtavien luonnonmullistusten ja jääkausien. Edetä tyylivapaasti, kaatua, nousta ja raahautua aina vain eteenpäin. Hanskojen lyöminen tiskiin ei tainnut koskaan edes käväistä mielessä… Ohi lipuvan arkielämän väläyksiä tässä asunnossa. Painoin otsani viileään ikkunalasiin.

“Kuulemiin”, tuttu ääni kuiskasi korvaani.

Ilma olohuoneessa oli jähmettynyt paikalleen. Muistelin aikaa, jolloin hänen otteensa oli tuntunut lämpimänä puristuksena ranteen ympärillä. M. oli silloin alakuloinen ja hyvin nuori. Auringonvalo siivilöityi Punaisen kaupungin päärautatieaseman lasikatoksen läpi ihmisiä vilisevälle laiturille. Hän veti minua perässään, hänellä oli taas kiire jonnekin. Uutuuttaan kiiltävä Pendolino odotti raiteilla viittä vaille lähtövalmiina. Automaattiovien sihahdus ja M. pörrötti tukkaani ja kapusi vetolaukku kainalossaan astinlaudalle. Olin oppinut jo suhtautumaan välinpitämättömästi hänen päähänpistoihinsa.

Toinen sihahdus ja ovi sulkeutui. Kirsikanpunaiset huulet näkyivät ikkunassa, ne toistelivat nimeäni ja katosivat kohta varjoihin. Kalpea käsi kohosi ja vilkutti hitaasti, juna nytkähti liikkeelle. Se keräsi rauhassa vauhtia, kiskot kitisivät ja minä seisoin laiturilla ja tuijotin hievahtamatta perään. Veturi kuljetti hänet aina horisonttiin asti, kunnes jäljelle jäivät enää etäisen maailmanpyörän siluetti ja La Défensen tulevan liikekeskustan valtava rakennustyömaa.

Siitä lähtien oli ainoastaan hiljaisia hyvästejä. M. oli soittanut kymmenvuotiaasta saakka pianoa. Kun hän ei itse istunut pianon ääressä, saatoin kuunnella sonaatteja levyltä. Milloin mitäkin, mutta Beethovenin Jäähyväissonaatti oli suosikkini. Sitä M. nimittäin vältteli visusti. Niin lorvin päivä toisensa perään ikävystyneenä olohuoneen sohvalla, joka sekin oli onneksi jo painunut menneisyyteen. Noihin aikoihin opin sattumoisin myös kuuntelemaan. Joskus M. palasi yllättäen taloon. Silloin saatoin heittäytyä pikaisesti sängylle makaamaan ja esittää nukkuvaa, toisinaan lojuin ikuisuudelta tuntuvan ajan kyljelläni selkä oveen päin. Minulle riitti, että kuulin hänet. M. ei häirinnyt lepoani eikä tullut muutenkaan juttelemaan. Itse asiassa hän ei tavallisesti edes maininnut poissaoloaan jälkikäteen. Hän vain jatkoi rennoin rantein siitä, mihin levy oli jäänyt. Odotin hiljaa liikkumatta huoneessani, vaikka kylkeä rupesi vähitellen kivistämään.

Matleena loittoni pieneksi pisteeksi ja ajatusrakennelmaksi. Pistokseksi rinnassa. Aloin tosissani toivoa luhistumista, halusin toimia kuten hän. Se ei ollut kuitenkaan tullut tavaksi enkä tiennyt, mistä ylipäätään olisi pitänyt aloittaa. Ensimmäistä kertaa minut oli hylätty uuden asunnon olohuoneeseen. Hengitykseni synnytti ikkunalasiin kostean rinkulan. Seisoin pitkään paikallani samaan tapaan kuin silloin ennen. Äkkiä säpsähdin rajusti kuin sähköiskun saaneena ja nostin päätäni. Olin kyllästynyt odottamiseen jo lapsena. Lähdin asunnosta ja varoin koskettamasta hänen tavaroihinsa tai eteisen naulakossa riippuviin vaatteisiin matkalla ulos.

***

Mitä tehdä, mitä tehdä? Kipitin vauhdilla kaupungin katuja pitkin. Oli pysyttävä liikkeessä, se piti vastauksen aina seuraavan nurkkauksen takana. Tönäisin ohi mennessä vastaantulijaa. He kääntyivät perääni, mutta minä olin jo toisaalla. Murheellinen näky La Défensen ratakiskot ylittävällä sillalla. Kaukaisuudessa erottuivat historiallisen keskustan kortteleiden vuorijonot, alapuolella aava ratapiha kuin preeria. Tuuli kiskoi minua hiuksista, jatkoin kulkuani sillan yli. Harmaiden ja tummanvihreiden virastokompleksien luvattu maa. Saavuin rakennuksen eteen, joka ravisutti minua. Kivipaasi sen ilmoitti: “Keskisen piirin sosiaalilaitos”. Pyöröovi heilahti.

