LoC, luku 31: Poppers

Ihmisiä katosi tietymättömiin täydessä kukoistuksessaan. Tajusin vaeltavani taas Punaisen kaupungin kaduilla ilman päämäärää. Elämäni kadut. Harppomista eteenpäin, vaistomaista reagointia ympäristön vaihtuviin ärsykkeisiin. Annoin sisäänrakennetun laskimen huolehtia arkisista toiminnoista, olin vaihtanut selviytymisvaihteelle, henkistä joutokäyntiä. Default mode. Tervehdin eteisessä ohimennen miss Cheungia, mutta kyseessä oli jonkinlainen ikivanha urahdus, joka kumpusi syvältä aivorungosta. Se osa minua, jota pidin ajattelevana itsenäni ja joka teki minusta yksilön, oli yhä shokissa. Käsittämätön tapahtuma oli vienyt minut tilanteeseen, jota olin halunnut välttää viimeiseen asti. Umpikujaan johon ihmisiä usein ajoivat stressaava elämäntilanne, taloushuolet jne.

Arjen täytyi silti jatkua. Haparoivan, vaativan ja eritteitä tihkuvan. Mielettömän. Kuvitelkaa huippuunsa viritetty hienostunut koneisto ja sitä tunnustelevat karkeat eläimenkourat. Apina avaruussukkulassa. Sillä hetkellä minulle samantekevää, vaikka kamppailua olisi käyty vieraassa maassa tai Marsin kamaralla. Tulin samaan kadunkulmaan tuhannennen ja ensimmäisen kerran. Avenuen ja Satamatorin risteys. Tavaratalon näyteikkunat, välkkyvät mainostaulut, huutelevat lipaskerääjät, viemärinhaju, tööttäävät autot ja koiriensa ulosteita noukkivat ohikulkijat eivät liikuttaneet minua pätkääkään. En oikeastaan edes nähnyt heitä.

Hengitin keuhkojen täydeltä modernin kaupungin epäpuhtauksien kyllästämää ilmaa, jotka kerääntyivät ajan mittaan kehoon. Kävely sentään sujui kuin itsestään. Siis kävelin. Siihen asti, kunnes katulamput syttyivät ja jalkoja alkoi kivistää. Yö ei toki sulkenut suurkaupunkia. Valvoin kahvilassa kittaamassa kokista ja selasin kännykän uutisvirtaa, pidin kehoni tarkoituksellisesti ylikierroksilla ja vasta paljon myöhemmin, kun silmäluomeni eivät tahtoneet enää pysyä auki, kellahdin pitkäkseni sänkyyn. Näin kului monta uuvuttavaa päivää, kunnes viimein Marc Poppersin akatemialta saapui viesti.

Selkeä laitosfontti (Century) oli vapauttajani. Jotain tärkeähköä. Jo miltei unohdettua. Sellaista joka vaati pinnistämään hetkellisesti tarkkaavuutta ja keräämään palaset A ja B muutamaksi sekunniksi yhteen. Viimein onnistuin erottamaan loputtoman harmaan kohinan keskeltä jonkinlaisen muodon. Lukaisin viestin hermostuneena läpi, sitten vielä toistamiseen. Mielessäni vellova ristiriita väritti rivejä. “Kiitos mielenkiinnosta Marc Poppersin akatemiaa kohtaan…” Kiitti vaan ei-mistään. “Hakijoiden tulee lähettää näytetyöt (1–3 kpl) eräpäivään X.X. mennessä…” Enkö muka haluaisi, enkö? “Haastatteluun valituille ilmoitetaan henkilökohtaisesti viimeistään blaa blaa… Inspiraatiota!” Voi paska.

