LoC, luku 32: Akatemia

Kuva: Maria Mattila

Odotin määräajan kulumista, päivien lipumista ohi ja kuukauden vaihtumista. En ollut Böömin reissun jälkeen puhunut kenellekään haastattelusta enkä tahtonut ajatellakaan koko asiaa. Aurinko kiersi verkkaista kehää huoneeni ikkunassa. Iltapäivisin makoilin sängyssä hiljaisen lamaantuneena. Aika tuntui noudattavan jotain käsittämätöntä logiikkaa: useimmiten sain tuskastella hitaasti matelevia tunteja, mutta silti huonekalut keräsivät huoneessani pölyä kuin varkain. Poltin ketjussa röökiä ja seurasin hajamielisesti makuulta, miten savukiekurat lipuivat hiljalleen kohti kattoa ja ikkunanraosta ulos. Haparoin toisella kädellä yöpöydältä vesilasia ja tulin huitaisseeksi sen lattialle. Lasi pamahti rikki. Katselin välinpitämättömänä, kuinka vesi lainehti laminaatilla ja saavutti kohta lattialla mytyssä lojuvat t-paidat ja alushousut ja sitten nurkassa olevat keskeneräiset maalaukset ja lyijykynäpiirrokset. Paperi imi nesteen itseensä ja tummeni lukukelvottomaksi. Ympäri, ympäri, ympäri. Seisoin pauhaavan vesisuihkun alla ja harjasin hampaitani. Sylkäisin sinisen tahnaklimpin suustani ja virran kurimus hotkaisi sen viemäriin. Kohotin kasvoja suihkua kohti, imin kuumaa unettavaa höyryä ihohuokosten kautta kehooni.

Eräänä päivänä akatemialta tuli viesti. Oikea torakka. Loputon määrä eri skenaarioita pyyhkäisi mieleni poikki, sormeni syyhysivät mutten pystynyt avaamaan viestiä. Mitä jos… mitä jos… Tarvitsin raikasta ilmaa ja lasin virvoittavaa, suuntasin ulos kaupungille. Vaikutelmia korttelista: helteinen kahvilan terassi, yhteiskunnallisesti valveutunut ilmaisjakelulehti joka tahrasi sormenpäät musteeseen, ohi kolistelevat raitiovaunut, kadun poikki ryntäileviä ihmisiä. He eivät olisi luultavasti edes huomanneet, vaikka olisin heiluttanut suurta punaista lippua heidän nenänsä edessä. He viilettivät jo seuraavaan tapaamiseen tai rakastajansa luo, ehkä haukkaamaan jotain tai tyhjentämään suolensa, kaupunki oli vain läpikulkumaata, ja väistivät toisia lennosta.

Kahvilan sulkiessa ovet olin lukenut suuryrityksissä jylläävästä viherpesusta, Kiinan hallitukseen kriittisesti suhtautuvan hongkongilaisen Apple Daily -lehden kohtaamasta järjestelmällisestä sabotaasista ja viime vuosien teknologisesta kehityksestä litiumioniakuissa, mikä oli tasoittanut tietä Teslan kaltaisille sähköautovalmistajille. Käryävä tumppi jäi jälkeeni sojottamaan tuhkakuppiin ja jatkoin viereisen kadun baariin. Tuoppi lageria, verkkouutisia. Selasin sosiaalisen median päivityksiä ja hörpin olutta jumittavien ajatusteni tahtiin. Keskiyön maissa hain hampurilaispaikasta ranskalaiset ja raahauduin viimein vastentahtoisesti kotiin.