Laahustin sokeasti aulan läpi ja kapusin portaat ylös. Vielä pari kerrosta ylempänä tulin hämmentävän oloiseen käytävään. Se oli tyhjillään, mutta kiireen saattoi aistia kaikkialla ympärillään. Pelkkää läpikulkualuetta. Astelin käytävässä ja keskityin lukemaan ovienpielissä näkyviä nimikylttejä. Jouduin kiertämään kerroksen muutaman kerran, sillä olin kiihdyksissä ja epäjärjestelmällinen. Matkan varrella en kohdannut ketään enkä kuullut muuta kuin vaimeaa näppäimistön naputusta. Viimein löysin etsimäni, koputin konemaisesti oveen. Jäin käytävään seisomaan.

“Niin?” ääni kuului tiukkaavan.

“Vero F. täällä.”

Henkilö toimistossa yskäisi.

“Tuu vaan sisään”, hän sanoi sitten.

Avasin oven. Anderson istui inhoamassani kuluneessa ruskeassa kauluspaidassa tietokoneen ääressä ja nojasi kumarassa työpöytäänsä. Hän otti minut yllättyneenä vastaan. Sama vanha ukonrähjä.

“Mun onkin pitänyt ottaa teihin yhteyttä. Mut nyt kun te oottekin siinä…” Hän takelteli.

Pian Anderson keräsi malttinsa. “Istukaa toki.”

“…”

“Hyvin poikkeuksellinen ja valitettava tapaus tosiaan. Senhän takia te varmaan tulitte? Kaikki selvitetään kyllä perusteellisesti tuota pikaa. Sitä ennen tarvitsisin teiltä muuten vielä eräitä tietoja”, hän sanoi ja kääntyi taas ruudun puoleen.

Äkkiä minulla pimeni. Otin askeleen kohti hänen pöytäänsä niin että saatoin jo haistaa hänen lounaaksi nauttimansa valkosipulikanan. Tiesin että hän piti mahdottomana sitä, mitä minulla oli mielessä vielä hetkeä ennen kuin pamautin virkamiestä rystysillä päin naamaa. Se oli onneton hutaisu, mutta nenästä rupesi silti vuotamaan verta. Sitä ennen tai sen koommin en enää turvautunut nyrkkeihini. Anderson hapuili epäuskoisena kädellä kasvojaan ja nousi sitten ylös tuoliltaan. Hän kohottautui täyteen pituuteensa ja seisoi samalla suorempana kuin koskaan aiemmin nähteni. Haukoin henkeäni ja purskahdin itkuun. Ryntäsin ulos toimistosta.

“Kadutte tätä vielä!” Anderson huusi perääni käytävään.

Keskeytetty työtunti. Veritahra kauluspaidalla, pesulalasku. Liukenin pois, Inkan kämpälle. Taoin nyyhkyttäen ovea nyrkillä. Hän tuli avaamaan. Järkyttynyt ilme kasvoilla kertoi kaiken olennaisen. Tarrasin kiinni Inkan paidan kaulukseen ja kellahdimme vierekkäin olohuoneen sohvalle. Vanhoissa valokuvissa poseerasimme rivissä koko perheen voimin siperialaisen rivitalon takapihalla. Tässä syleilimme kaksin perimäämme muodotonta murhetta. Lohdutimme toisiamme yön yli hiljalleen valkenevaan aamuun.

***

En ollut vieraillut hautausmaalla montaakaan kertaa isän poismenon jälkeen. Kivipaadet muistuttivat sinänsä erehdyttävästi toisiaan, mutta yhteen niistä oli kaiverrettu juhlallisesti “F.” Se sitoi jollain tapaa minuakin. Tuuli oli tyyntynyt ja taivas ohuen pilviharson peitossa, vehreä nurmikko levittäytyi siististi hoidettuna ympärilläni. Laskin punaisen ruusun hautakiven juureen.

“Mä oon pärjäilly ja lopetin koulun. Pärjäilly ja haen toiseen kouluun”, mutisin. Aavistelin että Matleenakin oli hiljattain käynyt jättämässä täällä terveiset.

Viivyin hetken isän muistokivellä. Se oli varsin pelkistetty, mutta mielestäni kuitenkin arvokkaampi kuin muut samalla sektorilla. Hän oli ollut sentään aikanaan tunnustettu arkkitehti. Sitten vilkutin sormenpäilläni, lähdin vaeltelemaan hautausmaalla. Nurmikon laidalla kohosi pieni puukappeli, jonne olin myös viime kerralla paennut. Seurasin hiekkapolkua kappelin luo, pysähdyin tunnustelemaan kädelläni sen karheaa lautaseinää. Astuin sisään. Kuljin tyhjien penkkirivien ohi, kunnes saavuin salin hämärään päätyyn alttarin ääreen. Kappelissa minua viehätti ennen kaikkea sen pysähtynyt, harras tunnelma.