Kuvittelin vähän aikaa poistavani viestin. Sitten panin kännykän syrjään ja kohta rauhotuin sen verran, että pystyin hahmottamaan tässä kohtaa itselläni kaksi vaihtoehtoa. Toinen niistä kiersi epäilemättä kehää. Mutta toisen päässä erottui häilyvästi jokin epämääräinen haavekuva kuin kangastus aavikolla. Voisin rypeä kaupungin saastaisilla kujilla vielä vuoden päivät, mikä ei juuri silloin tuntunut edes niinkään hassulta idealta. Tai sitten voisin yrittää veistellä ikävästäni tuon vaaditun kovan onnen näytteen. Jäin sinä päivänä kotiin ja kävin läpi kätteni satoa. Oli yksinkertaisinta valita töistä ne, jotka eivät nostattaneet inhon väristyksiä nahassani. Toimitin vielä samana iltana näytetyöt akatemialle (maksimimäärä), minkä jälkeen jäin sängylle makoilemaan ja sekalaisten ajatusten vyöry pyyhkäisi ylitseni.

Kului viikko, jonka aikana ruokahaluni oli olematon. Sitten eräänä päivänä akatemialta tuli vastaus. Minulle suopea! Näpäytin viestin auki, ilma haisi unelmille. Luin tekstin uudelleen ja vähitellen miellyttävä keveyden tunne huokui kehooni. Viesti oli lyhytsanainen; siinä esitettiin lähinnä kutsu haastatteluun sekä ajankohta ja paikka. Samassa tunsin perhosparven lehahtavan lentoon vatsassani. Jäin sänkyyn lepäämään, annoin ajan virrata.

Haastattelupäivänä solmin hiukseni pienille leteille. Ripustin obsidiaaninpalan onnenamuletiksi kaulaan, vedin päälle mintunvihreän paidan ja jalkaan lenkkarit. Heitin laukun olalle. Lähdin kotoa ja kävelin epävarmoin askelin juna-asemalle. Haastattelu pidettiin Böömissä entisessä toimistorakennuksessa kahden maissa. Saavuin punaisten tiilitalojen rajaamaan pihaan. Keskellä kohosi betonista ja lasista kyhätty rakennus. H-rappu. Kaihtimet oli väännetty kiinni useimmissa ikkunoissa. Lähestyessäni sisäänkäyntiä keskityin yhteen askeleeseen kerrallaan.

Aulassa luonnonvalo levittäytyi paljaille pinnoille. Seinälle liimatussa lapussa luki: “Haastattelu” ja nuoli osoitti yläkertaan. Lähdin kapuamaan portaikkoa, joka tasanteella oli vastassa uusi lappu ja nuoli, joka kehotti jatkamaan ylöspäin. Viimein tulin ylimpään kerrokseen, ehkäpä seitsemänteen, en pysynyt enää laskuissa mukana. Käytävä oli täynnä porukkaa. Osa istui pitkillä penkeillä seinän juuressa, muut seisoskelivat kauempana tai kyyhöttivät lattialla. He olivat ryhmittyneet selkeästi erään toimisto-oven ympärille, joka kätki sisälleen suuria odotuksia. Vähän mystiikkaakin. Käytävässä vallitsi hiljaisuus.

Jäin nojaamaan seinää vasten, en malttanut olla muodostamatta heistä omaa arviotani. Pelkkä vilkaisu riitti kertomaan, että kyseessä oli vähintäänkin omalaatuinen porukka. Ei välttämättä kuitenkaan sitä tyyppiä, jonka räväkkä ulkonäkö saa heti kättelyssä kulmakarvat kohoamaan. He olivat pikemminkin oman elämänsä tutkijoita, jotka saattoivat kietoutua kaapuun tai haaremihousuihin. Henkilökohtaisiin projekteihin syventyneitä haaveilijoita, jotka eivät panneet pahitteeksi sulautua varjoihin. He näyttivät välkyiltä, kiinnostavilta ja epäilemättä luotaantyöntäviltä. He saivat minut säikylle päälle.

Hypistelin obsidiaaninpalaa paidan alla. Erotin joukosta muutamat tutut kasvot, varmaankin jokin illanvietto DK:lla. Vaikuttavan kokoisen afron omaava tyyppi istui maassa hajareisin ja näytti meditoivan. Katse oli naulittu johonkin etäiseen näkymättömään pisteeseen, hän vaikutti levolliselta. Afropäätä vastapäätä lekotteli hattupäinen pisamainen nainen. Hän vilkaisi välillä toisia leiskuvilla silmillään ja laski ne sitten taas maahan kuin revolverit. Valmiina odottamaan otollista hetkeä laukaisuun. Ehkä naisen katse muutti varomattomia raukkoja kiveksi.