La Défensen tornitalon pimeä avokonttori työajan jälkeen. Peräseinällä roikkuva TV-ruutu hohti yötä päivää ja ilmoitti reaaliajassa yhtiön tekemän tuloksen ja viikoittaiset tuottavuustilastot. Nyt lukemat olivat kuitenkin jähmettyneet paikalleen, vain yläreunassa näkyvä kello raksutti peräänantamattomasti eteenpäin. Ruutu väreili ja hetken päästä siihen ilmaantuivat siniset animoidut kasvot. Ne pälyilivät ympärilleen hieman yllättyneinä, kunnes kohdistivat huomion minuun. Äidillinen rauhoittava ääni puhutteli minua, teksti ilmestyi ruudulle näkyviin. “VAROVASTI.” Samanlaisiin saattoi törmätä nopeusvalvontakameroiden yhteydessä autoteiden varsilla. Tarkoituksena oli palauttaa kuskin huomio takaisin omaan toimintaan ja saada hänet arvioimaan sitä uudelleen. Kyllähän minä sen tiedostin, että epäröinti oli huono tapa reagoida. Se pani ennusteet vähintäänkin sekaisin ja jätti sijoittajat spekuloimaan keskenään. Se esti tulosta syntymästä.

Silloin mieleeni tulivat Matleenan vuosia sitten minua varten tarralapuille rustaamat pikku viestit, jotka olivat kai hänen tapa muistuttaa läsnäolostaan. Ne olivat kuin sähkeitä. “Tänään menee myöhään. Jääkaapissa broileria ja riisiä. Muista luistimet kouluun. Pöydällä kymppi matkalippuun. Hali, M.” Hänellä oli kyky muistaa yksittäisiä tiedonsirpaleita elämästäni. Samassa animaatiokasvot irtautuivat TV-ruudusta ja jäivät läpikuultavina katonrajaan leijumaan. Ne lipuivat hiljalleen konttorin poikki kohti minua, seisoin hievahtamatta nurkassa. Sähköiset huulet lähestyivät jo törröllään valmiina ahmaisemaan minut. Suljin silmäni enkä pannut vastaan. Sitten kuuman ja kylmän aallot risteilivät vuoron perään kehossani, aamun koittaessa tunsin vielä märkien huulten hipaisun otsallani.

Kuljin lehtevien hevoskastanjoiden reunustamaa katua. Se vietti loivasti alamäkeen ja kävely sujui melkein kuin itsestään. Musta t-paita päälläni, kuittaamaton viesti laukussa. Kesä päivän päässä ja Punainen kaupunki hehkui. Lapset kipittivät toistensa perässä ja kirjavat kukkapenkit värisivät lempeässä tuulenvireessä. Marc Poppersin akatemian virallinen käyntiosoite sijaitsi 7. kaupunginosassa kivenheiton päässä oopperalta. Akatemian portailla ottaisin vastaan tuomioni, tuli mitä tuli. Jos valinta ei osunut minuun, kääntäisin rakennukselle selkäni enkä vilkaisisi enää taakseni. Mutta vastakkaisessa tapauksessa kumartuisin nöyränä ja suutelisin kiveä.

La Défensen asema toimi yhä liikenteen solmukohtana, mutta kiirekin oli kesäaikaan astetta letkeämpää. Ihmiset antoivat toisilleen tilaa kävellessään liukuportaille ja varoivat tallaamasta toistensa kantapäille. Aurinkoon tottumaton punottava nenänpää, kainaloiden kohdalla erottuvat hikilammikot vaaleassa kauluspaidassa. Sullouduin muiden mukana ruuhkametroon. Tuntemattoman henkilön paljas iho kosketti käsivarttani, olin ehtinyt jo unohtaa sen nihkeän pehmeän tunnun. Hengittävä karvainen kudos. Hien suolainen tuoksu leijaili vaunussa.

Jäin Bjälbossa kyydistä. Puunoksat taipuivat lehtikuorman alla meren ylle, konserttitalojen tasaisen valkeat neliskanttiset julkisivut komeilivat rannalla siistissä rivissä. Katumuusikot säestivät jousisoittimin matkaani, turistikausi oli tuloillaan. Ihailin asfaltinraosta esiin tunkevaa vaaleanvihreää tainta. Oopperan edessä hidastin askeleitani ja kohotin kättä kuin olisin tervehtinyt vanhaa kaveria. Viimeinen risteys ennen määränpäätä, hengitys kävi pinnalliseksi. Onneton sätkynukke, joka on viskattu maailmaan. Se minä olin. Puristin laukun tahmeaa olkahihnaa saapuessani akatemian luo.