Muutama kynttilä paloi ei-esittävän alttariveistoksen edessä, nojasin kaiteeseen ja katselin seinällä riippuvaa jykevää ristiä. Himmeä valaistus toi mieleen baarit tai vanhat leffat, se oli minusta kotoisa. Minulla oli taas kokonainen iltapäivä aikaa käsissäni. Vapaus oleilla. Mietin pimeää ja sarastusta ja näiden kahden päättymätöntä vuorottelua ihmisen historiassa. Pienten ihmisyksilöiden, joista viime kädessä koko ihmiskuntakin muodostui. Ajatuksiin uppoutuneena en kuullut kappelissa kaikuvaa hiljaista töpsöttelyä. Säpsähdin hieman, kun kuulin käheän äänen takaani sanovan:

“Niin kauan kuin mä tapaan alttariin hakeutuneita nuoria, mun mieli voi levätä.”

Mummo kumartui viereeni alttarille ja tuijotti eteensä sameilla silmillään, jotka olivat ehtineet todistaa yhtä sun toista. Monet koettelemukset olivat uurtaneet kasvoihin lempeät juovat. En vaivautunut vastaamaan.

“Shhh”, mummo hyssytti. “Ite oon katsellut vierestä jo useamman lähtöä. Surun pitää antaa upota. Tavallisesti just menetys tuo meidät kappeliin. Onhan niitä muitakin syitä. Varsinkin tässä iässä. Vain mielikuvitus taitaa olla rajana… Ne on siis poistuneet täältä, niiden epäröinnin aika on ohi. Ei kannata vatvoo asiaa sen enempää, kun ei se kumminkaan lisää omia valtuuksia. Eikä mielenrauhaa sen puolesta. Susta paistaa sentään vielä nuoren säikkyys.”

Mummo oli kääntynyt alttariveistoksen puoleen, tein samoin ja suljin silmäni.

“Lopun aika koittaa. Jotkut oottaa sitä kuin nousevaa kuuta, toiset kehittää siitä ittelleen todellisen pakkomielteen. Mut enemmistö ei haluu ajatellakaan koko asiaa. Mä oon kuvitellut varjojen täyttämän pohjattoman laakson. Meille ojennetaan auttava käsi, kun hetki on kypsä. Eräät harvat taas uskaltautuu kohtalon loikkaan. Mä vilkuilen reunan yli lähes päivittäin, mut älä käsitä väärin. Ei mulla oo kiire minnekään. Semmosia tulee vain pohdittua näin vanhana.”

Käännyin vilkaisemaan häntä, sillä en enää malttanut hillitä itseäni.

“Isä makoilee tuol pihamaalla. Ja Matleena taas lähti maanpakoon.”

Mummo nyökkäsi ja hymyili vähäeleisesti.

“Jos vaan sopii kysyä, niin mikä on pidätelly sua sitte kaikki nää vuodet?” sanoin ujosti.

“Kaksi seikkaa lähinnä. Ensinnäkin mun huono muisti. Ja toisekseen halu nähdä aamun taas kerran sarastavan”, hän vastasi ja virnisti niin että kasvot kurtistuivat.

“Tää kaupunki tuntee tosiaan melankolian syvänteet”, hän jatkoi. “Asukkaat on oppineet suunnistaan niissä. Me ahmitaan myrkyllistä ravintoa pimeen kauden varalle, sitte sen edestä. Semmonen elämäntapa riuduttaa väkisin. Mut sen takia myös kevään ajatusta hellii. Toivon pilkahdusta ja sitä, mikä oottaa nurkan takana.”

Mummo suoristi selkänsä, nosti kätensä kaiteelta ja lähti tallustamaan hitaasti ja hieman vaivalloisesti keskikäytävää pitkin ulko-ovia kohti.

“Yö on todellinen opettaja”, hän mutisi itsekseen ja häipyi sitten pihalle.

Jäin yksin kappeliin. Pääni tuntui tyhjenneen ajatuksista. Viivyin siellä muutamia minuutteja, jotka lukeutuivat tämän vuoden tärkeimpiin. Lupasin itselleni, että palaisin takaisin vielä ennen talven tuloa. Aloin tehdä lähtöä. Raolleen jääneen oven takana paistoi valkoinen auringonvalo. Vilkaisin vielä kerran taakseni kuin kiitokseksi tai ehkä pelkästä kaipauksesta (mutta olin sokaistunut!), ennen kuin astuin ulos hautausmaalle. Ketään ei ollut näköpiirissä. Vain perhonen liihotti kivipaasien välissä. Sen lentorata oli kepeän hyppivä, perhonen painui vuoron perään alas ja kohosi heti perään yläilmoihin, nopeat kimaltavat siiveniskut kun se väläytti maailmalle valesilmiään.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s