Entinen toimistokäytävä yhä uudelleen ja uudelleen, lukemattomien eri filttereiden läpi nähtynä. Kunnes käytävä liukeni vähitelleen pois ja tilalle tuli paikka, jossa en ollut vielä koskaan käynyt mutta josta olin saattanut uneksia. Kohtalokas silmänräpäytys, joka palautti järjestyksen takaisin ennalleen ja jahti alkoi taas alusta. Oliko näinä päivinä enää tilaa maalareille? Enemmistö heistäkin hyödynsi konetta tai multimediaa teoksissaan. Keinokudoksen muokkaamista ruudulla. Itse pidin käsityötä loppuun asti arvossaan.

Käytävään asteli henkilö, joka sai minut tekeytymään mahdollisimman huomaamattomaksi. Koetin turhaan peitellä kasvojani ja vältellä hänen katsettaan. Hän hymyili koppavaa hymyään lähestyessään minua. Pohjustava rykäys, sitten Dave tervehti:

“Katos, Vero. Jotenkin mä en oottanu törmääväni suhun täällä. Käyttäytymistieteiden tiedekunnassa ehkä. Kelaa mikä kiehtova tilaisuus. Tavata Poppers ihan face-to-face.”

Sanoihin oli pakko tarttua, joten kysyin: “Onks se siis henkilökohtasesti täällä paikalla?”

“Etkö oo kuullu, vai? No, kontaktinsa kullakin”, Dave vastasi. “Semmosta on huhuttu. Vanha mestari on saapunu taloon jakaan tuomionsa. Mieti, et tossa noin seinän takana se saattaa parhaillaankin istua. Tunnetko sä, miten luovuus tiivistyy täl tontilla pikku kristalleiks? Yöperhosten parvi on kerääntyny viekottelevan valon ympärille, jota ne palvoo mielenvikasten tavoin.”

“Ohho. Entä satutko sä myös tietään, miks meiät kutsuttiin tähän betonihökkeliin Bjälbon rakennuksen sijaan?” utelin. Vastoin odotuksia tunsin jopa nauttivani keskustelusta.

“Sekin on ilmeistä”, hän sanoi muhkeaa partaansa sivellen. “Tää hökkeli on sattumoisin Poppersin akatemian epävirallinen studiotila. Bjälbon toimipiste on lähinnä paperitöitä ja seurustelua varten. Öhöm! Sisäpiirin tietoo. Käytöstä poistunu toimistotalo on ihanteellinen paikka taiteellisille kokeiluille. Nää seinät vähät välittää siitä, miten niitä kohellaan. Joku vetää oikeesta narusta ja betonihirviön katotaan edustavan uhanalasta kaupunginosaestetiikkaa. Niin Poppersin sivuakatemia saa jatkaa vielä vuosien päästä rauhassa toimintaansa muuten kovaa vauhtia gentrifikoituvalla alueella.”

“Älä viitti”, vastasin hieman ironiseen sävyyn. Ehkä olin saanut häneltä tartunnan. Näin mielessäni opiskelijaporukan, joka maalasi suurta karmivaa muraalia jossain jalkojemme alla sijaitsevassa tilassa.

“Etkö sä luota muhun?” Dave kysyi viileästi.

“En mä sitä, kriittinen ajattelu nyt vaan on opiskelijan hyve”, sanoin häkeltyneenä. Lisäsin ajattelematta perään: “Mites afäärit sujuu?”

Rypyt otsalla silottuivat ja hän otti kasvoilleen tärkeän ilmeen.