En ollut yksin. Heitä oli paikalla kymmenittäin. Mielessäni välähti käytävä haastattelupäivältä ja sen kaikenkarvaiset hahmot. Olimme taas yhdessä samalla asialla. Kyseessä oli itse asiassa eräänlainen toistuva rituaali, joka tunnettiin akatemiassa nimellä “ensimmäinen kerääntyminen”. Mutta siitä en ollut vielä tuolloin tietoinen. Olin tunnistavinani joukosta eräitä kasvoja, Davea ei kuitenkaan näkynyt. Kiviportailla oli vielä paikka minullekin. Osa kandidaateista oli istahtanut nurmelle ja nojasi rakennuksen seinää vasten tai kosketti sitä sormillaan. Vallitsi erikoinen hermostunut hiljaisuus. Hetki jona mitä tahansa saattoi vielä tapahtua. Unelma eli yhä vahvana. Samassa vieressäni oleva pensas kahahti, oksien välistä kurkisti tuttu pörröinen päälaki. Kissa nuuhki ilmaa, tepasteli sitten nurmikolle ja jäi parin metrin päähän aurinkoon istumaan. Se vaikutti olevan hyvinkin omanarvontuntoinen ja vinkkasi minulle keltaista silmäänsä. En jaksanut enää epäillä.

“Sattuma, hoi. Mä aion murtaa tän kirotun sinetin. Oisko viime hetken rohkasevia sanoja?” kysyin kissalta.

Se käänsi päänsä ja haukotteli makeasti.

“Senki onnenrontti. Menikö talvi mukavasti?” Sanoin hymyillen. “Mun oli tosiaan omituinen. Sä osaat ilmaantuu joka kerta otollisella hetkellä kulmille.”

Sattuma nousi ylös venytellen, kääntyi ympäri ja kipitti nurmikon poikki kunnes katosi akatemian taakse. Kun oli päässyt alkuun, oli helppo nähdä heitä kaikkialla ympärillä. Ylhäällä taivaalla pilvien seassa. Korkeimmalla istuimella oli Matleena, komea ilmestys. Hänen alapuolellaan lekotteli pitkänhuiskea ruskeatukkainen mies, jonka isälliset kasvot oli suunnattu kohti maata. Kainalon seudulta venähtivät esiin toisiaan syleilevät Inka ja Aldi. Vieläpä tarkastaja Anderson. Hän nyökkäsi hienovaraisesti puoleeni, minkä saattoi tulkita sovinnon eleeksi, ja vastasin varovasti tervehdykseen.

Oli turkkilainen pariskunta, sisilialainen naapurintyttö. Taivaan täydeltä ystäviä ja tuttuja. Ariel Imbecile. DJ Kalinka. Oranssipäinen Lilli keikkui iloisesti omenapuun latvassa. Huulillani erehdyksen karvas maku, mutta pääni tuntui yhtä kaikki ihmeellisen kevyeltä. A. Michael huiskutti valtavaa valkoista lakanaa ilmassa. Olisi ollut sääli jättää kesken tekojen sarja, joka oli saanut alkunsa parikymmentä vuotta sitten Siperian lähiössä. Punainen kaupunki oli nyt hyppysissäni.

Näpäytin kännykän ruutua. Tekstiä oli pari riviä, heidän suorasukaista tyyliään. Tulevaisuuteni muutaman sekunnin päässä tarjottimella. Bjälbo, kesäinen sesonki ja toiset kandidaatit todistajinani. Suolainen pisara norui silmänurkastani. Miten hirveästi meitä oikein riepoteltiin. Ja sitten viimein, kerran nuoruudessa, todellinen spektaakkeli. Ja tässä sitä oltiin. Kännykkä pirisi. Se sai odottaa. Laskin luurin maahan, kirkas valo heijastui näytöstä ja imaisi sen itseensä. Polvistuin Marc Poppersin akatemian juureen ja kumarruin aivan hitaasti, suljin silmät ja huuleni hapuilivat sokeasti kosketuspintaa. Kärsimättömyys ja omapäisyys veivät tällä kertaa voiton ja siinä se: nuori riisuttu intohimo.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s