“Rullaa. Viikonloppuna olin itse asias just liikematkal Göteborgissa. Koree kaupunki ja sen mukasta jengiä. Ei pukeuduta mihin tahansa kirpparilta löydettyihin lumppuihin (silmät käväisivät penkillä vuoroaan odottavissa ihmisissä), vaan valitaan harkittuja linjoja. Täälläpäin se on tahallaan unohettu, et tyyli heijastaa persoonaa. Jokanen asuvalinta on statement. Ei nerotkaan oo ensivaikutelmalle immuuneja. Tyylitietonen heppu tapaa herättää kiinnostusta heti huoneeseen astuessaan. Kasvot ei painu välttämättä mieleen, mut kohtaamisista jää aina tietty fiilis. Pidä tyyliä sijotuksena.”

Davella itsellään oli yllä sama iänikuinen puku: musta pitkähihainen pusero leveine röyhelökauluksineen ja mustat telttamaiset housut. En ehtinyt vastata, kun samassa toimiston ovi lennähti auki. Päät käytävässä kääntyivät. Hermostuneelta vaikuttava nainen tuli esiin ja ilmoitti ääni väristen: “Vero F:ää pyydettiin seuraavaks paikalle.”

Sitten hän kipitti ripeästi käytävän poikki ja katosi portaikkoon. Dave toivotti minulle onnea matkaan, loppujen lopuksi en ollut varma pidinkö hänestä vai en. Menin raolleen jääneelle ovelle ja tunsin kuumotuksen niskassani, kun koko käytävä oli naulinnut huomionsa minuun. Astuessani toimiston kynnyksen yli odottamaton tyyneyden tunne levisi jäseniini. Avara galleriaa muistuttava huone. Seinillä riippui suuri määrä erivärisiä ja -mallisia maalauksia, printtejä ja muita töitä, oikealla puolella kipsilevyssä erottui selkeästi kädenmentävä aukko (en osannut yllättyä). Kirkas auringon hohde paistoi sisään leveistä ikkunoista ja vastavalossa tumma siluetti kyyhötti työpöytänsä ääressä. Siinä oli Marc Poppers. Kädet oli ristitty levollisesti eteen ja hopeinen parta rehotti samaan tapaan kuin lehtikuvissa. Lähestyin hieman epäluuloisesti pöydän toiselle puolelle asetettua puista tuolia. Poppers venytteli hartaasti.

“Ilmava toimisto meillä”, hän sanoi ja vilkaisi seinässä olevaa reikää. Nyökkäsin varovasti ja onnistuin hymähtämään. “Pitää ainakin ajatukset raikkaina ja tuuletustahan ite kukin meistä kaipaa. Mä oon siis Poppersin Marc, maalari. Ja sä oot varmaan Vero F. Jos et pistä pahakses muodollisuuksien skippaamista?”

Riensin pöydän luo ja kättelin häntä.

“Ihan miten haluut. Tai siis tarkotan, et Vero on hyvä”, takeltelin. Poppers viittasi kädellään minua istumaan asetuin tuolille. Se oli mukavampi kuin miltä päällepäin näytti.

“Rupattelisin mieluusti jokasen haastateltavan kanssa vaikka koko iltapäivän, mut valitettavasti aikataulu on tiukka”, hän jatkoi. “Meille suodaan vaan lyhyt hetki. Sä voit kuitenkin lohduttautuu sillä, et tätä haastattelua ei voi tyriä. Ei ainakaan perinteisessä mielessä. Joten parasta, kun koetat rentoutuu. Jos sä omaat silmän, eli näkemystä jota mä haen, jota tarviin sillä alan tulla vanhaks, on paikka jo sun. Muussa tapauksessa et voi tulla valituks, et tänään. Siitä tässä on kaikessa yksinkertasuudessaan kyse. Ja tuon yhen ominaisuuden aion nyhtää susta esiin, jos se on tullakseen. Kysymys on oikeestaan siis luonteeltaan olemuksellinen. Toisin sanoen et voi tässä kohtaa sen kummemmin parantaa tai heikentää mahollisuuksias, riittää kun vaan oot. Kuuntele sitä mihin sä uskot, ehkä oppineisuuttas ja toimi sen mukaan. Noh, eiköhän löpinät ala jo vähitellen riittää? Siirrytänkö sitte ite asiaan?”

Nyökkäsin arasti päätäni.

“Mainiota”, Poppers sanoi ja hääräsi hetken läppärin ääressä. Hiiri liukui pöydällä ja pysähtyi otolliseen kohtaan. Klik-klik. Haastattelu puhallettiin käyntiin.

“Kerrotko alkuun jotain ittestäs? Alotetaan suurilla aiheilla. Mitä sä rakastat, Vero?”

Kysymys oli lavea ja ennakoimaton ja koska minua oli siihen nimenomaan kannustettu, vastasin mitä sylki suuhun toi.

“Se tulee, se menee, poikkeuksetta oman tahtonsa mukaan. Mä suojelen sitä sen verran kun pystyn. Mut paljoa mä en voi siltä vaatia. En mä kai itekään myöntyis vaatimuksiin, siinäpä se! Vapaus. Ja se on liikaa poissa ja mä kaipaan sitä ja huolehdin pääni puhki. Viimein mun on täytyny myöntää, et me ollaan kuin ollaanki sukua. Me ollaan jaettu lukemattomat elämän muistot. Myötä- ja vastoinkäymiset. Kiero ihana tyyppi.”

Poppers mumisi itsekseen jotain, josta en saanut selvää. Klik.

“Sä oot parikymppinen nuori – mitä villii aikaa! Maailma lumoutuu teistä ja lankee teiän jalkoihin. Entä mitä sä ite pidät kauniina?”

“Mua kiehtoo lasinen kauneus, se joka on särkyvää ja kiikkuu pöydän reunalla. Kokonaisuudessaan hyvin hutera asetelma. Sellanen jolle täysjärkiset perustaa onnensa”, vastasin. Tästä kysymyksestä olin kiitollinen.

Poppers naputteli vastauksen ylös läppärillä. Hetken oli hiljaista, sitten hän sanoi: “Ite luotan olennaisissa kysymyksissä mahollisimman riisuttuun ympäristöön. Sä et varmaan pitänytkään mua materialistina. Seuraavaks mä otan pöydälle muutamia esineitä, noin niinku keskustelua herättään. Sä voit kommentoida vapaasti.”

Hän kumartui tonkimaan laatikoita työpöytänsä takana ja asetti kohta eteeni postikorttijäljennöksen realistisesta maalauksesta. Luultavasti hänen oppilaidensa teoksia. Läpäisemätön muuri, josta katse kimposi syrjään. Kivien yhteenliittymä vai eristävä rakennelma? Keinotekoinen viritys vs. luontoelementti. Päässäni rupesi heittämään, kun ylianalysoin. Poppers laittoi postikortin viereen vaaleanpunaista pirteää elefanttia esittävän pienoisfiguurin. Hypistelin sitä kädessäni. Elefantti oli lasitettua posliinia. Tiesin Poppersin intohimoihin kuuluvan Saharan eteläpuolisen Afrikan ja kognitiivisen psykologian.

“No, mikä on tarkotus?” Sanoin haettuani lähestysmiskulmaa aiheeseen. “Ekana oli kommentti. Ja sitte oivalluksesta puristettiin käyttötavara. Koriste. Vai oliks se toisinpäin? Postikortti käytännön täydellisiks hiomine linjoineen. Pikku norsupatsas taas sopii oivasti olohuoneen kirjahyllyyn tai ikkunalaudalle. Mut liukuhihnatuotanto ja teollinen prosessi kuohitsee väistämättä puheenvuoron. Suhde on eksponentiaalinen. Nyt näitä saa museon myymälästä muutaman euron hintaan.”

Laskin vaaleanpunaisen elefantin takaisin pöydälle. Poppers mutristi huuliaan.

“Sä esität siis, että massatuotanto on pahasta”, hän tiukkasi. “Huvittais elää tyhjiössä, mut hukutaan väistämättä virtauksiin. Kädet vaihtuu, tietämys kasvaa, silmät pysyy. Kuka jaksaa enää pysyy perässä? Elitistien leikkii, hä?”

En ehtinyt seurata ajatuksenkulkua, kun äkkiä hän räjähti nauruun. “Hahha, pahottelut. Oonpä mä tänään ikävällä päällä!”

Seuraavaksi Poppers ryhtyi kopeloimaan hiekanväristä kangaskassia. Hän nykäisi sieltä soikean kananmunan ja perään hopeisen teelusikan.

“Oikee klassikko!” Hän kiljahti ja laittoi munan ja lusikan pöydälle. “Ohjat on taas kerran sun käsissä. Pikku performanssi. Tai mistä tykkäät.”

Hän lysähti takaisin toimistotuoliinsa ja taivutti oikean jalkansa odottavasti polven päälle. Purin huulta ja tuijotin pöydällä lojuvia esineitä. Kului piinallisen hiljainen sekunti, sitten toinen. Viisi, kymmenen sekuntia… annoin käteni vaeltaa. Se tarttui hopealusikkaan, empivä kaari, ja hiveli sitten hellästi aterimella munankuorta. Vuoroin kuperalla ja vuoroin koveralla puolella. Syntyi liike, jota tajusin voivani jalostaa omiin tarpeisiini. Muna teki pöydällä hitaita piruetteja. Se lähti vierimään pitkin tasoa ja lähestyi jo uhkaavasti reunaa. Kieri ja hoippui armoillani. En aavistanut lopputulosta itsekään. Luotin ulkopuolisiin voimiin, hetken hurmaan. Muna vieri jonkin matkaa parin sentin päässä kuilusta, kunnes äkkiä huitaisin sitä lusikalla umpimähkään. Kohotin käteni. Muna kieri pöydän poikki omillaan ja jämähti viimein paikoilleen toiseen päähän. Panin lusikan sivuun.

“Mä annan sille nimeksi Ballerina.”

Poppers hohotti taas kumeasti. Ääni täytti helposti koko toimiston.

“Taisitkin huomata valuvirheen seinässä. Täällä on saatu todistaa monennäkösiä esityksiä.”

Kello raksutti tasaisesti pöydällä. Hän jatkoi: “Jos vilkastaan tässä välissä vielä sun näytetöitä?”

Naputin kynsilläni pöytää ja nyökkäsin hermostuneesti.

Ensimmäinen työni oli näennäisesti tyhjät kehykset. Olin uittanut niitä kaupungin rantavesissä ja vähän suihkulähteissäkin niin että puukehykset olivat turvonneet ja paikoitellen menettäneet väriään. Särkyneen lasilevyn takana oli vinottain kaksi pientä paperilappua, joissa luki konemusteella “SÄRKYVÄÄ” ja “MADE IN ROMANIA”. Toivoin, että kehyksistä leyhähti vielä levän aromi. Toiset kehykset olin vienyt mukanani kadunkulmaan. Olin ojentanut satunnaisille ohikulkijoille permanenttitussin käteen ja pyytänyt raapustamaan terveisensä lasiin. Lopputulos: rauhanmerkkejä ja kissoja, pilluja, keskustelua, vihaa ja politiikkaa. “Terkkui pöpilästä! – F.F.F. – Allekirjota KANSALAISALOITE TTIP:tä vastaan – REFUGEES WELCOME – STOP XINJIANG!!! – Rakasta luontoo Vihaa poliitikkoi – ime paskaa – Jeesus pelastaa – Luota kryptovaluuttaan – FUCK… natsit… sijottajat… NSA… FB… systeemi… mädättäjät… Soundgarden… (paikoin mahdoton saada selvää).” Olin liimannut keskelle lasia “100 % UUSIOMATERIAALISTA” -tarran ja koristellut kehykset kaiverruksin ja kultamaalilla.

Kauhukseni aloin epäillä olevani hakoteillä, Poppers vaikutti minusta pitkästyneeltä. Hänen ilmeitään oli vaikea tulkita. Siirryimme tarkastelemaan kolmatta näytetyötä. Tämä oli syntynyt kulttuuriselta mukavuusalueelta pois horjahtaneena, eräänlaisessa limbossa.

“Katotaanko tätä maalausta vähän tarkemmin?” Poppers kysyi. Olin yllättynyt, mutta hymähdin myöntävästi.

Hänen syynissään tunsin oloni riisutuksi. Hän kierteli maalauksen ympärillä ja tarkasteli sitä eri valossa, hieroi sitten partaansa.

“Omakohtaisuutta, pidäkkeettömyyttä, ylenkatsetta”, Poppers sanoi maltilliseen sävyyn ja kohotti kulmiaan. “Syteen tai saveen. Onko työllä nimeä?”

“Uneton.”

“Niinpä tietty”, hän vastasi hymyillen.

“Haastattelun viimeistä osuutta oot ehkä osannut odottaa. Tekninen loppusilaus, signeeraus työhön. Voisit laatia mulle paperille vapaavalintaisen vaikutelman, ajatuksen tai mitä hyvänsä. Pari hassuu siveltimen vetoa. Täähän on kuitenkin maalarikoulu. Saat käyttää omia tai talon välineitä. Voit myös selostaa sanallisesti sun työskentelyä.”

Henkäisin syvään. Kaivoin laukustani maalituubit, lasipaletin ja muutaman siveltin ja kasasin ne pöydälle. Otin Poppersilta vastaan paperiarkin ja ohenteen. Ei ollut aikaa luonnosteluun. Jotain yksinkertaista. Väkevää. Ryhdyin työhön.

“Horisonttiviiva. Se jakaa maailman kahtia. Taivas ja maa”, selostin. “Tehään siitä saman tien nelikenttä”, jatkoin ja maalasin vinoin sutaisuin paperin keskelle pystysuuntaisen linjan. “Vasemmalle jää mielen uninen tila ja oikeelle puolelle ns. jaettu todellisuus. Kumpaankin ylänurkkaan tulee hehkuva Aurinko, joka on tunnetusti kaiken elinvoiman lähde. Ja molempiin alanurkkiin laitetaan kasvin verso, se kuvastaa Mua. Oikeella puolella oleva kasvi maalataan toistaseks haaleemmilla sävyillä, mut tää vasemmanpuoleinen on puhjennu jo komeaan keltaseen auringonkukkaan. Kumpikin kurottaa janosena kohti taivasta. Ja näin valonsäteet taittuu, kun ne murtautuu rajojen yli. Elämän kannalta suotusat olot löytyy kapeelta rajavyöhykkeeltä, ilmaston on oltava just otollinen. Toki osa eliöistä sinnittelee hyvinkin karussa ympäristössä. Aavikon kukka oottaa kärsivällisesti maan alla sateiden tuloa ja kukoistaa kerran seittemässä vuodessa.”

Vaikenin. Maalauksessa oli lapsenomaista keveyttä ajalta, jolloin olin piirtänyt vain omaksi huvikseni. Mutta ajatukset olivat jalostuneet vuosien varrella, olin edennyt esikoulusta. Kuva oli ilmeisen platonilainen. Aikuisena kulutin loputtomia tunteja hiushalkeamien parissa, joista ammensin sivistynyttä nautintoa. Tänään oli kuitenkin kiire. Poppers puhalsi pelin poikki.

“Kiitoksia, Vero. Saat kuulla meiän päätöksen vielä ennen kuunvaihdetta. Pyydätkö neiti Kulmaa seuraavaks paikalle?”

Keräsin tavarani kasaan, kiitin ja poistuin. Poppers jäi röhnöttämään kumarassa työpöytänsä ääreen. Kuulin perästäni äänekästä haukottelua ja toimistotuolin natinaa. Käytävässä tunsin heti toisten ahnaan tuijotuksen.

“Kulma, pyydettiin seuraavaks”, huikkasin ohimennen.

Hattupäinen nainen ponkaisi ylös penkiltä valmiina antamaan kaikkensa – samat kipinöivät silmät – ja marssi kuin sotilas ohitseni. Väistin hänen katsettaan. Oli jollain tapaa huojentavaa ajatella, että Poppers oli sentään luonut ammatillisen nahkansa jo vuosikymmenien ajan, ja nyt aloin olla onnellinen siitä, että hän oli raahautunut henkilökohtaisesti haastatteluihin.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s